Tuck-munkki ja Tadzio

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa on riipaisevan, lähes sietämättömän kaunis elokuva. Se tietenkin perustuu Thomas Mannin samannimiseen romaaniin, mutta koska en sitä ole - ainakaan vielä - lukenut, innoittajanani toimii siis elokuva.

Elokuvan päähenkilö, säveltäjä Aschenbach on erehdyttävästi Mahlerin näköinen mies, ainakin elokuvassa, jossa päähahmon näyttelijä Dirk Bogarde on puettukin kuin Mahler. Kroonisesta tuberkuloosista kärsivä säveltäjä - Mahlerin heikkoutena oli sydänvika, joka hänet lopulta ajoi ennenaikaiseen hautaan 51-vuotiaana - vetäytyy Venetsiaan lepäämään.

Siellä Aschenbach näkee teini-ikäisessä rannalla kohtaamassaan Tadzio-pojassa oman itsensä nuorempana, ja hän suree sitä, että Tadzion näkeminen näyttää hänelle hänen oman aikansa rajallisuuden ja tajuaa kaikki menettämänsä mahdollisuudet, kuinka hänestä ei koskaan tullut oman itsensä paras versio. Aschenbach näkee Tadziossa kaikki ne mahdollisuudet, joita hänellä itselläänkin olisi voinut olla. Tadzio on Aschenbachin nuorempi ideaalityyppi, jolla on vielä kaikki avoinna.

Elokuvassa on tietty homoseksuaalinen värinä, joka kuitenkin jää pinnan alle. Aschenbach ei oikeastaan ihastu poikaan itseensä, vaan ihastuu tämän tarjoamaan peiliin, mahdollisuuteen vielä kerran palata omaan nuoruuteensa.

Lähdin suojelemaan Helsingin Keskuspuistoa reilut kymmenen vuotta sitten. Tässä projektissa korvaamattomana apuna ehtymättömine tietoineen oli itseään Tuck-munkiksi kutsunut juuri eläköitynyt toimittaja. Itse diagnosoimaansa ryhtymisrajoittuneisuutta uhmaten hän ei koskaan epäröinyt tarttua puhelimeen soitellessaan milloin Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ulkoilu- ja luonnonsuojelujärjestöihin sekä tietenkin toimituksiin, joista hän tunsikin väkeä henkilökohtaisesti.

Hieman pyylevä Tuck-munkki ei koskaan halunnut tuoda itseään esille eikä ottaa henkilökohtaista kunniaa Sherwoodin metsän - nimityksen hän taisi lanseerata itse, hän puhui myös Nalle Puhia mukaellen Neljän hehtaarin metsästä - suojelemisyrityksistä. Sen hän mieluummin soi Robin Hoodille, joka puolestaan yritti masinoida julkisuudenkin avukseen. olihan hänellä silloin kunnallispoliittisia ambitioita.

Tuck-munkilla oli suuria odotuksia Robin Hoodin suhteen. Hän toivoi, että Robin Hood veisi viestikapulaa kunnialla eteenpäin, kun oma askel oli jo käynyt hieman verkkaiseksi.

Tuck-munkki ei koskaan ollut ryhtymisrajoitteinen Robin Hoodin pyytäessä häneltä palvelusta. Päinvastoin. Hän oli Robinin oikea käsi aivan samoin kuin alkuperäinen Tuck. Viimeisen kerran hänet olen nähnyt Metsän joulurauhan julistuksessa joulun alla 2012. Tuolloin hän liikkui jo hieman vaivalloisesti lumihangessa, ja Robin Hood joutui hieman avittamaan häntä nostamalla kainaloista. Tuck-munkin habitus oli hieman kuihtuneen oloinen, joten hän oli yllättävän kevyt.

Kuolema Venetsiassa tulee aina mieleeni kun ajattelen Tuck-munkkia. Ja aina hän palaa mieleeni kun satun Laakson kulmille. Minä olin Tuck-munkin Tadzio.