Sisältäni portin löysin

Kesälomallani olen irtikytkenyt kaiuttimet cd-soittimesta, ja liittänyt ne levysoittimeen. Samalla olen irtikytkenyt itseni arkipäivästäni, siitä, mitä minä enimmän osan aikaa olen, ja olen ollut viimeiset 30 vuotta.

Paluu vinyylien maailmaan on ollut paluu siihen, mitä minä olin 11-vuotiaana, 7-vuotiaana, 5-vuotiaana. Kun kuuntelin Mikis Theodorakisia ekaluokkalaisena Aku Ankkoja lukien, äitini jääkaappiin valmiiksilaittamaa aamupalaa syöden, Julius-kissani pitäessä minulle seuraa. Siihen, mitä äitini oli.

Kuunnellessani Jukka Kuoppamäen laulaessa:

"Sä uskot ihmiseen,
sä uskot maailmaan,
sä uskot huomiseen
ja aikaan parempaan.
Sä uskot haaveisiin
ja onnen unelmiin - 
sä minut ota mukaan uniin kauniisiin" 

muistan äitini sellaisena kuin hän oli ollessani 15-vuotias. Muistan itseni 15-vuotiaana:

"Sellaisena kun nyt sä olet mun
sinut tahtoisin muistaa myöhemmin.
Vaikka muututkin, kuvan säilytin
siitä millaisena sinut kohtasin" (J. Kuoppamäki)

Vielä syvemmälle minut vie Pekka Streng, jonka albumin viimeinen raita Sisältäni portin löysin kertoo minulle siitä kun äitini löysi sisältään portin. Se portti pikku hiljaa raottui, ja avautui, ja siitä portista pääsi vanhempieni avioeron jälkeisiä ensimmäisiä päivänsäteitä sisään. Löysimme musiikin, hän etsi itseään intialaisten filosofioiden ja vähän uskontojenkin kautta, ja hän löysi rakkauden mahdollisuuden, oman elämänsä itseisarvoisen arvokkuuden mahdollisuuden. Sen hänelle näytti ja Pekka Strengin hänelle toi muusikko nimeltään Harri Stern, Harri Tähtinen. En tiedä, mitä Harrille nykyään kuuluu, mutta kiitos Harri.

Pekka Strengin kappaleen Sisältäni portin löysin voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Yleiskaavasuunnittelun argumenttivirheet

Hesarissa kuultu yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikivi sortui moneen perspektiivivirheeseen. Ensinnäkin, kaikki eivät halua "pöhinää". Mitä se edes on? Onko se jotain ADHD-heilumista?
Toiseksi, levittäminen ei ole tiivistämistä. Kun yhdyskuntarakenne leviää viheralueille, se on levittämistä, ei tiivistämistä. Tiivistämisestä on kyse silloin kun kaavoitetaan jo kaavoitetulle alueelle, mutta puistoksi kaavoitetun alueen käyttötarkoituksen muuttamisen väittämistä tiivistämiseksi on sumutusta.
Kolmanneksi, "Eniten kantaa ottavat ikäihmiset" pitää paikkansa vain jos sillä tarkoitetaan sen ainoan vaikutusmahdollisuuden käyttämistä, joka kaupunkisuunnittelussa sallitaan, eli jo pitkällevietyjen kaavasuunnitelmien kritisoimista. Todellisuudessa tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa vallitsee kolmekymppisten betoninhalaajien tyrannia, muut mielipiteet vaiennetaan ymmärtämättömänä nimbynä.
Neljänneksi: minkään valtakunnan tiivistäminen ei laske kantakaupungin hintatasoa sellaiseksi, että jo siellä asuvien asumiskustannukset laskisivat jotenkin jälkikäteisesti (vanhoissa asunnoissa). Joskin meillä on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikka vapaasti, se jää hyvin teoreettiseksi, kun huomioidaan Kalasataman, Vallilan konepaja-alueen ja Jätkäsaaren kaltaisten alueiden uusien asuntojen hintataso, joka ei edes massoittamalla koko Vironniemi täyteen laske sellaiselle tasolle, jolle kaksi korkeakoulutettua (joilla ei ole taustalla ensiasunnon lapsilleen lahjaksi ostaneita vanhempia) millään matematiikalla koskaan yltäisi.
Olisi rehellistä myöntää, että tässä koetetaan lähinnä kehitellä mahdollisimman monta argumenttia, joilla jälkikäteisesti koetetaan oikeuttaa oma, valittu ideologia, eli betoninrakastaminen. Jossa ideologiassa ei sinänsä olisi vikaa, jos se avoimesti myönnettäisiin.
Heikki Salmikiven haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaava levittää asuttua aluetta metsään, jonka käyttötarkoitus muuttuu. Se sulkeistetaan kaikkien yhteisestä omaisuudesta etuoikeutettujen pihoiksi.

Mûnchenin tappaja oli natsi, ääri-islamilla ei osuutta asiaan

Viime viikolla Münchenissä (suomeksi Mynssen) 9 ihmistä ampuneesta miehestä on paljastunut, että ääri-islamilla ei ollut osuutta asiaan. Syynä tähän ei ole se, että hän on syntynyt samana päivänä kuin Hitler, mutta jotain tämänsuuntaisen alibin puuttumisen suuntaan indikoi se, että hän oli ylpeä tästä sattumanvaraisesta yhteydestä.

Eikä hän tyytynyt olemaan vain ylpeä. Teon motiivit olivat todennäköisesti rasistisia, ja tekijä kannattikin kansalaissosialismia. Kaikki hänen uhrinsa olivatkin maahanmuuttajataustaisia, tekijän sanoin "paskaturkkilaisia".

Jos miehen syntymäpäivä olikin sattuma, sitä ei ollut se, että tekopäiväksi valikoitui Breivikin massamurhaamisen vuosipäivä, sillä mies ihaili Breivikiä.

Varmaan kieroutuneimmat julistavat tämänkin teon taas yhdeksi aihetodisteeksi ääri-islamismin vaaroista sillä verukkeella, että nämä silkalla olemassaolollaan samassa maassa tämän häiriintyneen miehen kanssa provosoivat hänet tekoonsa.

Verkkouutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pikemminkin natsismi kuin islamismi

Japanissakin on sattunut. Siellä puukottaja tappoi 19 ihmistä vammaisten hoitokodissa, mistä Hesari totesi mainitsemisen arvoiseksi, että "Japanin hallituksen edustaja Yoshihide Suga sanoi lehdistötilaisuudessa, että poliisin saamat tiedot eivät viittaa siihen, että teolla olisi yhteyttä ääri-islamismiin."

Ei varmaan olekaan. Pikemminkin viittaisi siltä, että teko näytti enemmän natsismin käytännön harjoitukselta, oli sillä sitten yhteyttä järjestäytyneeseen natsismiin tai ei, sillä "epäilty olisi sanonut poliisille haluavansa ”päästä eroon tämän maailman kehitysvammaisista”". Natsithan joukkotuhosivat juutalaisten lisäksi kehitysvammaisia. 

Varmaankin osoittamani yhteys on sattumanvarainen, toivottavasti. Kuitenkaan Hesarissa ei olla katsottu aiheelliseksi irtikytkeä tekoa natsismista, kuuhulluudesta, huonosti hoidetusti skitsofreniasta, äärikristillisyydestä, kabbalismista tai mistään muustakaan ismistä. 

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Pokemon Go, pelien Harry Potter

Harry Potter-kirjasarjan sanotaan pelastaneen yhden sukupolven kirjallisuuden pariin. Moni lapsi ja nuori, joka ei muuten lukenut kuin pelien manuaaleja, on päässyt lukemisharrastuksen alkuun Pottereista, joten voidaan sanoa, että Potter sysäsi liikkeelle kehityskulun, joka kehittää kieltä, mielikuvitusta ja eläytymiskykyä.

Jotain samanlaista näyttäisi nyt olevan tapahtumassa. Pokemon Go näyttää saaneen lapset liikkeelle, ylös yksinäisiltä kotisohvilta toistensa pariin. Hyvä! Pokemon Go saattaa olla pelien Harry Potter, joka pelastaa yhden sukupolven liian varhaiselta kakkostyypin diabetekselta ja metaboliselta oireyhtymältä, mökkihöperyydestä puhumattakaan. Mitään siitä minä en ymmärrä, mutta ei sillä ole väliä. Viis yhden tällaisen harrastelijaontologin maailmankuvasta, kun menevät virtuaali- ja todellisuus sekaisin. Pääasia, että kasvava nuoriso liikkuu ja leikkii.

Mamut, nuo eläimet

Kanadanmajava on vahvempana pikku hiljaa syrjäyttänyt kotoperäistä euroopanmajavaamme sen reviireiltä, ja minkki lienee suurin syy vesikon sukupuuttoon Suomesta, siis keskustalaisilta minkkifarmeilta karanneet elikot. Vesikon palauttaminen luontoon lienee mahdollista vain hävittämällä alueelta minkkikanta.

Maahanmuuttajaeläimet siis syrjäyttävät kotoperäiset eläimet. Minkki tekee vesikoiden reviireistä elinkelvottomia viemällä niiden ruoat suusta, ja kanadanmajavat lisääntyvät eurooppalaisia tovereitaan vilkkaammin. Nämä lajityypilliset piirteet eivät kuitenkaan ole ihmisten vika.

Ihmiset eivät kuitenkaan ole minkkejä tai majavia. Ehkä rajat kiinni -toivottelijat ovat saaneet "inspiraationsa" seuraamalla eläimiä. Eläimiähän mekin toki olemme, tosin meitä erottaa eläimistä kulttuuri, ja juuri kulttuurieroilla ja joskus geneettisiksi eroiksi naamioiduilla kulttuurieroilla rajojen sulkemista tavataan perustella.

Habermas oli sittenkin väärässä

Habermas oli sittenkin väärässä. Ihminen ei lajina ole oppiva eläin siinä mielessä, että seuraavat sukupolvet olisivat vapaita aiempien sukupolvien tekemistä virheistä. Tiede on ehkä itseään korjaava systeemi, mutta se on lopultakin omalakinen ja itseriittoinen, ja ulkomaailma vaikuttaa siihen tieteen omien lakien mukaisesti. Tieteessä Habermasin uskomus, tai oikeastaan toivomus siitä, että kommunikaatio perustuisi rationaalisuuteen, jossa parhaiten perusteltu tosi uskomus vakuuttaisi vähitellen kaikki toisetkin, saattaa vielä päteä. Missään muussa inhimillisessä instituutiossa ei.

Ajatellaanpa systeemitasolla vaikkapa sotia. Ei niistä olla päästy eroon. Tai "irrationaalisista" uskomusjärjestelmistä, joita uskonnoiksi sanotaan, sillä ne ovat funktionaalisessa mielessä hyvinkin järkeviä. Ihmisen on järkevä uskoa turvallisuudentunteensa ja yhteisön turvallisuutensa vuoksi. Yksilötasolla taas on helppo osoittaa lukuisia, kaikille tuttuja vastaesimerkkeja: Habermas oli väärässä. Erityisen huonosti hänen uskomuksensa - tieto voi olla hyvin perusteltu tosi mutta siltikin uskomus - järkevän argumentin ylivoimaisuudesta soveltuu politiikkaan,

Tästä on mahdotonta olla löytämättä esimerkkejä, jos yhtäänkään pitää silmiään auki. Vai miten muuten on perusteltavissa se, että mukakaupungistunut kansa äänestää agraaripuoluetta tai duunari porvareita? Kyse ei ole väärästä tietoisuudesta, kyse on sanoiksi puettujen aatteiden markkinoinnista. Tätä on parhaiten tuntemani puolueen, Vihreiden, ollut vaikea ymmärtää, kun usko niihin parhaimpiin perusteluihin on ollut niin vankkumaton.

Heikkopäiset pitävät terrorismia yhtenä esimerkkinä siitä, että sivistys ei vielä ole saavuttanut kaikkia pimeitä kolkkia, ja totuus on niinkuin se luetaan. He tulevat olleeksi ihan oikeassa: paljon on pimeitä kolkkia, joissa asuu houkkia. Sinne ei rationaalisen argumentaation kaiku kuulu sen paremmin kuin mullahin huutokaan.

Rajat kiinni yleisurheilussa?

Loppusuoralle kääntyneet yleisurheilun EM-kisat tuovat minussa esille ajatuksia, joita en haluaisi itsestäni löytyvän. Kun yleisurheilun lilliputtimaa Turkki johtaa mitalitilastoa, huomaan suhtautuvani tähän kuin dopingiin. Miksi?

Minulla ei ole mitään turkkilaisia vastaan, ja maatakin sympatiseeraan. En pidä Turkin menestyksestä, koska se tuo esille minussa jos ei ihan rasistia, niin ainakin se saa toivottelemaan rajoja kiinni. Turkin menestyksen vieroksuminen paljastaa, että rasismissa kyse onkin aste-eroista, ja minäkin sijoitun asteikolle.

Vieroksun Turkin äkillistä menestystä, koska se on nousukkuutta, enkä pidä nousukkuudesta, ei sillä, että Turkin pitäisi olla tuomittu olemaan yleisurheilun lilliputtivaltio.

Turkin menestykseen aiheuttaa kyynisyyttä myös se epäsuhta, millä maan rajat avataan menestyjille ja toisaalta toiset ollaan valmiita toivottamaan sinne missä pippuri kasvaa, tarvittaessa vaikka työntämään mereen. Tässä valossa, miten Turkki kohtelee turvapaikanhakijoita, se ei ansaitse maahanmuuttajien avulla ostettua menestystään.

Toki mukana on kateuttakin. Miksei Suomeen ei olla toivotettu tervetulleiksi jotain Kenian 200. parasta juoksijaa, joka hänkin näyttäisi Ruotsi-maaottelussa kantapäitään kierroksella svenssoneita ohittaessaan? Vieroksunko siis Turkin menestystä, koska se osoittaa, miten lopultakin sulkeutunut Suomi on?

Voi olla, kaikkea tätä. Mutta ostourheilijoilla menestyminen ainakin kyseenalaistaa kansallisuuksiin perustuvan edustusurheilun, joka onkin kyllä kieltämättä kummallinen reliikki, kun jo joukkueurheilussa aiemmin paikallisyhteisöön sidotuista symboleista on revitty irti juuriltaan ja niistä on tullut kansainvälisiä korporaatioita. Vain autenttisimmin konservatiivisesti paikallisuuteen sidotulle siinä voi olla jotakin nikoteltavaa, kun itälontoolaisjoukkueen toiseksi viimeinen paikallinen poika lähtee työmahdollisuuksien perässä länsi-Lontooseen, ja tilalle tulee turkkilainen tai kolumbialainen palkkasoturi.

Kokonaan toinen juttunsa on se, että Turkin äkillinen menestys merkitsee kansallisidentiteetin kriisiä penkkiurheilijoille monissa maissa, niissä, joissa syistä tai toisesta ei olla lähdetty ostamaan urheilijoita, kaikkein raadollisimman työperäisen maahanmuuton tielle.

En olisi toivottamassa maassamaantavalla, vaan maissamaidentavalla. Jos kansallisuuksiin perustuvaa urheilumekanismia vielä ollaan pitämässä hengissä, niin samat edustussäännöt kaikille maille ja urheilijoille, Tämä pelisääntöjen yhtenäistäminen ei vie leipää urheilijoiden suusta, sillä maattomille eli edustusoikeudettomillekin nimittäin riittää työtilaisuuksia grand prix-kisoissa, eikä kansallistunto ole niin arvokas, että se tarvitsisi dopingikseen ostettuja urheilijoita.

Vapaus valita, mutta mistä?

Torstain 7.7. Uusimaassa muistutettiin siitä, että vuodesta 2014 alkaen potilaalla on ollut oikeus vapaasti valita hoitopaikkansa Suomen julkisesta terveydenhoidosta. Vapaus valita, mutta mistä, kun päivystysasetus ja Sote-uudistus vievät keskittämisen tielle?

Kun Porvoosta lakkautettiin synnytysosasto, tarkoittaako tämä sitä, että me porvoolaiset saamme nyt vapaasti valita, mennäkkö synnyttämään Kätilöopistolle, Naistenklinikalle, Tampereelle vai peräti Ouluun?

Valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos samanaikaisesti vähennetään tarjollaolevien vaihtoehtojen määrää. Tämä on nykyajan liberalismia, joka on levinnyt poliittisiin puolueisiin laidalta toiselle. En enää pysty perustelemaan, mitä väliä sillä on, mitä puoluetta äänestää kunnallisvaaleissa, koska on näemmä aivan sama, mihin puolueeseen kuuluu, ja kaikki HUS:in periferian paikallispäättäjien pyristelyt ovat turhia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että puoluepoliittinen vaikuttaminen on turhaa.

Michael Perukangas
entinen melkein paikallispoliitikko, tuleva nukkuvien äänestäjä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä. 

Liikeaistin muistissa

Mansikkalenkkipaikkat ovat syöpyneet liikeaistin kautta niin syvälle, että muistan jokaisen mutkan, puun ja valon niiden mutkien ja puiden takaa. Kun nyt olen ottanut projektiksi keräillä näitä maisemia todentaakseni, kyse on puhtaasti nostalgiasta.

Mistä sitten on kyse nostalgiassa? Kyse on perusturvallisuuden tunteesta: persoonasta, joka on rakentunut tietyissä maisemissa. Nostalgisoinnilla lisätään eksistentiaalista perusturvallisuudentunnetta, oloa siitä, että omassa maailmassa on jokin muuttumaton keskiö. Nostalgisointi on myös paluuta hienoihin muistoihin, huonot ovat unohtuneet, ja niistä muistuttaviin paikkoihini en tietoisesti pyri palaamaan. Minulla se keskiö paikoittuu joihinkin maisemiin, vaikka sijaitseekin sisimmässäni, liikeaistini muistissa.

Mikä sitten on valokuvien suhde näihin mielen maisemiin? Valokuvat eivät ole maiseman korvike, mutta ne vähentävät tarvetta käydä paikan päällä: niiden ansiosta fyysinen maisema ei vaadi välitöntä paluuta.

Tarkoitukseni oli käydä dokumentoimassa kahta paikkaa: Keskuspuiston pohjoisosia ja Talin ja Patterimäen seutuja. Keskuspuistosta minulta sentään löytyy jonkin verran kuvia, mutta Tali-Patterinmäki -alueella en oikeastaan ole liikkunut sen koommin kun muutin sieltä, mistä on todellakin jo 10 vuotta!

Tarkoituksenani oli kuvata yhdeltä keskeisimmältä lenkkireitiltäni jokainen sellainen mutka ja kohta, joka sanoo minulle henkilökohtaisesti jotakin.

Kyllä kannatti. Näiden kuvien ansiosta voin olla minä silloinkin kun en juokse näissä maisemissa, ja kaikkein eniten olen minä juostessani.

Nigel Farage, poliittinen pakolainen

Nigel Farage, tuo Timo Soinin brittiläinen aseveli, osoitti sitten, mistä on populistipoliitikkojen vastuunkanto tehty. Ensin kävi tötöilemässä aika kämäisen kuprun Yhdistyneille kuningaskunnille, sitten jänisti sanoen että hän on kolttosensa tehnyt ja nyt sopii vetäytyä huonosti ansaituille eläkepäiville.

Tähänkin voisi käyttää jo muissakin yhteyksissä siteeraamani Hannu Oskalalta oppimaani sitaattia. Kävi Nigel kusaisemassa kansalaistensa aamiaismuroihin. Ei pyytänyt anteeksi ja ostanut uusia muroja tilalle. Vaan vielä kaatoi murokulhot ja juoksi nauraen karkuun. Pakeni rintamalta.

Tässä meillä onkin kouluesimerkki paitsi poliittisen vastuunkannon puutteesta, joka leimaa populisteja, mutta myös osoitus siitä, että kyllä poliittista pakolaisuutta on meillä Euroopassakin, tai ainakin pakoilua. Tämä on varmaan sitä parempaa pakolaisuutta, länsimaisten arvojen hylkäämistä.

Sisäpolitikointia ulkopolitiikalla

Ulkoministeri Soini käväisi Britanniassa "yksityishenkilönä" hakemassa herroilta Boris ja Nigel uskottavuutta kannattajiensa silmissä. Hän kävi muistuttamassa ehtyville kannatusjoukoilleen, että hänet ulkoministeriunelmansa toteuttaminen oli kannattajillekin perusteltua. Kuten Sakari Timonen osuvasti totesi, Soini itse vetää erilleen kahta jakkaraa, joille yrittää istumalihaksensa asettaa samanaikaisesti.

Tässä tehdään sisäpolitiikkaa ulkopolitiikalla. Soini on ottanut hallituksen panttivangikseen, ja tietää hyvin, ettei Sipilä uskalla lukea hänelle madonlukuja, koska tällöin kaatuisivat "kilpailukykysopimus" ja Sote-suhmurointi.

Juha Keskisen osuvan Iltis-analyysin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.