Piotr Tsaikovski (1840-1983), Venäjän vastine musiikilliselle korkearomantiikalle, on säveltänyt kuusi numeroitua sinfoniaa; lisäksi on sinfonisten runoelmien sarja Manfred, jota hän myöskin nimitti sinfoniaksi.
Tavallisesti Tsaikovskin sinfonioista soitetaan lähinnä kolmea viimeistä, kolmen ensimmäisen jäädessä kuriositeeteiksi, joita Venäjän ulkopuolella kuulee lähinnä kokonaislevytysten osana. Mitä levytyksiä sitten sinfonioista on saatavilla, ja mitä kannattaa hankkia?
80-luvulla latvialainen Mariss Jansons räjäytti pankin, ja nosti Oslon filharmonikot maailmanmaineeseen. Aivan erityisesti tähän temppuun myötävaikutti kokoonpanon levyttämä Tsaikovskin viides sinfonia. Jansonsin sarja sai ylimmät mahdolliset ylistykset oikeastaan kaikilta kriitikoilta ilmestyessään. Myöhemmin Jansonsin sarjan arvioinnit ovat tasoittuneet saavutuksen asettuessa historialliseen perspektiiviinsä. Oslolaiset saivat epäilemättä altavastaajan lisää, ja olivat sympaattinen ja raikas vaihtoehto totutuille luksusvaihtoehdoille, Karajanille, Mutille ja Maazelille. Jansonsin kokonaislevytyksen parasta antia ovat eniten soitetut kolme viimeistä sinfoniaa, jotka ovat melkein yhtä intensiivisiä kuin Mravinskilla.
Lainasin Oslossa asuessani (luultavasti 2009) Jansonsin kokonaislevytyksen, ja silloin se jätti minut hieman viileäksi. Vasta lainattuani kotiin palattuani (2011) kaveriltani Karajanin kokonaislevytyksen, kolme ensimmäistä sinfoniaa tulivat tykö, ja kuulostivat täyspätöiseltä, verevältä musiikilta. Vaikutelmaksi jäi, että Jansonsin oslolaiset olivat Toyota ja Karajanin berliiniläiset Porsche. Kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa oslolaiset kuulostivat silloin ja kuulostavat edelleen berliiniläisiin verrattuna hieman työläismäisiltä.
Summa summarum: suuri musiikki on aina suurta ja käytännössä immuuni esittäjille. Neljännessä sinfoniassa ylittämätön intensiteetti on Sergei Kusevitskin ja Bostonin sinfoniaorkesterin vanhassa levytyksessä, viidennessä sinfoniassa referenssi on Jevgeni Mravinskin johtama Leningradin filharmonikot ja kuudennessa eli "Pateettisessa" Ferenc Fricsayn 1950-luvun alun levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa. Kokonaisuutena ylittämättömän historiallisen mittapuun Tsaikkarin kolmesta viimeisestä, "suuresta" sinfoniasta asettivat Mravinski ja leningradilaiset.
Kolme ensimmäistä sinfoniaa ovat arempia. Niihin tarvitaan maailmanluokan jousisointia, eikä pieni ole kaunista. Karajan ja berliiniläiset, Muti ja Lontoon filharmonia, Maazel ja Wienin filharmonikot tai Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw tekevät näille kolmelle varhaiselle sinfonialle riittävästi oikeutta.
Tyypitin myös ainakin englantilaisissa lähteissä hyvän maineen saanutta hyvin halpaa Andrew Littonin kokonaislevytystä Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa. Koska minulla ei ole kriitikko David Hurwitzin sanoin "overflow roomia", minulla ei ole tilaa näille sinänsä korrekteille ja kai ihan kelvoille levytyksille, joissa ei ole sen paremmin Jansonsin intoa tai Haitinkin soinnikkuutta varsinkaan kun kyseessä ei ole omassa arvoasteikossani aivan ykkösluokan säveltäjä. B-luokan Brucknerille, Beethovenille ja Mahlerille on paikkansa, Tsaikovskille ei.
Karajanin kokonaislevytys puoltaa siis edelleen paikkaansa. Jansons kannattaa hankkia sinfonioiden 4-6 ja Manfredin takia; kolmen ensimmäisen takia taas Karajan tai Haitink. Tsaikovskin kolmannesta sinfoniasta en toistaiseksi ole kuullut Haitinkia paremmin kuljettavaa esitystä. Markevitchin levytystä ensimmäisestä sinfoniasta on vaikea pistää paremmaksi, ei vähiten sen harvinaisen herkkäpiirteisen hitaan osan takia.
Tämä on siis välitilinpäätös. Tutustuttuani kattavammin Mutin ja Maazelin levytyksiin tulen päivittämään tekstini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti