... minulle kyetään selittämään perisynnin idea jotenkin lohdulliseksi. Minua on aina närästänyt eniten kristinopissa perisynti, se, että pieni lapsikin nähdään syylliseksi johonkin, mistä hän ei voi olla tietoinen.
Miksi sitten tämä pähkäily? Miksi juuri luterilainen valtionkirkko? Uskon, että uskonto on yksi mahdollinen metafora, maailmanselitystapa, kuvakieltä, joka merkityksellistää esimerkiksi tieteellis-rationaalisen selityksen, kytkee sen omaan historiallis-kulttuuriseen, yhteisölliseen ja inhimilliseen kontekstiinsa.
Olen siinä mielessä ekumeenikko, että uskon myös uskonnollisten totuuksien olevan subjektiivisia, eli niillä ei ole mitään objektiivista, kirjaan sidottua merkitystä ilman että ne puhuttelisivat yksilöä, juuri minua juuri tässä paikassa juuri tänä historiallisena hetkenä. Yksikään uskonto ei omista totuutta, ja kaikki omistavat yhtä paljon. Uskon kaikkien uskontojen puhuvan samoista asioista, kunkin sellaisella kuvakielellä, että se ymmärretään omassa sosiokulttuurisessa kontekstissaan, ja minun kontekstini on Suomi, kulttuurisesti kristitty maa.
Ihmisellä, ainakin minulla, on muitakin tarpeita kuin ehdottomasti verifioitava tietäminen. Ihminen tarvitsee muistutuksen siitä, että emme ole absoluutti, kaiken määrä ja mitta, ja siksi uskonto on olemassa. Ihminen tarvitsee myös muistutuksen siitä, että maallinen ei ole kaiken mitta, sillä on asioita, joilla ei ole mittaa. Jotka ovat mittaamattomissa. Myös siksi uskonto. Vaikka niihin kyllä vastaisivat myös taiteet, luonto ja rakkaus.
Erityisesti viime aikoina yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri on raaistunut, ja luulin pitkään kirkon edustavan taantumuksellisuutta. Kirkko edustaa juuri sitä, miksi sen jäsenet sen haluavat. Sama pätee muuten kaikkiin yhteisöihin, olivat sitten puolueita tai ammattiyhdistyksiä. Onneksi olen ollut väärässä, ja kirkko edustaakin näinä aikoina valoa, armoa ja järkeä pimeyttä ja armottomuutta vastaan. Näihin ei luonnolla tai 200 vuotta vanhalla sävellyksellä ole vastausta, aikamme kysymyksiin. Kirkolla saattaa olla. Haluaisin olla samalla puolella, vaikka jumalaa en olekaan löytänyt sen paremmin isolla kuin pienellä jiillä. Jumaluudesta minulla saattaa sen sijaan olla aavistus.
Teenkin nyt kaupallisen ehdotuksen, vaikkei kirkolle sitä voikaan tehdä, eikä mikään jumala tarvitse juuri minua, vaan perheeni tarvitsee. Jos joku osaa minulle riittävän tyydyttävästi selvittää minun kielelläni, mitä armollista on perisynnissä, täällä taitaa olla yksi uusi jäsen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin vuonna 1990, halutessani välttää kirkollisveron, ja pukiessani tämän ahneuden aatteelliseen valepukuun. Silloin minulla oli rahaa, äidin luona asuvana kokoomuskykynä, nyt vähemmän kahden lapsen asuntovelallisena isänä, mutta veroja olen oppinut rakastamaan.
Sielulla ei ole hintaa, enkä siitä pelastuksestakaan ole varma. Mutta haluan olla hyvien puolella, osana arvoyhteisöä. Edellämainituista varauksista huolimatta, tarjoan itseäni kirkolle. Hintana on lapsieni vapauttaminen perisyntiopista. Ainakaan minun kuormaani heidän ei tarvitsisi kantaa.
Hyvä blogi. Ihmisellä ja yhteiskunnille on jonkinlaisen biologisen ja kulttuurisen evoluution johdosta joku etu uskonnollisuudesta. Ja sitä ei pyyhitä pois tuosta noin vain, uskonto on yhteisön liima, hyvässä ja pahassa. Tabula rasa ja Homo Sovieticus on huuhaata. Nykyään ihmiset vaan tietää liikaa ja vanhat uskonnot ja dogmit ei myy enää niin hyvin. Joko vanhat uskonnot muuntuvat nykyajan tarpeisiin tai uusille on vahva tilaus. Elämme mielenkiintoisia aikoja....
VastaaPoista