Musiikillinen viivästetty orgasmi

Viides sinfonia on Brucknerin sinfonioista parhaiten rakennettu teos. Siinä kaikki palvelee kokonaisuutta, ja jokaisesta sävelestä pystyy päättelemään, miten teos etenee ja kuinka se päättyy. Näin ei voi sanoa mistään muusta hänen teoksestaan, yhdeksättä sinfoniaa ehkä lukuunottamatta. Brucknerin musiikkia rakastetaankin sen muotopuolista ja vioista piittaamatta - kuten rakastettua ihmistäkin - sellaisenaan.

Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.

Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.

Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.

Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.

Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.

Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.

Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.

Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.

Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.

Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.

Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?

Päivähoidon heikennys vaikeuttaa työntekoa

Kun sektorituhoajaministeri Grahn-Laasonen vakuutti, että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ei oikeastaan ole mikään vakava heikennys perheiden arkeen, tilannetta pitää tarkastella lähemmin. Toki, jos saisin virallisen tekosyyn - oli sitten lopputilin saaminen tai yllättävä perheenlisäys - ottaa Elsan pois päivähoidosta - jonka laatuun vaikken välttämättä päivähoitoon tarkoitettujen rakennusten sisäilman laatuun luotan kuin muuriin - niin toki tekisin sen. Tyttöni on vielä sen verran pieni.

Jos oikeistohallitus kerran on niin huolissaan taloutemme kantokyvystä, sen luulisi kohentuvan tekemällä työnteosta kannattavampaa. Tämä tekee siitä yksiselitteisesti mahdottomampaa. Päivähoidon subjektiivisuudesta luopuminen tarkoittaa sitä, että työn vastaanottamisen kynnystä nostetaan, keikkatyön tekemistä vaikeutetaan ja työssäkäymisen kannattavuutta yleensäkin madalletaan.

Jos joku ei tiedä, mitä on keikkatyö, se on sellaista työtä, jonne kutsu voi tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, jota voidaan joutua mennä suorittamaan milloin minnekin ja milloin milloinkin. Jos ei satu sopimaan osa-aikaisen päivähoitoaikataulun kanssa, jäävät niin työkokemukset kuin verotulotkin hankkimatta. Eivätkä keikkatyöläiset kaikki ole mitään hippejä, mikä tiedoksi ilmoitettakoon: heitä on siivoojissa, tarjoilijoissa, myyjissä, ties millä sektoreilla. Teollisuudessakin, juuri siellä, jonka pitäisi olla suunnilleen se ainoa ammatillinen sektori, josta SSS-miehet muistavat kuulleensa 35 vuotta sitten.

Aikamoiseksi säätämiseksi menee työnhakeminen, jos yksien päiväunien aikana se pitäisi hoitaa. Toki tämä on teoriaa, työnhakeminen, onhan työllistyminen muutenkin jo miltei mahdotonta ilman että sitä vielä tehtäisiin mahdottomaksi, puhumattakaan siitä, että tarjottava päivähoitopaikka soveltuisi mitenkään yllättävästi työllistyvän logistiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisen myötä useampi tulee siihen johtopäätökseen, että työnteko ei kannata, sen paremmin koko- kuin osa-aikainenkaan.

Työntekoa pitäisi siis kannustaa. Nyt tarjotaan vieläkin huonompaa kuin keppiä porkkanan sijaan. Lisäksi kaavaillut päivähoitomaksun nostot tipauttavat monet, etenkin yksinhuoltajat ja suurista työmatkakuluista kärsivät matalapalkkalaiset kannustinloukkuun. Jo nykymatematiikallakin kannattavuus on niin sun näin, jopa korkeakoulutetulla, tosin alipalkkaisen työn perään sukkuloivalla, kahden huoltajan perheessä, jossa päivähoitomaksu on automaattisesti se ylin. Työ kannattaa oikeastaan vain eläkekertymää ja luottokelpoisuutta silmälläpitäen, muuten se on rahallisesti plus miinus nolla. Päivähoitomaksujen nostaminen tipauttaa kannattavuusluokituksen miinuksen puolelle.

Tässä en tietenkään aloitakaan sanomaan mitään mahdollisista ennaltaehkäisevistä sosiaalisista syistä, sillä ennaltaehkäisevyys ei kuulu tämän hallituksen ohjelmaan. Enkä siitä, että nämä toisten sektoreiden tuloksentekoa mahdollistavat sektorit ovat epäseksikkäitä ja naisvaltaisia, ja kärsivät aina eniten. Ja heidän mukanaan kaikki.

Uutisen tästä katastrofaalisen surkeasta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Hyödyllinen ***

Laitoin tähän kolme tähteä, noudattaen säveltäjä Sostakovitsin opettajaltaan Glazunovilta saamaa oppia: jos joku on alle arvostelun, tarvitseeko sitä nyt tälle raukalle sanoa niin että tämä pahoittaa mielensä. Kolme tähtiä on siksi, että kyse on kolmen tähden ***:sta.

Ryhdyin vielä miettimään tätä Immosta. Hän saattaa lopultakin olla ns. hyödyllinen ***, josta sekä hakaristiväki että politrukitkin ovat tähän saakka katsoneet enemmän hyötyvänsä kuin mitä hänestä koituu heidän tarkoitusperilleen haittaa. Politrukeille sopii oikein hyvin, että hän ja hänen kaltaisensa tuovat äänet sellaiselle ryhmälle, joka taas yrittää saada ryhmittymäänsä hovikelpoiseksi soluttamalla ikään kuin Troijan puuhevosen eduskuntaan. Immoset ovat kuin kittiä, joka mahdollistaa tämän epäpyhän allianssin. Mitään jumalanhullua (jurodivyi) hänestä kuitenkaan on turha tehdä.

Mikä sitten on jurodivyi? Sostakovitsin elämäkerta opetti minulle, että venäläisessä perinteessä on vanha hovinarrin/kylähullun rooli. Usein taiteilijat toteuttavat näitä rooleja: heidän katsotaan olevan kutsumuksensa kautta naiiveja ymmärtämään kyynisiä "tosiasioita" - kuten taloutta tai politiikkaa - ja heitä ei tavallaan voida katsoa edesvastuullisiksi omista sanomisistaan. Kuitenkin heillä on selvän näkemisen lahja, armolahja, jota ei mattimeikäläisille olla suotu.

Em. syistä jumalanhulluilta sallitaan enemmän kuin tavallisilta kuolevaisilta: heitä ei pidetä edesvastuullisina ja heidän katsotaan olevan rikastavan yhteisöä omalla armolahjallaan. Näitä immosia on tähän saakka luultu jurodivyiksi. Kun asiantila paljastuu, hänet heitetään hyödyttömänä pois, eikä mitään tällaisia kevyteroja.

Ei mikään Schindlerin lista

Kun itsensä propagandaministeriksi nimittänyt likaisen työn mies Putkonen mainitsi keränneensä mustan listan hallituksen leikkauspolitiikkaa tai perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikaa arvostelleista, pyydän saada päästä mukaan tälle listalle, jollen siellä jo ole. Supon listallahan jo olenkin ennestään.

Opiskelujärjestössäni kulki nimittäin 90-luvulla huhu, että hallitukseni (Kannunvalajat) olisivat joutuneet automaattisesti suojelupoliisin ns. Tiitisen listalle. Tuolloin oli strateginen valtiosalaisuus, mihin tarkoitukseen tuota listaa kerättiin.

Se suojelupoliisista. Sodan aikana Saksan salainen valtiopoliisi keräsi listaa, jolle pääsi mm. juutalaisia, sosialisteja ja homoseksuaaleja. Nyt kansalliskiihkoiset bloggarit ja blogipalvelut arvostelevat palestiinalaisten ihmisoikeuksien puolustajia, puinavihreiksi kutsumiaan henkilöitä ja homoseksuaaleja, lisättynä maahanmuuttajilla eli ryhmillä, jotka eivät kuulu kansalliseen valtakulttuuriin.

Minä sano mitään. Mutta kuka huomaa yhteyden, varmaankin reagoi tähän tekstiin. Haluaisin kuitenkin tietää, mitä listalla aiotaan tehdä. Laitetaanko minut valtionhallinnon rekrytointien mustalle listalle vai laitetaanko peräti suoran toiminnan joukot perääni?

Väärin mielenosoitettu

Mikael Jungner oli jakanut Facebookissa ihmettelynsä siitä, että viikonloppuisessa hallituksen leikkauspolitiikan vastaisessa mielenosoituksessa oli näkynyt neuvostotunnuksia ja joku oli kai toivottanut innovaatiot jonnekin. Jaoin minäkin tämän eteenpäin, sillä Mikael osaa sanoa niin nasevasti.

Valittaen totean, etten ollut paikalla mielenosoituksessa. Porvoosta kynnys lähteä varta vasten Stadiin yhtä tapahtumaa varten on aika korkea, etenkin kahden lapsen kanssa, odottaen Kelan isyysrahapäätöstä, joka ei vielä ole tullut. Olisi pitänyt, sillä asia kosketti minuakin, eikä sitten olisi tarvinnut tyytyä toisen kertaluvun todistuksiin. Veikkaan kyllä, ettei tapahtumassa nähty melkein-kaimaani Mikaeliakaan, sen paremmin kuin muitakaan Töölön nuoria sosialisteja vm. -84.

En lähde tässä tekemään punavihervasemmiston ontologiaa, mutta porvaristo riemastuu aina mielenosoituksista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mielenosoitukset tuovat luokkaviholliset näkyville, porvareilla itsellään harvemmin kun on tarvetta osoittaa mieltään, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Hallituksen ja EK:n myötävaikutuksella se heidän jääkaappinsa on täyteen lobattu.

Porvaristoakin näkee barrikadeilla sentään joskus, tosin lähinnä sitä mustapaitaista siipeä. Heitä ja ns. sivistysporvaristoa (onko heitä vielä) yhdistää jaettu riemu aina kun joku näissä miekkareissa innostuu vähän liikaa. Kymmeneen tuhanteen ihmiseen toki aina mahtuu muutama, jotka eivät oikein osaa valita, minkä puolella ovat, kun ovat varmuudeksi vähän kaikkea vastaan.

En ole anarkisti, mutta jollain tasolla ymmärrän sen, että jotkut ovat niin pettyneitä systeemiin, että katsovat parhaaksi kieltää sen, ja jotkut taas katsovat miekkarit sopiviksi tapahtumiksi tuoda kaikki mahdollinen tyytymättömyys esille, valittaen samalla varmuuden vuoksi vähän muustakin minkä sattuvat muistamaan. Joillekin kyse voi olla myös hyvistä bileistä, vähän kuin naamiaiskarnevaaleista, joten siksi ne sirpit ja vasarat.

Toki mitään totalitarismia ei kannata juhlistaa, ei sen paremmin kapitalistista kuin sosialististakaan laatua olevaa. Miekkariin osallistunut tuttavani tosin kumoaa Jungnerin havainnon neuvostotunnuksista, vaikka ovathan sirpit ja vasarat osuvia työväestön symboleita. Ei liene symboleiden vika, mihin niitä on käytetty. Tosin nykyprolea taitaisi paremmin luonnehtia Kelan lomake kuin sirppi.

Olen itse valitettavan laiska mielenosoittaja, mutta oikeus mielenosoituksiin on kuitenkin tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei jungnereiden ja muiden revisionistien pidä kieltämän. Miksi Marxin näyttäminen yhteydessä, jonne hän muuten kuuluu, on sen tuomittavampaa kuin Jyri Häkämiehen tuottaminen tilaisuuksiin, jonne hänellä ei ole sijaa, kuten kolmikantaneuvotteluihin.

Vaikka sitten oltaisiinkin tultu oltua väärää mieltä ja vähän väärin, niin mitä sitten. Onhan moni äänestänytkin väärin.

Mihin työajanpidennyksellä oikeasti pyritään?

Minua valistuneemmat blogistit ovat moneen otteeseen todenneet, että Sipilän hallituksen "yhteiskuntasopimusneuvottelujen" (laitoin sulkeet, koska uusiokieltä rakastavalla Sipilällä ei taida olla hajuakaan termin sisällöstä, eikä yksisuuntaista sanelemista ja pelottelua voi kutsua neuvottelemiseksi) eniten puhututtaneissa työajanpidennyspuheissa on kyse devalvaatiosta: koska työn arvoa ei voida nostaa, lasketaan työajan arvoa. Moni on myös todennut, että työn määrä on vakio: jos jo nyt töissä käyvien olisi määrä tehdä enemmän, riittäisi siitä jaettavaa nykyistä harvemmalle.

Sipilän ja kumppaneiden tarkoitus on kuitenkin lopulta ollut työntekijöiden kiristäminen siten, että jäljelle jäisivät vain ne, joilla ei ole mitään valinnanvaraa, nöyryyden ja vaihtoehdottomuuden pudotuspeli. Työajanpidennys on tosiasiallinen tuntipalkanalennus, ja ainakin perheelliselle aika on rahaa, jatkuvaa tasapainottelua ajan ja rahan välisellä veitsenterällä, jolloin perheellinen ei tee yhtään sen enempää kuin on pakko perheen elättämiseen.

Tämä pätee niin yhden kuin useammankin huoltajan perheissä. Useamman kuin yhden huoltajan perheissä sentään on olemassa edes teoreettinen mahdollisuus, että toinen huoltajista lyhentää päivää tai jättäytyy kokonaan pois työelämästä.

Jälkimmäinen vaihtoehto tuleekin toteutumaan monissa niissä perheissä, joissa on sellaiseen varaa. Oliko tämä Sipilän, Stubbin ja Soinin tarkoitus? Kotiinjäävät ovat pääasiassa naisia, paitsi että minullekin se olisi ollut ihan käsinkosketeltava optio, jos ei vaan olisi karensseja.

Työajanpidennys on monille tosiasiallinen työajanlyhennys, sillä ei esimerkiksi yksinhuoltaja tai pitkää työmatkaa päivittäin reissaava taivu siihen, että hänen lastensa hoitopäivät vielä entisestäänkin pitenisivät, joten moni joutuu lyhentämään työpäiväänsä. Jolloin ei laske ainoastaan tuntipalkka vaan myös bruttopalkka.

Jos työpäivää lyhennetään esimerkiksi tunnilla tai kahdella, tämä ei vaikuta päivähoitomaksuihin. Paitsi että ai niin, niitähän pitikin nostaa! Bussiliputkaan eivät tunne osa-aikalyhennystä: Porvoo-Helsinki -väli maksaa sen samat 312,80, Matkahuollolla ja 250 Porvoon liikenteellä, tehtiin sitten tunnin tai kuudentoista työpäivää. Pienipalkkaisella tulee hyvin nopeasti vastaan tilanne, jossa työnteko ei kannata lainkaan palkan pienentyessä mutta kustannusten pysyessä ennallaan, joten työajanpidennys tulee aiheuttamaan irtisanoutumisia.

Tämä onkin ollut Sipilän hallituksen tavoite. Massatyöttömyyden kaudella varsinkin näihin pienipalkkaisiin, usein varsin vähän koulutusta vaativiin töihin riittää kyllä tulijoita, ja jos vanhat työntekijät eivät jousta, työttömien reserveistä löytyy kyllä nöyriä ja epätoivoisia hoitamaan hommat. Mitä vähemmän valinnanvaraa on, sitä kyseenalaistamattomampi ja nöyrempi työntekijä yleensä on.

Kysyisin vielä pääministeri Juha Sipilältä: kuka hakee yksinhuoltajien ja pitkää työmatkaa päivittäin tekevien lapset päivähoidosta?

Systeemin hyväksikäyttämisen mahdottomuus

Legendojen suomalaisen hyvinvointivaltion palveluita massamitassa hyväksikäyttävistä maahanmuuttajista täytyy olla legendaa, koska ei se niin helppoa ole. Otan esimerkiksi päivähoidon.

Tyttäreni sai muutama viikko sitten meille sopimattoman päivähoitopäätöksen. Vaikuttamisfriikkinä, yhteiskuntatieteilijänä ja -aktivistina sekä pikkupoliitikkona olen normaalia paremmin suojautunut huonoja viranomaispäätöksiä vastaan. Olen omimmillani omien ja joskus vähän toistenkin asioiden ajamisessa, sitäpaitsi nautin siitä. Olen esimerkiksi tehnyt lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän tulkinnoista. Joissakin paikoissa minut tunnetaan jopa rettelöitsijänä, mikä on toinen nimitys omista oikeuksistaan tietoiselle.

Osasin tehdä oikaisupyynnön asianmukaiselle taholle, tässä tapauksessa Porvoon kaupungin sivistyslautakunnalle. Sillä tuloksella, että saimme yhteydenoton seuraavana päivänä siitä päiväkodista, jonne meidät alun alkaen oli sijoitettu, ja nyt viikko oikaisupyynnöstä, saimme siirron juuri siihen päiväkotiin, joka oli alun alkaen ykkösvaihtoehtomme (en laske mukaan sitä perhepäivähoitajaa, joka lopetti kaupungin palveluksessa).

Kysyisin, miten kieltä osaamattoman ja maamme systeemiä tuntemattoman olisi ollut mahdollista saada oikaisu omalle kohdalleen sopimattomaan päätökseen em. kuvatulla tavalla?

Eläkepommitusta

Jo silloin kun käväisin työelämässä tuoreena ylioppilaana juuri ennen suurta 90-luvun lamaa, uskalsin tehdä schopenhauerlaisen hypyn ilman huolta huomisesta, sillä minulle luvattiin, että ainakin julkisella sektorilla taivas aukenee, suurten ikäluokkien eläköityessä. Toki jo koulun mantsantunneilla näytettiin väestöpyramideja, ja jollakin alkeistasolla ymmärsin tämän tarkoittavan myös eläkepommia. Mitään hätää ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä mehän tulisimme huolehtimaan maamme kantokyvystä ja miksei -kilpailukin.

En kuitenkaan osannut aavistaa mitenkään sitä, että väestöpyramidin osoittaman eläkepommin lisäksi koittaisi muitakin, jotka pilaisivat nämä laskelmat. Meillä on todellinen kestävyysongelma, ja se johtuu työurien lyhentymisestä, ei niinkään loppupäästä vaan keskeltä. Monilla ei ole työuraa ollenkaan, ja monilla muillakin eläkekertymä jää hyvin vaatimattomaksi työuran katkonaisuuden takia.

Pätkätöiden lisäksi, työuraa katkoo ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Todellinen kestävyysongelmaa aiheuttavan eläkepommin ovat virittäneet mielenterveyssyistä ennen aikojaan eläköityneet ja hyvässä työiässä alkoholidementiaan sairastuneet. Hallussani ei ole tilastoja, ne saa varmaan THL:ltä, mutta näitä inhimillisiä tragedioita on niin paljon, että kyse on jo systeemitason ongelmasta.

Sitä päättömämpiä ovatkin hallituksen "yhteiskuntasopimukseen" sisältyvät kaavailut työelämän huonontamisesta: työajan pidentämisestä, irtisanomissuojan heikentämisestä, jotka yksipuolisesti hapertavat työntekijän perusturvallisuutta ja jaksamista, heikentäen hänen mahdollisuuksiaan uusintaa työvoimaansa ja yhdistää arkielämä ja työ. Eivät ne ainakaan yksilöllistä hapenottokykyä heikentävinä yhteiskunnallista kestävyysvajetta ratkaise.

Missä piileskelevät vauvantappoyrityksen tuomitsijat?

Kivien, tai kaljapullojen, tai ylipäätään minkään heittely kohti ihmisiä ei ole oikein. Aina kun kiviä sinkoilee jossakin kohti ihmisiä, varsinkin naisia, tämä tuomitaan, sitä varmemmin, mitä kauempana tämä tapahtuu, ja sitä varmemmin, jos tämä tapahtuu islamenemmistöisessä maassa. Samaten netin haaskalintuparvet kaartelevat jokaisen mahdollisen raiskausjuorun ja alaikäisen hyväksikäyttöepäilyn perässä, ainakin jos tämä on tapahtunut islamenemmistöisessä maassa. Sen sijaan jos meillä tapahtuu jotakin, etenkin silloin kun tekijät ovat mitä ilmeisimmin kotoperäisiä, blogistan on hiljaa, puhumattakaan heidän tuuliaan haistelevista kansanjoht... edustajista. Miksi?

Kaljapurkkien heitteleminen ilmeisesti on sitten ihan ok, varsinkin, jos sellainen lentää kohti jotain sellaista, joka on vastoin omaa arvomaailmaa. Siis edustaa ns. punavihreyttä. Kun Turun Pride-kulkueeseen lensi täysi kaljapurkki, joka olisi voinut surmata vauvan, kukaan ei ole tuominnut tekoa, tai sanoutunut irti siitä. Luultavasti siksi, että kenenkään poliittisen tahon ei kannata sanoutua irti suomalaisten teoista. Pösilö on pösilö, oli sitten punavihreä, sinertävä tai patamusta, mutta pösilö on hyödyllinen, jos häneltä saadaan kalastettua ääni, jolloin hänestä ei kannata sanoutua irti esimerkiksi tuomitsemalla tekoa.

Tämä voi olla poliittisesti ymmärrettävä strategia, mutta tuomittavaa. Kun kansanjohtaja kauhistelee esimerkiksi homoseksuaalisuutta, tämä on epäsuora mandaatti kaljapullojen heittelyyn. Tosin vielä pösilömpää on julkisesti liputtaa pösilöitten puolesta, mutta tämä toki tekee pösilöyden vastustamisen ja tuomitsemisen helpommaksi.

Jutun Pride-kulkueen tapahtumista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Parkkipaikkasosialismia

Nykyisessä kotikaupungissani Porvoossa kuulee jatkuvaa marinaa pysäköinnin kalleudesta. Siitä tehdään suoranainen syntipukki kaupungin kilpailukyvyn rapautumiselle.

En nyt kuitenkaan tiedä, onko 11 euroa ja 83 senttiä kovinkaan iso vuokra siitä, että asukas saa säilyttää peltilehmäänsä kuukauden parkkiruudussa. Siitä taitaa tulla aika pieni neliövuokra.

Autoilua päinvastoin subventoidaan aika paljon. Tämä on osoitus siitä, että henkilöautoilu oletetaan norminmukaiseksi liikennemuodoksi. Otettakoon yhdeksi indikaattoriksi pysäköintivirhemaksu, joka on kunnasta riippuen 20-80 euroa. Harvoin sitä kai vahingossa parkkeeraa väärin. Jos maksua vertaa suuruudeltaan ja teon tuottamuksellisuuden perusteella esimerkiksi HSL:n ja VR:n tarkastusmaksuun, joka on aina 80 euroa, niin vihje on selvä. Oletuksena on, että joukkoliikenteessä vahingossakin ilman lippua matkustava on rontti, kun taas väärin pysäköivä joko syyllistyy vahinkoon tai sitten teko on jotenkin ymmärrettävä, kun ne ketaleen paikat ovat joko niin kalliita tai niitä on niin vähän.

Entisessä kotikaupungissani Helsingissä taas henkilöautonormatiivisuus aina uusia kerrostaloja kaavoitettaessa näkyy siten, että aina kun rakentamisen kohtuuttomiksi nousseita kustannuksia yritetään kitkeä edes jotenkin, niin säännönmukaisesti Kok-Dem. torppaa autopaikkojen kustannusten irrottamisen rakentamisen kustannuksista. Tämä on hyvin mielenkiintoista, etenkin kun kaikkein kiihkeimmin poliittista puolueista autoja puolustava Kokoomus muissa kohdissa vaatii sitä, että vain käyttäjät maksavat, vastustaen kaikenlaista sosialisointia.

Nähtävästi pysäköinti sitten on kaikkein perustavinta laatua oleva peruspalvelu, jonka saa kustannuksineen sosialisoida, jolloin kaikki saavat kärsiä. Myös autottomat.

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.

Pyöräilijät vs. muu maailma

Ei tarvitse olla Loka Laitinen tai joku muu autopuolueen edustaja huomatakseen, että pyöräilijät ovat liikkujaryhmänä aika yksinäisiä. He kun eivät oikein ole kevyttä liikennettä - eli liikuntaa - eivätkä autoja. Eikä Suomessa oikein välimuotoja tunneta. Pyöräilijä saa varautua keskellä yötä herätettynä ottamaan kantaa, onko pyöräily liikuntalaji vai liikennemuoto, joko-tai, molempia ei saa valita.

Minä en ole havainnut näitä lokalaitisten kauhistelemia veretsilmissäpelagoillakiitäviäpeltisotureita 35 km/h, ehkä siksi, että en ole juurikaan pyöräillyt Helsingissä vuoden 2007 jälkeen, ehkä siksi, että en ole paljoakaan asunut Helsingissä vuoden 2007 jälkeen. Varmaan olisi kaikille parasta, että nämä kiiturit erotettaisiin omille kaistoilleen tai väylilleen, jos siis heitä on. Toki sitten on myös sellaisia pyöräilijöitä, kuten lapset tai eräskin entinen mielitiettyni, joka omia aikojaan kaatuili liikennevaloissa, eikä heitä ole turvallista laskea autojen joukkoon. Toivoa siis sopii, että erillisten "pyöräilyn laatuväylien" lisäksi edelleen säilyy myös sunnuntaipyöräilijöille turvallisia väyliä.

Pyöräilijät raivostuttavat joitakin toisten liikkujaryhmien edustajia, ja juuri Helsingissä tämän raivon sai tuta se pyöräiljäpolo, jonka autoilija lahtasi Töölöntullissa. Minun osaltani raivopääpyöräilijät ovat kuulopuhetta; sen sijaan autoilu ei saa kenestäkään parhaita puolia esiin. Jos joku pyöräilijä joskus käyttäytyy liikenteessä epäloogisen tuntuisesti, tämä johtuu kahdesta tekijästä: pyöräreittien epäloogisuudesta sekä siitä, että jos autoilijat edes teoriassa joutuvat opettelemaan liikennesäännöt autokoulussa, ajokortittomille liikennesäännöt jäävät kansalaistaidon tuntien varaan. Tämä asia olisi vieläkin helpommin ja halvemmin autettavissa kuin kokonaan uusien pyöräbaanojen vetäminen.

Pyöräreitit ovat siis epäloogisia kaikessa polveilevuudessaan ja katkelmallisuudessaan. Nyt kun Porvoon Kevätkummuntietä myötäilemään perustettiin ns. pyöräilyn laatuväylä, tämä on kuitenkin kuin ampuisi tykillä kärpäsiä, jos 30 metrin päässä menee samansuuntainen Kevätkummuntie, jonka reunalla koko matkalla kulkee yhdistetty kävely- ja pyörätie, Jos uuden väylän on tarkoitus parantaa pyöräilyolosuhteita, kysymys herää, parannetaanko niitä kieltämällä pääsy muilta liikkujaryhmiltä kuin pyöräilijöiltä ko. väylälle?

Paljon enemmän käyttöä pyörätiemäärärahoille olisi ollut muualla. Kestopäällystetyn, lenkkeilijöille sopimattoman pyörävaltatien sijaan oltaisiin saatu maalattua aika paljon piennarta esimerkiksi väleille Hinthaara-keskusta, Epoo-keskusta, Sannainen-keskusta ja Kerkkoo-keskusta.

Nämä pyöräilyn laatuväylät varmistavat sen, että pyöräilijät edelleenkin pysyvät yksinäisenä liikenne- ja liikkujaryhmänä. Joiden edut ovat toisille ryhmille vastakkaiset.

Tätä reittiä ei enää ole. Tilalle tuli "pyöräilyn laatuväylä".

En kannata tasa-arvoa

En kannata sellaista tasa-arvoa, jossa nainen saisi työelämässä pienellä palkalla lusia työtehtävässä, jossa ei voi vaikuttaa työtehtäviinsä, olla kaiken mahdollisen syntipukkina. Jossa hänen kuuluu tietää kaikesta vähän, olla työpaikkansa "hermokeskuksena" ja "henkenä", keittämässä kahvia ja vastailemassa iloisena puhelimeen kesken eineslounaksensa, koska muuhun hänellä ei ole varaa.

Tämä on minun osani. Naisen osa. Osastonsihteerin kaltaisissa toisenvaraisissa, avustavissa tehtävissä ei juurikaan työskentele miehiä. Ainakaan yhtään ei ole minulle tullut vastaan. Miesten ei oletetakaan suoriutuvan tehtävistä, joissa pitää suoriutua monesta tehtävästä samanaikaisesti, ilman mahdollisuutta priorisoida ja lupaa käyttää omia aivojaan. Eikä tarvitsekaan. Ei keneltäkään tällaista pitäisi vaatia. Naisten oletetaan. Heidän ajatellaan pätevöityneen moiseen äiteinä.

En halua, että mies saa työelämässä naisen osan. Tai nainen. Sen sijaan kannatan sellaista tasa-arvoa, jossa mies saa perhe-elämässä naisen osan, jossa perhe voi esimerkiksi itse päättää, kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lasta sen mukaan, kummalle se sopii paremmin, esimerkiksi työmarkkinatilanteen ja palkkauksen takia. Melkein aina se on nainen, mutta ajatus ei ole minulle ollenkaan vieras saati vastenmielinen.

Tasa-arvon ei siis tule tarkoittaa paremmassa asemassa olevien tilanteen huonontamista, vaan heikommassa asemassa olevien mahdollisuuksien parantamista.

Eläköön eineet!

Eineksiä ei epäilemättäkään pitäisi syödä. Eiväthän ne ole oikeaa ruokaa, vaan mahantäytettä, ruoankorviketta, ruoaketta. Niissä on lisäaineita, arominvahventeita ja monenlaista e:tä. Ja kokemukseni mukaan niiden ravintoarvo on yleensä niin mitätön, että niistä yleiskunto romahtaa. Tämän koin sen puolen vuoden aikana, kun einehdin töissäni. Siihen aikaan tosin yleiskuntoni oli rautaa, se oli aktiivisinta juoksuaikaani, joten suhteellinen pudotus tuntui, ja sitä suhteellista pudotusta sitten tilkittiin maksapasteijalla ja Kräuterblutsaftilla. Kuitenkin ylistän sitä, joka on keksinyt einekset, vaikka eivät ne tietenkään ole isien laittamaa. Tai eivät edes äitien.

Nykyisessä (ainakin vielä) työssäni kävelen K-kauppaan ostamaan einestä kahdesta syystä. Saan raitista ilmaa kesken työpäivän, ja onhan kahden euron eines huomattava säästö pienipalkkaiselle verrattuna sopimusravintoloiden hintaan 6,20. Ai niin, saanhan myös tauon työasioista, eikä ole vaaraa, että joutuisin lounastauollani puhumaan sellaisen työn asioista, joista ei nyt olisi niin tarve puhua.

Vai onko? Kaupoista kun tarttuu mukaan muutakin. Tulisikin vain hedelmiä ja näkkäriä, mutta ostetaan sieltä jätskiä ja suklaatakin. Kaksi viimeisintä työsuhdettani ja neljä viimeisintä työvuottani ovatkin kerryttäneet massaani n. 11 kg.

Joskaan eivät einekset ole isien laittamaa, niin kyllä ne kuitenkin pelastavat ainakin sellaisen isin, jolla on sellainen poika, joka voisi elää pelkillä nakeilla, makaronilaatikoilla ja lihapullilla. 1-vuotiaan tytön koti-isänä koen oleelliseksi huolehtia, että lapseni saavat niin hengenravintoa (varmaankin sen taso vaihtelee, ainakin jos isistä riippuu), hengellistä ravintoa (eli kasvatusta) ja ruumiillista apetta. Vielä miltei kaikkiruokainen tyttöni ehtii vielä poisoppimaan lautasmallista mättölinjalle omassa tahdissaan, enkä jaksa joka päivä tehdä nakki- tai kalakeittoakaan. Siispä tyttöni syö keitoksiani ja poikani kaupan keitoksia, ainakin arkisin. Niin saavatpa nauttia isänsä seurasta senkin ajan kun en laita ruokaa.

On minutkin ruokittu eineksillä, osittain. Tämmöinen minusta sitten tuli. Katsokaa ja kauhistukaa.

Odotellessa tuomiota, joka kyllä tulee jo sosiaalisen median tämänpuoleisessa.

nimim. sanokaa vaan suoraan, miten kehno isä olen

Kun sponsorointi tekee tyhjäksi itsensä

Seuraan Englannin Valioliigaa intohimoisesti, tai ainakin tiiviisti, tai ainakin joukkuettani West Hamia. Ja siitä alaspäin seuraavaa sarjatasoa, jota nyt Championshipiksi kutsutaan. Sen sijaan jätän väliin perinteiset englantilaiset cup-kilpailut (cup ja liigacup), jotka ovat monelle perinnetietoiselle (britille) lähes yhtä tärkeitä kuin liigapalloilu. Miksi?

Ei pienin tähän väliinjättämiseen myötävaikuttava syy ole suinkaan se, että kilpailut vaihtavat nimeä joka vuosi sen mukaan, kuka niitä sattuu sponsoroimaan. Pitäisi olla todella hardcore, jotta haluaisi pysytellä kärryillä, minkä nimen taakse minäkin vuonna sattuu piiloutumaan cup ja minkä liigacup,

Sponsoroiden tarkoitus on kai maksimoida näkyvyytensä. Ei se näin tapahdu, jos sponsori karkoittaa potentiaaliset katsojansa, koska nämä eivät tiedä, mistä kilpailusta on kysymys. (tämä pitäisi kai kirjoittaa englanniksi, jotta menisi perille oikeaan osoitteeseensa).

Siis: there is no point in naming the English football cup competitions according to their sponsor. When the names change year after year, one loses all possible clue, under which sponsored name is which traditional cup competition. Mainly for this reason I don't watch English cup competitions.

Toisen kertaluvun kulttuuri

Jukebox. Kaija Koo ja Jonne Aaron kohtaavat Jukebox-kisassa Juha Lagströmin ja Pepe Johanssonin. Illan yllättäviin musiikkiesityksiin kuuluvat country-versio Robbie Williamsin hitistä ja chanson-versio Haloo Helsingin hitistä.

Voin kuvitella, että tämä ohjelma voisi toimia, jos tietäisin enemmän kuin kaksi neljästä esiintyvästä artistista edes niminä, ja jos tuntisin yo. artistien tuotannosta yhteensä enemmän kuin yhden biisin. Toki sama pätee varmaankin osittain kaikkiin mahdollisiin Paganini-muunnelmiin, ellei sitten satu olemaan niin pervo, että pitäisi alkuperäistä 24. viulukapriisin melodiaa asiayhteydestään irrotettuna niin oivallisena, että diggailisi sitä ihan semmoisenaan.

Tyylilainoja ja sitaatteja voi olla, ja niitä on ollut aina. Onhan Sostakovitskin lainannut Wagneria ja Rossinia 15.sinfonian ekaan osaansa. Kokonaan toinen juttu on se, että jutun pointtina on toisenvaraisuus: pointti jää ymmärtämättä jos ei tiedä alkuperäistä. Toki Sostan lainojen alkuteoksen tunnistaminen on pikantti lisä, mutta ei välttämätöntä teoksesta nauttimiseen.

Parikymppisenä lanseerasin termin "toisen kertaluvun kulttuuri"; jolla formuloin alustavan havaintoni, jonka mukaan yhä enemmän ilmaantuu kulttuurituotteita, joista ei voi nauttia an sich, vaan niiden pointti perustuu kokonaisuudessaan toisen kulttuurituotteen versioimiseen.

Lanseeraan nyt termin uudestaan, kun mainostajien vaatiman vimmaisen sisällöntuottamisen tuloksena formaattiin perustuva kopiointi ja kohderyhmäajattelu ovat vallanneet alaa, kulkien usein käsi kädessä - tietty formaatti on suunnattu tietylle tai tietyille kohderyhmille eli sisäisyleisöille, kansankin abstraktio on sellainen - ja yhä säännönmukaisemmin havaitsen, etten kuulu siihen.

Kirjoitus on kirjoitettu muistellen edesmennyttä trubaduuri Petri Hohenthalia, joka kuului entisen kyläkapakkani Ukko-Munkin kantaohjelmistoon. Hän saattoi prima vista improvisoida hyvin monessa tyylilajissa hyvin monessa genressä erittäin useaa artistia.

Natsien tuontipallit

Kansallista itseriittoisuutta pullistelevista natseistamme kyllä ei ole mihinkään. Joutuvat ulkoistamaan suoran toiminnan joukkonsa tilaamalla sen ulkomailta vierastyövoimana. Eikös tässä olekin kyse työperäisestä maahanmuutosta, gastarbeitereista, kun Jyväskylässä mukiloineet uusnatsit olivatkin ruotsalaisia?

En missään nimessä toivo, että täkäläiset uusnatsit "ryhdistäytyisivät" ja alkaisivat tekemään itse oman likaisen työnsä, mutta häpeäisivät edes. Perustavat koko toiminta-ajatuksensa maahanmuuton kritisointiin ja sitten kuitenkin antavat vierastyöläisten pestä omat likapyykkinsä. Kai se lienee vaikeaa, jos vetelät ovat omissa housuissa.

Koherenttiutta kai on turha odottaa, mutta miten he kehtaavat katsoa peiliin?

Jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pojat rengasmatkalla

Pyöräilin kolmen parhaan kaverini kanssa n. 200 kilometrin mittaisen saariston rengastien ympäri kolmessa päivässä. Vain yksi kaveri porukasta puuttui, ja ilmatkin olivat ennustettua siedettävämmät. Oikeastaan ihanteelliset pyöräilyyn: 20 asteen ympärillä ja vaihtelevaa poutaa, vain kaksi sadekuuroa.

Päätimme kulkea reitin tällä kertaa vastapäivään, Turusta luoteeseen eli Naantalin suuntaan. Sanon "tällä kertaa", sillä mukana oli jo kokeneita saaristopyöräilijöitä. Sellainen on myös kotiin tällä erää jäänyt puolisoni, jonka ansiosta mukana oli kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin. Seuraavaksi kerraksi hankin kevyemmän teltan, ja jätän erillisen sadekatoksen hankkimatta. Ehkä parilla vähemmälläkin vaatekerralla pärjäisi, vaikka Suomen kesäyö osaa olla yllättävänkin kalsea.

Ensimmäinen matkustusvälineemme oli juna, joka kyllä ottaa muutaman pyörän kyytiin, kunhan asian varmistaa ajoissa.

1. päivä: Turku-Raisio-Naantali-Merimasku-Teersalo n. 46 km. Reitin alkupää Naantaliin saakka on pyörätietä. Kuitenkin pyörätien loppuessa parhaat maisemat vasta alkavat. Velkuan ensimmäinen kyläkauppa menee kiinni jo viideltä, jälkimmäinen on auki kuuteen, jos ensimmäiseen ei ehtinyt. Meidät ravitsi Old Smugglers Teersalon vierasvenesatamassa, joka on todistanut lukuisien eturivien artistien vierailua, mm. Isokynä Lindholm ja Sielunveljet, ei kuitenkaan Sielun Veljet. Yövyimme metsikössä varsin juurakkoisessa maastossa.

 Tyytyväinen retkue identtisen tilauksen kanssa: neljä olutta ja neljä nyhtöpitsaa.

Sielunveljet. Yritimme muistella edes yhtä JanneTauski HurmePeltosen kappaletta, mieleen ei tullut yhtäkään.

Telttakylän lujat. Minulle kävi kuin Linkolan Penan sille lintupopulaatiolle, jolle sattui vähän huonompi hiihtokenkä. Juurakkoisessa maassa en olisi nukkunut edes sitä kahta-kolmea tuntia ilman Hans Knappertsbuschin taritsemaa Bruckner-nimistä unilääkettä.

Velkuan vierasvenesataman maisemat kyllä rauhoittivat mielen.

2.päivä: Teersalo-Hakkeenpää (lossi)-Taivassalo-Heponiemi-Kannvik (lossi)-Iniö-Dalen-Mossala (lossi)-Houtskäri-Kittuis n. 59 km

Ehdottomasti pyöräretken kiintoisin päivä. Repaleinen saaristo näytti parhaat puolensa, ja lossiliikennöinti tuli tutuksi. Taivassalossa oli idyllinen kyläkauppa ja -ravitsemusliike, ja Houtskarissa hieman nuhjuinen kyläkauppa, mutta kuitenkin melko hyvin varustettu. Iniön ja Houtskarin välin lauttamatka oli reitin ainoa maksullinen lossietappi.

Kittuisten idyllisellä leirintäalueella teltta aivan rannassa ilta sujui rattoisasti kahden vastakkaiseen suuntaan pyöräilevän hauskan naishenkilön leirinuotoseurassa, sosialisoiden sinapin, talouspaperin ja juomat sekä kehittäen hyviä (?) liikeideoita. Jos olisi ollut Klubi-aski, siihen ne olisin raapustanut. Heitin talviturkinkin, oli ehkä kaikkein kylmintä merivettä, jota olen heinäkuussa kokenut. Holotna voda.

Toim. huom. Jascha Horensteinin Mahler on kelvotonta unilääkkeeksi. Se on liian rikasta. Kokeilen ensi kerralla Gary Bertiniä.

Suomalaiset eväät kittuislaisessa kesäillassa.

Näin läheltä laivat menevät. Ja näin suuria ovat.

Lossit tulivat matkalla tutuiksi.

3. päivä: Kittuis-Galtby (lossi)-Retais-Pärnäs (lossi)-Nauvo-Prostvik-Lillmalö-Parainen 50 km

Korppoo oli oikeastaan koko matkan ylämäkeä. Väylä oli hienokuntoinen yhdistetty pyörä- ja autotie, joka oli normaalin yhdistetyn pyörätien ja kevyen liikenteen väylän levyinen. Nauvon keskusta on yllättävänkin kaupunkimainen ja suuri, vaikkakin selkeästi se elää ja kuolee kesän turistisesongin mukana. Sieltä löytyy jopa Alko. Nyhtöpitsa näyttäisi olevan saariston erikoisuus; sitä oli täälläkin tarjolla. Nauvossa jouduttiin myös allekirjoittaneen renkaanvaihtotalkoisiin. Ilmeisestikin liiallinen kuorma oli painanut takalokarin vasten rengasta, mikä aiheutti ylimääräistä kitkaa ja lopulta hitaan puhkikulumisen. Tulinpahan hankkineeksi itselleni ehdoin tahdoin vähän lisää vastusta.

Alun alkaen meidän oli tarkoituksena yöpyä Nauvossa, mutta säiden helliessä päätimme posottaa saman tien Paraisille asti. Mistä olimme viimeisenä päivänä kiitollisia. Nauvon leirintäalue on tässä porukassa jo legendaarinen; hintaan kuuluu hyvin avulias palvelu ja vastarannan naapureiden takia hyssytteleminen.

Mantereelle päästyämme, Paraisten läpipyöräily oli matkan puuduttavin osuus. Melkein koko matka ylämäkeä kapealla pientareella, ohi ajaa rekka-autoja. Virallinen pyörätie, jolla mopotkin saisivat ajaa, on oikeastaan luontopolku, ja vielä päätietäkin mäkisempi. Jos asuisin Paraisilla, se olisi lenkki- mutta ei missään nimessä pyöräreittini. Joten äänestimme piennarta. Onneksi suunnilleen puolivälissä saarta löytyi erinomainen taukopaikka, josta sai kahvila-ravintolatuotteita.

Paraisilta löytyivät taas vaihteen vuoksi kaikki palvelut, myös leirintäalue keskustan välittömässä läheisyydessä, jossa kattava aamiaispuhvetti kustansi vain 8 euroa.

Onnelliset pojat Paraisten leirintäalueella. Melkein maalissa.

4. päivä: Parainen-Kaarina-Turku. 26 km. Loppumatka olikin helppoa pyöräiltävää, Kaarinassa alkoi pyörätie Turkuun saakka. Viimeinen päivä sisältää muistumia aiemmasta elämästäni. Yhdellä matkalaisella alkoi takapyörä piiputtamaan noin 5 km ennen Turkua. Syyksi diagnosoitiin kahden pinnan irtoaminen, ja nämä korjautettiin pikavauhtia Visan pyöräkorjaamolla.

Parhaassa seurassa mailit taittuvat huomaamatta. Reissu otetaan taas uusiksi jollain kokoonpanolla luultavasti jo ensi kesänä, mutta vähemmin kantamuksin ainakin allekirjoittaneella.

Kriitikko tuomitsee kansan kärpäsiksi

Hesari laittaa Jukka Haurun yhden- ja Vesa Sirenin toisenlaisiin konsertteihin. Ja hyvä niin. Ei tekisi genreilleen oikeutta laitattaa genre-eksynyttä kärsimään. Bruckner ansaitsee korvat, jotka ovat sille avoimet, samoin vapaa jazz ja jopa Sunrise Avenue.

Samoin tulisi menetellä kirjojen ja elokuvienkin kohdalla. Ei Ilkka Remestä ja Volter Kilpeä pidä arvioida samoilla kriteereillä, kun ei voi. Miksi sitten samat maskulat arvostelevat niin louhimiehet, cameronit, spedet, sotilasfarssit, dokumentit, renoirit kuin roskatkin? Seurauksena on vain ylenkatse käyttötaidetta kohtaan ja klassikkojen linnoittuminen korkeakulttuuriseksi linnakkeeksi.

Nykykäytännössä miljoona kärpästä ovat tuomitut olemaan kärpäsiä. Ja hehän tietävät, että paska on hyvää.