Habermas oli sittenkin väärässä. Ihminen ei lajina ole oppiva eläin siinä mielessä, että seuraavat sukupolvet olisivat vapaita aiempien sukupolvien tekemistä virheistä. Tiede on ehkä itseään korjaava systeemi, mutta se on lopultakin omalakinen ja itseriittoinen, ja ulkomaailma vaikuttaa siihen tieteen omien lakien mukaisesti. Tieteessä Habermasin uskomus, tai oikeastaan toivomus siitä, että kommunikaatio perustuisi rationaalisuuteen, jossa parhaiten perusteltu tosi uskomus vakuuttaisi vähitellen kaikki toisetkin, saattaa vielä päteä. Missään muussa inhimillisessä instituutiossa ei.
Ajatellaanpa systeemitasolla vaikkapa sotia. Ei niistä olla päästy eroon. Tai "irrationaalisista" uskomusjärjestelmistä, joita uskonnoiksi sanotaan, sillä ne ovat funktionaalisessa mielessä hyvinkin järkeviä. Ihmisen on järkevä uskoa turvallisuudentunteensa ja yhteisön turvallisuutensa vuoksi. Yksilötasolla taas on helppo osoittaa lukuisia, kaikille tuttuja vastaesimerkkeja: Habermas oli väärässä. Erityisen huonosti hänen uskomuksensa - tieto voi olla hyvin perusteltu tosi mutta siltikin uskomus - järkevän argumentin ylivoimaisuudesta soveltuu politiikkaan,
Tästä on mahdotonta olla löytämättä esimerkkejä, jos yhtäänkään pitää silmiään auki. Vai miten muuten on perusteltavissa se, että mukakaupungistunut kansa äänestää agraaripuoluetta tai duunari porvareita? Kyse ei ole väärästä tietoisuudesta, kyse on sanoiksi puettujen aatteiden markkinoinnista. Tätä on parhaiten tuntemani puolueen, Vihreiden, ollut vaikea ymmärtää, kun usko niihin parhaimpiin perusteluihin on ollut niin vankkumaton.
Heikkopäiset pitävät terrorismia yhtenä esimerkkinä siitä, että sivistys ei vielä ole saavuttanut kaikkia pimeitä kolkkia, ja totuus on niinkuin se luetaan. He tulevat olleeksi ihan oikeassa: paljon on pimeitä kolkkia, joissa asuu houkkia. Sinne ei rationaalisen argumentaation kaiku kuulu sen paremmin kuin mullahin huutokaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti