Vihaako autisti maiseman ei-luonnollista muuttumista?

Minun on tehtävä tunnustus 17 vuoden julkisen luontoaktivismin jälkeen: en yleensä pidä muutoksista. Kirjoitin kerran, että minua oli viehättänyt dokumentoida lähellä Mätäjoen suuta pikku hiljaa, useita vuosia kaatuvaa koivua. Jokaisessa kuvassa koivu oli aina vähän edellistä kenoisempi, kunnes se kerran oli romahtanut Mätäjokeen. Tämä muutos oli kuitenkin luonnollinen, ilman ihmisvaikutusta tapahtuva.

Itselleen ei voi tehdä ihmiskoetta ja eliminoida mahdollisia selittäviä tekijöitä, mutta autistiset ihmiset eivät yleensä pidä muutoksista, ja on mahdollista, että oma aspergeriin kallellaan olema autismini myötävaikuttaa siihen, että haluaisin pysäyttää tuntemani luonnon, subjektiivisen luontoni siihen tilaan kuin missä olen siihen aikanaan tutustunut. Tai ainakin toivoisin luonnon ja minun voivan vanheta yhdessä, samaa tahtia. Meillä autisteilla ympäristöahdistus nousee potenssiin kaksi, ellei potenssiin kolme.

Kun koivu pikku hiljaa kaatuu ja maatuu, niin teen minäkin. Minun Talinkukkulallani on aina puita, Pajamäen kiertävä reitti on joka kohdastaan puiden reunustama, Pirkkolan kallio on olemassa ja siellä kasvaa ikihonkia ja Kumpulan kruununa on kallio. Minun muistissani.

Syytän päättäjiä vakavista yrityksistä tuhota muistini ja muistoni, ahdistuksen aiheuttamisesta ja aistikokemukseni muuttamisesta. Luontoa millä tahansa verukkeella tuhoavat päättäjät repivät minut irti juurineen. Puilla on juuret. Niin minullakin.