Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.
No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.
Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.
Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".
Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.
Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti