Covid 19- eli koronapandemia on riivannut keskuudessamme nyt kaksi vuotta. En edes kuvittele pystyväni yrittämään mitään kattavaa listaa sen vaikutuksista ihmisten tapoihin ja turmeluksiin, sillä elän aika sulkeutunutta ja rutinoitunutta elämää. Minun viikottainen valinnanvarani ja oman yksilöllisen luovuuteni ilmentämiseni rajoittuu käytännössä siihen, kumpaa reittiä vien aamulla lapset omiin kustannuspaikkoihini, mitä jugurttia syön ja laitanko levylautaselle Brahmsia vaiko Bruckneria. Näkökulmani on yksin minun, ja juuri tässä virus onkin tehnyt tuhoaan: käsitys siitä, miten toiset elävät ja ajattelevat on entistäkin selvemmin internetin varassa.
Näkökulmani on yksilökeskeinen, ja tästä syystä en tässä yritäkään sanoa mitään terveydenhuollon kuormittumisesta, kivijalkayrittäjien kamppailuista tai esiintyvien taiteilijoiden koko ammatillisen perustan kyseenalaistumisesta. Omakohtainen asiantuntemukseni ei myöskään riitä sanomaan mitään siitä, mitä Covid on tehnyt opiskelijoille, paitsi sen tiedän, että jos ammatillisen koulutuksen jo ennen kahden vuoden poikkeustilaa ei paikka paikka sanota antaneen luotettavaa ammattitaitoa opiskeltavalle alalle toimimiseen itsenäisesti, niin minä sain suoritettua ammatillisen opettajan pätevyyden käytännössä kirjekurssina. Eivät opinnot hirveästi minulta käytännön järjestelyissä venymistä tai mukavuusalueelta ulostautumista vaatineet, varsinkin kun minulta puuttui käytännön oppilaitoskonteksti. En usko olevani ikäryhmästä riippumattakaan ollenkaan ainoa opiskelija, jonka valmistuminen oli molempien osapuolten intresseissä, ja paljolti mentiin omatunnon varaisessa vaistoluokassa.
Uskoisin, että edellämainitusta johtuen: siitä, miten koronapandemia on hajottanut yhteisöjä tai ainakin eristänyt ihmisiä niistä, se on kärjistänyt monien ihmisten välejä ja pystyttänyt uusia, aiemmin näkymättömiä jakolinjoja. Aiemmin toisten terveyskäyttäytyminen ei ole kiinnostanut niin paljoa, mutta nyt viruksesta silmin nähden piittaamattomat - minkä ulkoisena merkkinä näkyvimmin on maskittomuus, vaikka siihenkin voi olla monia syitä - saavat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa. Itsekin syyllistyn tähän.
Korona on siirtänyt satoja tuhansia suomalaisia etätöihin, josta on tullut joillekin uusi normaali tai ainakin hybridimuoto. Joillekin sopii toisia paremmin se, että työstä riisutaan pois sosiaalinen ympäristö: juonittelut ja juorukerhot poistuvat ja töihin pystyy keskittymään paremmin. Ehkä. Oli sitten neuroniinkutsuttuepätyypillinen, asiapentti tai introvertti. Kuitenkin ne työpaikan kahvikerhot ovat monille ainut perheen ulkopuolinen, säännöllinen yhteisö, jonka kanssa omaa kuplaa voi törmäyttää. Siinä pöydässä voi istua yksi sellainenkin tyyppi, joka harrastelee työmatkakiihdytysajoja tai kukaties vaikka löytyy rekkamielenosoituksesta. Jos juttelee vain pihanaapureiden kanssa säästä ja sen lisäksi tapaa paria valikoitua ystäväänsä noin 2,5 kertaa vuodessa, sitä saattaa päästä unohtumaan, että asioita voi tehdä ja niistä voi ajatella toisellakin tavalla. Suvaitsevaisuudelle viruksen pakottama eristyminen ei kyllä tee hyvää.
Pandemiassa on ollut kyllä hyvääkin. Moni on löytänyt ulkoilun omassa lähiluonnossa. Retkikeitin-, luuppi- ja lumikenkäkauppialle korona on ollut onnenpotku. Monilla spinninki on korvautunut läskipyöräilyllä ja juoksumattojen tilalle on tullut polkujuoksu. Kun kaukomatkailu on ollut vaikeaa ja paikoin mahdotonta, moni on huomannut, että oma kotimaakin on oikeastaan aika tuntematon. Kärsämäki ta jopa Vantaa voikin olla eksoottinen siinä missä Phuket tai Sharm-El-Sheikh. Liukkaampaa on varmasti. Kaukomatkailun väheneminen on toivottavasti pysyvä trendi. Usein pisin matka tehdään kuitenkin omien korvien välissä, joten toivottavasti eristäytyminen on johtanut mahdollisimman monella syvälliseen itsetutkisteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti