Vasta nyt olen ehtinyt - ja muistanut - toimittamaan itselleni keskeisten ja uusien viime vuoden äänitteiden listan. Seuraavaksi vuoden 2019 top 10 jälkijättöisesti.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Kölnin radio-orkesteri, joht. Otto Klemperer Klempererin maine hitaampana kapellimestarina menee romukoppaan näistä "nuorempana" (eli ennen Filharmonian aikaa) tehdyistä livetaltioinneista. Tämä Bruckner miltei epämiellyttävällä tavalla haastaa omaa näkemystä siitä, miltä Brucknerin pitää kuulostaa, ollen miltei aggressiivinen, ja vielä hyvin ripeää studiolevytystäkin ripeämpi. Ei mukavaa kuultavaa, mutta stimuloivaa.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Baijerin radio-orkesteri, joht. Kurt Eichhorn Etsin uudempaa (kuin Furtwängler/Horenstein) ihannelevytystä Brucknerin vitosesta jo Bruckner-harrastukseni alkumetreiltä. Tähän saakka turhaan. Tämä kirkkoakustiikassa toteutettu lavea mutta haltioitunut taltiointi on sellainen. Harrastelijoiden vähemmän tunnetun Eichhornin Bruckner on yhtä definitiivistä kuin Wandilla, ja aivan suurenmoisesti äänitettyä.
Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Skotlannin kansallisorkesteri, joht. Georg Tintner. Samat sanat edellisen kanssa. Vähemmän tunnetun Naxos-kulttinimen johdolla skotlantilaiset soittavat rakkaudellisest, haltioituneesti, kiireettä. Teos vaatii täydelliseksi onnistumisekseen tietyn lapsenomaisen, viattoman sävyn ja ehkä vähän vähemmän paahtamista. Olen siinä määrin altistunut sosiaalisessa mediassa Bruckner-skolaareille, etten enää osaa kaivata hitaan osaan symbaalikräsähdystä, ja Tintner on Wandin lisäksi ihannelevytykseni.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot, joht. Carlo Maria Giulini. Koetin tutustua tähän monissa cd-oppaissa kehuttuun levytykseen jo myös silloin Bruckner-harrasteeni alkuhämärissä. Silloin olin vielä vannoutunut Klemperer-mies, mutta perspektiivini on laajentunut. Giulinin levytys on täysin definitiivinen: kärsivällisesti rakentaen, ja wieniläiset ovat aivan parhaimmillaan. Intensiteetti on suhteellisen verkkaisessakin tahdissa valtaisa, ja livelevytykseksi soitto on käytännössä virheetöntäkin. Jos vain yhdellä yhdeksännen sinfonian (ilman finaalirekonstruktioyrityksiä) pitäisi tulla toimeen, se on tämä.
Joseph Haydn: Sinfonia no 82 "Karhu". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. sir Colin Davis. Davisin kanssa sama homma kuin Abbadon Brahmsien tai Giulinin Bruckner ysin. Kun se on yleisessä kirjallisessa katsannossa ykköseksi suositeltu, niin silloin minun oli pakko löytää siitä vikoja. Syksyllä omistauduin paljolti Haydnille, kuunnellen mm. projektina kaikki hänen sinfoniansa Adam Fischerin mittavasta kokonaislevytyksestä lävitse. Niin sanotuista pariisilaissinfonioista tämä, ensimmäinen, on minulle tutuin, ja tämän paremmin sitä voi tuskin esittää, vaikka lontoolaissinfonioista Davis tunnetaankin. Täyteläistä, viriiliä, vitaalia, terhakkaa, löytämisen iloa, kuten Haydnin musiikki aina, täynnä yllätyksiä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 "Ylösnousemus". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jotenkin perusvarman tylsänä ja tasaisena Haitinkia pitävät yllättyvät hänen joulukonserteistaan kootusta Kerstmatinee-julkaisusarjastaan, joka on täysin essentiaalinen Mahler-julkaisu, vaikkakin varsin hintava ja hankalasti saatava. Parhaimmillaan Haitinkin Mahler-taidetta esittelevät tasapainoinen 3. sinfonian taltionti sekä voimallinen Ylösnousemussinfonian levytys, joka nousee Abbadon ja Walterin tasolle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 6. MusicaEterna, joht. Teodor Currentzis Tämä saksalaiskreikkalainen patsastelija herättää snobeissa vieroksuntaa, mutta on selkeästi tosi muusikko, joka on koulinut käsinpoimimansa permiläisen balettiorkesterin huimaan menoon, saaden ainakin minut höristämään korviani, ja pitkästä aikaa todella haluamaan kuulla Mahlerin kuudennen sinfonian.
Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff. Maagista sointivärillistä tunnelmakelluntaa. Palaudun aina kesään Kumpulan koulukasvitarhalla kuunnellessani tämän useitakin kertoja putkeen. Kempff ei ole pelkkä klassisisti, vaan todellinen koloristi. Sanoinko jo, että maagista?
Hector Berlioz: L' Enfance du Christ. L´Orchestre de Societe de la Conservatorie, johtaa Andre Cluytens. Paljolti itseoppinut ja omaperäinen Berlioz on kyllä selkeästi Bachinsa kuullut. Laulajat - Nicolai Gedda ja Victoria de los Angeles - ovat suurenmoisia, ja orkesteri vetää ranskalaisella fervourilla niin että kerrankin ei osaa niin kaivata mannermaisempaa sointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti