Olen seurannut kuningaspeliä vaihtelevasti kolmekymmentäkuusi vuotta. -82 MM-kisoja seurasin lähinnä jonkun ennakkopuffin: Augusto Palacios, Kevin Keegan perusteella, teevee kun ei vielä ollut saavuttanut meitä. Koulupeleissä, niissä joissa olin kunujaon yleensä kahden viimeisen joukossa eli oikea pakki, kaikki halusivat olla Paolo Rossi ja loput Tardelli mutta minä jossakin lukemassa pussihukkahavainnoista, esi-ihmisistä tai Mongolian ilmastosta. Isäni kanssa myös pelailin Stigan vähemmän tunnettua laatutuotetta eli pöytäfutispeliä, tosin lattialla. Liekö noista Stiga-sessioista isin kanssa poikinut skolioosini, mene ja tiedä. Isäni ryyditti pelejä legendoilla: Cruyff, Eusebio, Best, Beckenbauer, Müller.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.
Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.
Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Saattaessani lapsuudenystävääni alttarille syksyllä 2003 Lontoon liepeillä, olin juuri lukenut Nick Hornbyn kirjan "Hornankattila", joka herätti orastavaa mielenkiintoa Arsenaliin. Englannista minulla ei ollutkaan aiemmin ollut suosikkijoukkuetta, Aston Villa vähän Turun Vanulta kuulostavana oli herättänyt minussa jonkinsorttista epäuskoisen hilpeyden sekaista sympatiaa. En saanut lippua viimeisiä aikojaan viettävälle Highburylle. Lehti-ilmoituksesta keksin West Hamin, ja suuntasin metrolla Upton Parkille. Sen verran tiesin futiskulttuurista, että olin osannut etukäteen naamioitua kannattajaksi, ja syntyperäistä oikeaoppisempaa englantia puhuvana onnistuin ruikuttamaan itselleni lipun kotikatsomoon. Rest is history, kuten sanotaan. Osloon muuttaessani ensimmäinen selvittämäni asia oli se, mistä saisin sosiaalista elämää. Sellaiseksi jäivät lauantai-illan pelit keskustaklubilla oslolaisten hammersien kanssa.
En ole jättänyt jalkapalloa, vaikka oma flirttailuni kouluajan kunuajan pahnanpohjimmaisesta ensin itseni omatekoiseksi Töölön Gerd Mülleristä Munkkivuoren Inzaghista Kannelmäen Tiganaan jäikin polveni muistuttaessani että olen 40-vuotias. Vähän Litmasta vanhempana, mutta kehtasin sentään häntä nuorempana päästää irti, tunnustaen että pelit on pelattu. Pariutumisviettini tulosta kuitenkin on, että nyt käytän suhteellisen rajallisen metimeni kuntojuoksuun, jota varten polveani futikselta säästin, ja Mahlerin kuuntelemiseen. Jascha Horenstein-West Ham 10-0. Yleensä lapsien nukutukselta vapaudun katsomaan matsia jossakin puoliajan tietämillä.
Palaan ehkä taas aktiivisemmin seuraamaan kuningaspeliä jossain 2026 MM-kisojen tietämillä. Tai viimeistään 2034. Jos polveni lopullisesti on vienyt tekonivelkirurgian jonotuslistalle, mutta jos orastava silmänpohjarappeuma ei ole tuossa vaiheessa jo pakottanut keskittymään enemmän siihen Mahlerin kuuntelemiseen.
Ehkä kuitenkin historia kultaa muistot, mutta vaikka toki urheilulla oli subjektiivisesti suurempi kulttuurinen merkitys, niin eivät Zico ja Socrates olisi koskaan antaneet anteeksi sitä että naputtelen tämän kesken Brasilia-Sveitsi -pelin toisen jakson. Eivät ole Gabriel Jesus ja Neymar Bebeto ja Romario. Eikä Casemiro ole Falcao. Anteeksi Socrates.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti