Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.
Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.
Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.
Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.
Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.
Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.
Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.
Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.
Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.
Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.
Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti