Anton Brucknerin (1824-1896) 9 sinfoniaa ovat olleet uskollisia seuralaisiani jo keväästä 1993 asti, siitä alkaen kun lainasin Töölön kirjastosta ensin Bernard Haitinkin levytyksen seitsemännestä sinfoniasta ja sitten Otto Klempererin levytykset neljännestä ja kuudennesta sinfoniasta. Näistä kestoltaan tunnin molemmin puolin olevista sointikatedraaleista, jotka monessakin mielessä ovat länsimaisen kulttuurin mittavimpia saavutuksia ainakin sinfoniamusiikin kategoriassa, mittavin ja samalla ongelmallisin ainakin minulle on kahdeksas.
Kahdeksas on jäänyt minulle problemaattisimmaksi Brucknerin sinfonioista. Tätä ei sivullinen ehkä huomaisi levyhyllystäni, sillä siksi verran paljon sieltä löytyy eri versioita kahdeksaisesta: Karajanin vuoden -57 EMI-levytys, Haitinkin, Wandin ja molempien Jochumin kokonaispakettien mukana tulevat versiot, Horensteinin liveversio, kaksi Knappertsbuschin levytystä. Giulini ja Celibidache. Näistä Karajan ja Giulini edustavat hyvää perus-Bruckneria. Yksittäiset irtolevytykset ainakin ovat osoituksia siitä, että olen etsinyt, metsästänyt kahdeksannen sinfonian henkeä sitä täysin tavoittamatta, vaikka toki olenkin viettänyt hienoja hetkiä kahdeksaisen äärellä.
Knappertsbuschin levytyksissä on aina oma viimeistelemättömyyden tuntunsa ja särönsä, ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Hallussani oleva Haitinkin ensimmäinen taltiointi on hänen kokonaislevytyksensä epäonnistunein levytys, se on jotenkin juosten kusaistu. Jochumeissakin pidetään liikaa kiirettä paikka paikoin, mutta niissä sentään ymmärretään joskus pysähtyä kauneuden äärelle. Horensteinissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta se ei oikein lähde lentoon; poikkeuksellista kyllä, tämä vähittäisen jännitteen rakentaja ei oikein saa tätä katedraaliansa valmiiksi. Celibidachen näkemys on singulaari, ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen, puoli tuntia keskivertolevytystä hitaampanakin. Georg Solti, jota en yleensä yhdistä Bruckneriin, tarjoaa omassa logiikassaan vaihtoehtoisen version, jossa ei niinkään mehustella mystiikalla, vaan sen sijaan kahdeksas sinfonia on lähestulkoon koherentti kokonaisuus. eräänlainen sinfonian luuranko.
Kokonaisuudessaan parhaana levytyksenä olen tähän saakka pitänyt Günter Wandin kokonaispaketin mukana tullutta versiota. Siinä tempot ovat keskivertoa ja kokonaisuus noudattaa tämän sinfonian kultaista leikkausta. Wand oli siis ihanne-esitys levytetyistä versioista, tähän saakka. Kunnes kuuntelin äskettäin 93-vuotiaana kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin levytyksen.
Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.
Kunnes olen tilannut tämän levytyksen (nykyään kannattaa tilata suuria cd-paketteja, tässä tapauksessa Skrowaczewskin kootut Saarbrückenin levytykset kattavat 28 levyä), palaan siihen YouTuben kautta aina kun haluan kuulla Brucknerin kahdeksannen. Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.
Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Voi olla, että Skrowaczewskin tilaaminen tulee jättämään joitakin Brucknerin kahdeksikkoja kodittomiksi...
Stanislaw Skrowaczewskin johtaman Saarbrückenin radio-orkesterin levytyksen Anton Brucknerin 8. sinfoniasta voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti