Suomi vihaa metsiään

Äskettäin kuollut ikihonka Aira Samulin on todennut, että omat ajatukset kannattaa täyttää positiivisilla asioilla. Luulen ymmärtäväni, mitä hän ajoi takaa. Toki omaa jaksamista ei edesauta yhtään se, että murehtii toistenkin puolesta, mutta mitään muutostahan ei tapahtuisi eikä mitään yhteisiä asioita tulisi ajettua, jos jokainen ottaisi kirjaimellisesti tämän Samulinin lausuman. Silläkin uhalla, että loukkaan monien toteemia - olihan Samulin todellinen esimerkki siitä, miten pysytään täydessä terässä loppuun saakka - niin kehtaan olla eri mieltä. Toki oman mielenterveyden kannalta on usein parempi lähteä vaikka nauttimaan metsästä, ylös, ulos ja lenkille, kuten vierastamani Tarva sanoi sen sijaan että homehtuisi kabineteissa vaikka päättämässä niistä metsistä, mutta entäs jos lähtee ylös, ulos ja lenkille, sinne metsään, eikä se enää elvytä, elähdytä, raikasta, rentouta ja vie arkihuolia pois?

Se, mitä parhaillaan tapahtuu Helsingin Stansvikissa, Kemin sellutehtaalla ja Porvoon Humlassa - jossa havaitsin taas lisää punavärillä merkattuja roimia kuusia, haapoja ja koivuja - ei anna mahdollisuutta sulkea itseään pois negatiivisten ajatusten parista. Niitä negatiivisia asioita kun ei pääse pakoon edes metsään, jonka juuri pitäisi elvyttää, ilahduttaa ja kuljettaa arkihuolet pois. Suomalaisten erityinen luontosuhde on sellainen, että tämä maa vihaa metsiään. Puita halutaan kaataa ja ilveksiä tappaa vain silkasta ilosta.