Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on puhunut distinktiosta. Distinktio, halu erottautua kyvyllä tehdä erotteluun perustuvia arvostelmia, on ominaista kulttuuriselle eliitille kun taas moukat pyrkivät vain epäonnistuneesti jäljittelemään eliiittiä. He lukevat Kirjavalioita ja kuuntelevat Andrea Bocellia, vaikka sinänsä on parempi lukea lyhennettyä Dostojevskia kuin ei mitään, ja Bocellikin on parempi kuin teeveen idoli-indeksit, puhumattakaan kuuroudesta musiikin suhteen.
Vaikka olenkin kai snobi, en nyt ihmisinä sinänsä ihaile snobeja. Karvoistaan vaan ei seeprakaan pääse. Olisi sekin yhdenlaista snobbailua, naamioitua muka vaatimattomammaksi kuin on.
Kapinointini on lopulta ollut aina aika kilttiä katederivallankumouksellisuutta, jossa miekkojen sijasta sanan säilät ovat saattaneet sinkoilla, mutta siltikin, jo lapsesta olen pyrkinyt tekemään erilaisuudestani vahvuuden jopa siinä määrin, että siitä on tullut itseään toteuttava ennuste. Olen erikoisuuden tavoittelija henkeen ja vereen, vaikka tämäkin harjoitus jää etupäässä intellektuaaliselle tasolle.
Takaisin musiikkiin ja musiikin kuluttamiseen. Nyt olen jo niin vanha, ja vanhalla on oikeus olla hedonisti, että voin jo suosiolla keräillä Claudio Abbadon, Bernard Haitinkin tai Krystian Zimermanin levytyksiä. Otto Klempererit, Bruno Walterit ja Edwin Fischerit on jo ostettu, puhumattakaan kuriositeeteista: Hermann Scherchenistä, Hans Knappertsbuschista tai Wanda Landowskasta.
Ensimmäisessä keräilyni ahmimisvaiheessa haalin vaihtoehtoisia, peruskuluttajalle tuntemattomampien esittäjien levytyksiä: Klempereriä, Lipattia, Szelliä, Kathleen Ferrieriä tai Bruno Walteria. Halusin myös paitsi tuntea historian, ehkä myös olla hieman historiatietoinen: Furtwängler, Toscanini, Casals, Barere, Kreisler.
Nuorena jälkikokoomuslaisena, joka oli hylännyt korkeintaan himmeänä kajastelevan juppiuran, kavahdin Naxos-levytyksiä. Periaatteessa minua viehätti niiden tapa nostaa musiikki esille esittäjän sijaan; esittäjän sijasta musiikin kultti. Erottelukykyni oli saavuttanut huippunsa laatiessani Mahlerin sinfonioiden levytyksistä blogin, ja nostaessani jalustalle Horensteinin ja Mengelbergin, ja toki aina perusohjelmistosta aina mahtui uusia, hyviä versioita, kuten Kempe. Silloin tosin aloin jo luisua kaltevalle pinnalle ja menettää pelin. En enää ollut tinkimätön omassa historiatietoisuudessani kun kotiini alkoi löytymään elossaolevien kapellimestarien levytyksiä, kuten Wand tai Skrowaczewski. Heidät sentään pelastaa heidän tietynlainen marginaalisuutensa, joka edelleenkin tuottaa harrastajalleen distinktiota.
Jos ohjelmisto oli minulle hieman vieraampaa - sanotaan vaikka Prokofievia, saatoin hakea suosituksia äänilevyopuksista, kuten Penguin Guidesta. Sen sijaan omassa kantaohjelmistossani jo lähtökohtaisesti viisaitten miesten suositukset Beethovenista, Brahmsista ja Mahlerista olivat tuomittuja menemään väärin. Siksi en olekaan voinut hankkia Brahmsin musiikista Abbadon levytyksiä, vaan Sanderlingin.
Kun aloitin cd-kokoelmani vakavan kartuttamisen kohta 30 vuotta sitten, tuolloin varhaisen stereokauden levytykset - Klemperer ja Walter - olivat 30 vuotta vanhoja, siis klassikoita. Nyt Abbadoakin sopii ostaa, sillä nyt digitaalisen kauden varhaiset levytykset ovat 30 vuotta vanhoja. Siis uudempia klassikoita. Ehkä levytyksen nousemiseen klassikoksi vaaditaan 30 tai edes 25 vuotta.
Toki en ole aivan ryhtynyt uusrahvaanomaiseksi, onhan aikomukseni Riccardo Chaillyn sijasta hankkia Bruckner-levytyksiä Kurt Eichhornilta, Remy Ballot'lta ja Hermann Abendrothilta mutta mahdollisesti myös Naxos-mies Georg Tintneriltä.
Tämä kaikki oli johdantoa sille, että ovat ne Claudio Abbadon Brahmsit loistavia. Nyt voin sen myöntää, noin kymmenen kokonaislevytyksen ja 28 Penguin Guide -vuoteni jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti