2005-2006 paikkeilla itäisestä Helsingistä kuului kummia. Siellä alkoi syntymään paikallisista viheralueista huolestuneita ja niitä puolustavia pro-liikkeitä kuin sieniä sateella. 2002 yleiskaava, jonka karttaa oltiin alettu kutsumaan verikartaksi, kohdisti uhkia monille viheralueille, etenkin Itä-Helsingissä. Kansalaisliikkeet Myllypurossa, Vuosaaressa ja Laajasalossa julkistivat oman yhteisen metsämanifestinsa, tekivät lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta ja pitivät kansalaisvaikuttamisen kurssin Itiksen työväenopistossa ja työpajan Suomen sosiaalifoorumissa. Oli syntynyt Kaupunkimetsäliike, johon liittyi toimijoita myös lännemmästä, kuten Malminkartanosta ja Laaksosta, Keskuspuiston eteläreunalta.
Laajasalon Stansvikin metsä on yksi Helsingin vanhimpia metsiä; ainakin sen ikihongat lienevät vanhimpia tunnettuja pääkaupungin puita. Stansvikista löytyy yli 20 erilaista luontotyyppiä, ja nykyään jopa liito-orava, erityisessä suojeluksessa olevia pienvesiä ja niin edelleen.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että Stansvikista voi mahdollisesti tulla pääkaupunkiseudulla tapahtuneen kuntalaisten luontoheräämisen päänäyttämö, eräänlainen urbaani Koijärvi. Nyt tälle Koijärvelle on pystytetty leiri, joka on pystyssä jo toista viikkoa. Suojelemassa ovat olleet muun muassa Luontoliiton metsäryhmä, Elokapina, Helsingin luonnonsuojeluyhdistys sekä paikallisia aktiiveja.
Myös Kaupunkimetsäliikkeen perinteen jatkajaksi perustettu Kaupunkiluontoliike on hengessä mukana ja ei vain kannattaa vaan vaatii Stansvikinkallion ja siihen sidoksissa olevien metsien jättämistä rauhaan ja niiden rauhoittamista mieluiten Stansvikin luonnonsuojelualueeksi. Stansvikinharjun suojelualue on hyvä alku, mutta se ei riitä, ja ekologisen jatkuvuuden nimissä suojelualueen tulisi jatkua saumattomasti Stansvikin metsiin ja Stansvikinkalliolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti