Töiden luokittelussa niiden vaativuusasteen mukaan mennään metsään: ihan kuin olisi olemassa jotakin yleispätevyyttä ja yleisvaativuutta. Esimerkiksi minun mielestäni osastonsihteerin työ on paljon vaativampaa kuin tutkijan työ, sairaanhoitajasta tai lastentarhanopettajasta puhumattakaan. Ne vasta vaativia hommia ovatkin. Kaikki vaativuusarviointi pitäisi suhteuttaa työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin, mikä tarkoittaisi sitä, että sitä ei voisi käyttää palkkauksen pohjana.
Keskusteluni työterveyslääkärin kanssa vahvisti sen, mitä olen epäillyt jo 8 vuotta: sairaalamaailmassa tekstinkäsittely on roskapankki, jonne sijoitetaan niitä työntekijöitä, jotka eri syistä joko eivät tuota riittävästi omassa leipätyössään tai jotka ovat oman työyhteisönsä Rumia ankanpoikasia. Ja sillä taustalla pitäisi sitoutua palvelulupaukseen huippulaadusta. Tekstinkäsittelyn pitäisi olla ihan oma ammattitaitonsa, mutta ei se ole, jos siihen ei tarvita mitään koulutusta ja sinne voidaan kuormata ketä tahansa työntekijää, jolle ei löydetä mitään muuta käyttöä.
HUS-konserni on viime vuosina palkannut niin sanottuja työkykykoordinaattoreita. He ovatkin omituisia otuksia, sillä heihin ei saa ottaa yhteyttä. Pienin mahdollinen seuraamus tästä majesteettirikkomuksesta on lankoja pitkin tuleva esimies. (HUS:issa keksittäisiin kaikki sellainenkin hierarkia jota vielä ei oltaisi muualla keskitty - samoin kaikki hierarkiarikkomuksista säädetyt rangaistukset on keksitty HUS:issa - ja sen arvot ovat julkilausutusti kohtaaminen, edelläkävijyys ja yhdenvertaisuus.)
Jos työntekijä on lähetetty työkykykoordinaattorin pakeille, tällöin syy on kykenemättömyys nykyiseen tehtäväänsä, tai ainakin sopimattomuus. Tällöin työkykykoordinaattorin oikeampi nimi olisikin oikeastaan työkyvyttömyyskoordinaattori. Sopimattomuudelle ei kuitenkaan ole olemassa lääketieteellistä diagnoosia, jolloin työterveyslääkärin on pakko kirjoittaa lähetteeseen, että työntekijä kykenee siihen työhön. Eihän hän kuitenkaan siihen oikeasti kykene, sillä jos kykenisi, eihän hän olisi työkykykoordinaattorin pakeilla.
Jokin tässä mättää, ja se jokin on ammattien yleinen arvostus, joka juontaa juurensa yleiseen vaativuuden arviointiin, joka tulkitaan yleispäteväksi ja yhteismitalliseksi. Eihän tässä ole mitään järkeä; tietäähän jokainen - ainakin työterveyslääkäri - että esimerkiksi aspergerdiagnosoitu ei välttämättä kykene osastonsihteeriksi mutta saattaa olla erinomainen tutkija. Yksinkertaisesti ammattien vaativuuden arvioinnissa ei ole mitään järkeä, sillä ihmisten kyvyt ovat erilaisia, ja eri ihmisille eri asiat ovat vaikeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti