En kannata sellaista tasa-arvoa, jossa nainen saisi työelämässä pienellä palkalla lusia työtehtävässä, jossa ei voi vaikuttaa työtehtäviinsä, olla kaiken mahdollisen syntipukkina. Jossa hänen kuuluu tietää kaikesta vähän, olla työpaikkansa "hermokeskuksena" ja "henkenä", keittämässä kahvia ja vastailemassa iloisena puhelimeen kesken eineslounaksensa, koska muuhun hänellä ei ole varaa.
Tämä on minun osani. Naisen osa. Osastonsihteerin kaltaisissa toisenvaraisissa, avustavissa tehtävissä ei juurikaan työskentele miehiä. Ainakaan yhtään ei ole minulle tullut vastaan. Miesten ei oletetakaan suoriutuvan tehtävistä, joissa pitää suoriutua monesta tehtävästä samanaikaisesti, ilman mahdollisuutta priorisoida ja lupaa käyttää omia aivojaan. Eikä tarvitsekaan. Ei keneltäkään tällaista pitäisi vaatia. Naisten oletetaan. Heidän ajatellaan pätevöityneen moiseen äiteinä.
En halua, että mies saa työelämässä naisen osan. Tai nainen. Sen sijaan kannatan sellaista tasa-arvoa, jossa mies saa perhe-elämässä naisen osan, jossa perhe voi esimerkiksi itse päättää, kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lasta sen mukaan, kummalle se sopii paremmin, esimerkiksi työmarkkinatilanteen ja palkkauksen takia. Melkein aina se on nainen, mutta ajatus ei ole minulle ollenkaan vieras saati vastenmielinen.
Tasa-arvon ei siis tule tarkoittaa paremmassa asemassa olevien tilanteen huonontamista, vaan heikommassa asemassa olevien mahdollisuuksien parantamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti