Loppusuoralle kääntyneet yleisurheilun EM-kisat tuovat minussa esille ajatuksia, joita en haluaisi itsestäni löytyvän. Kun yleisurheilun lilliputtimaa Turkki johtaa mitalitilastoa, huomaan suhtautuvani tähän kuin dopingiin. Miksi?
Minulla ei ole mitään turkkilaisia vastaan, ja maatakin sympatiseeraan. En pidä Turkin menestyksestä, koska se tuo esille minussa jos ei ihan rasistia, niin ainakin se saa toivottelemaan rajoja kiinni. Turkin menestyksen vieroksuminen paljastaa, että rasismissa kyse onkin aste-eroista, ja minäkin sijoitun asteikolle.
Vieroksun Turkin äkillistä menestystä, koska se on nousukkuutta, enkä pidä nousukkuudesta, ei sillä, että Turkin pitäisi olla tuomittu olemaan yleisurheilun lilliputtivaltio.
Turkin menestykseen aiheuttaa kyynisyyttä myös se epäsuhta, millä maan rajat avataan menestyjille ja toisaalta toiset ollaan valmiita toivottamaan sinne missä pippuri kasvaa, tarvittaessa vaikka työntämään mereen. Tässä valossa, miten Turkki kohtelee turvapaikanhakijoita, se ei ansaitse maahanmuuttajien avulla ostettua menestystään.
Toki mukana on kateuttakin. Miksei Suomeen ei olla toivotettu tervetulleiksi jotain Kenian 200. parasta juoksijaa, joka hänkin näyttäisi Ruotsi-maaottelussa kantapäitään kierroksella svenssoneita ohittaessaan? Vieroksunko siis Turkin menestystä, koska se osoittaa, miten lopultakin sulkeutunut Suomi on?
Voi olla, kaikkea tätä. Mutta ostourheilijoilla menestyminen ainakin kyseenalaistaa kansallisuuksiin perustuvan edustusurheilun, joka onkin kyllä kieltämättä kummallinen reliikki, kun jo joukkueurheilussa aiemmin paikallisyhteisöön sidotuista symboleista on revitty irti juuriltaan ja niistä on tullut kansainvälisiä korporaatioita. Vain autenttisimmin konservatiivisesti paikallisuuteen sidotulle siinä voi olla jotakin nikoteltavaa, kun itälontoolaisjoukkueen toiseksi viimeinen paikallinen poika lähtee työmahdollisuuksien perässä länsi-Lontooseen, ja tilalle tulee turkkilainen tai kolumbialainen palkkasoturi.
Kokonaan toinen juttunsa on se, että Turkin äkillinen menestys merkitsee kansallisidentiteetin kriisiä penkkiurheilijoille monissa maissa, niissä, joissa syistä tai toisesta ei olla lähdetty ostamaan urheilijoita, kaikkein raadollisimman työperäisen maahanmuuton tielle.
En olisi toivottamassa maassamaantavalla, vaan maissamaidentavalla. Jos kansallisuuksiin perustuvaa urheilumekanismia vielä ollaan pitämässä hengissä, niin samat edustussäännöt kaikille maille ja urheilijoille, Tämä pelisääntöjen yhtenäistäminen ei vie leipää urheilijoiden suusta, sillä maattomille eli edustusoikeudettomillekin nimittäin riittää työtilaisuuksia grand prix-kisoissa, eikä kansallistunto ole niin arvokas, että se tarvitsisi dopingikseen ostettuja urheilijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti