8. sinfonia, Erik ja Ensio

1940-luvulla Ainolassa vietettiin autodafee: takassa poltettiin Sibeliuksen valmistumattomat sävellykset. Tämän kauhistuttavan polttouhrin jälkeen Sibelius oli helpottunut. Hän oli päässyt eroon häntä kouriintuntuvasti soimaavasta muistutuksesta: valmistumattomat luonnokset todistivat hänelle hänen luomiskykynsä ehtymisestä.

Viisiosaisen Sibelius-elämäkerran viidennestä osasta ei aivan tullut Erik Tawaststjernan 8. sinfoniaa. Erikin samastuminen työnsä kohteeseen oli täydellinen. Hänenkin työtään uhkasi iän myötä hupeneva työkyky; onneksi sentään hänen elämäntyönsä saatiin avustajien tuella valmiiksi.

Erikin kädettömyys käytännöllisluonteisissa asioissa oli legendaarista, tosin se luultavasti johtui siitä, että häntä nyt vain askarruttivat hieman esoteerisemmat tai ainakin arvokkaammat asiat. Onnistui häneltä kuitenkin moottoriveneelläajo, sienestys ja munakkaan tekeminen. Matti Vainion sata vuotta sitten syntyneestä Erikistä kirjoittamassaan ansiokkaassa Tawaststjerna-kirjassa - elämäkerturi sai elämäkerran - tuodaan Erikin hahmo eläväksi, ja tämä hahmo on yhteneväinen omien mielikuvieni kanssa.

Minulle uuttakin paljastuu. Erik oli nuorena myös lahjakas matemaatikko, joka sitten seurasi sisäistä ääntään, toteuttaen sitä ensin klaviatuurilla, sitten lisääntyvässä määrin se sisäinen ääni alkoi soittaa hänelle Ainolan mestarin musiikkia.

Erik tuo minulle monessakin mieleen kolme vuotta sitten edesmenneen ystäväni Ension. Molempien maallinen vaellus kesti 77 vuotta, ja kumpainenkin oli varsin epäkäytännöllisiä miehiä. Ensio rakasti musiikkia, ennen muuta Bachia, joka oli hänen kotijumalansa. Kannelmäen Prismassa ja eläkepäivillä Stockmannilla kaupassa käynnit edustivat hänelle seikkailua; onnistui Enssiltä kuitenkin ruisleivänteko. Molemmat miehet olivat matemaatikkoja, Ensiolle siitä tuli sitten leipäpuu, ja hän toteutti tätä kutsumustaan sittemmin Helsingin yliopiston atk-keskukseksi muuttuneessa Laskentakeskuksessa.

Sitä en tiedä, tapasivatko miehet koskaan. Tilaisuuksia siihen oli varmasti lukuisia, sen verran paljon olen Ensiolta kuullut konserttitarinoita Karajanista, Richteristä ja monista muista, joita kaikkia Erik kävi ensin kuuntelemassa kriitikkona, sittemmin musiikinrakastajana. Molemmat olivat oman tiensä kulkijoita, riippumattomia sieluja: kun Erik joskus oli tokaissut haluavansa olla Markku Aro, en tiedä, tiesikö Ensio edes kuka tämä on. Ei hänen tarvinnut välittää populaareista päivänlennoista, kun hänellä oli ikuiset arvonsa. Ainakin yksi ero Ension ja Erikin välillä kuitenkin löytyi: Ensiolle Sibelius jäi melko vieraaksi, hänen musiikkimakunsa oli konservatiivisempi.

Syystalven säveliä

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Joseph Szigeti ja New Yorkin filharmonikot, johtaa Bruno Walter. On virkistävää kuulla poikkeus kreisleriläisestä traditiosta, jota edustaa viulistien valtavirta. Szigetillä on suuri, miltei alttoviulumainen ääni, ja äänitystekniikka on aikakautensa huippua. Szigetin esityksessä yhtyvät menuhinmäinen kiihkeys ja Heifetzin tekninen varmuus.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. 23 vuotta on riittänyt irtikytkemään fiksaationi Klempererin klassikkolevytykseen. Joskin Celi tarjoaa maksimaalisempia kauneusarvoja, Wandin soundi kuulostaa juuri oikealta: ensimmäinen ja toinen osa jousivoittoisia, kaksi viimeistä vaskien hallitsemia. Tämä myös lienee Wandin NDR-paketin parhaiten äänitetty sinfonia.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. No nyt pääsee tämä listalle, kun se ei mahtunut ensikuuntelemalla (periaatteenani on ottaa samalta esittäjältä vain yksi saman säveltäjän teos). Tämän muhkeammin Mahleria ei voi toivoa, bombastia on aivan tarpeeksi, mutta siltikin se pysyy kohtuudessa, toisin kuin esimerkiksi Levine.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Ihanne-esitys, maskuliininen, linjakas ja soiva tästä lapsekkaasta renkutuksesta.

Procol Harum: Repent Walpurgis. Erikoinen sointi tulee tårta på tårta -ratkaisusta kietoa piano ja urut toisiinsa. Vähän kuin barokkikonsertossa olisi kaksoiscontinuo.

Liisa Kallio: Höllää pöllö, esittäjänä Pikku Papun orkesteri. Kahta Pikku Papun levyä on Elsan kanssa tullut veivattua, ja tätä parempaa lapsille tehtyä musiikkia ei kai oikein voi olla, kun se ei edes ärsytä aikuiseen makuun tottunutta. Päinvastoin, kappale huhuiluineen suorastaan kutsuu rauhoittumaan ruuhkavuosista kärsivää vanhempaa.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari". Edwin Fischer ja Lontoon filharmonia-orkesteri, johtaa Wilhelm Furtwängler. So muss es sein. Tämä levytys kasvaa kerta kerralta: ensi alkuun klassisen levollisesta levytyksestä paljastuu joka kuuntelukerralla lisää kiihkeyttä. Levytys on teknisesti savikiekkoaikakauden huipentuma, ja Fischer ja Furtwängler improvisatorisina kykyinä kulkevat samaan suuntaan.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8: Blicket auf, alle reuig Zarten. 765 esittäjää, joita johtaa Jascha Horenstein. Tämän suurimman mahdollisen koneiston vaatiman teoksen suurimman mahdollisen esityksen kaunein mahdollinen hetki, tai hetki, jolloin hetki pysähtyi, jolloin valtava koneisto kimmeltää.

Richard Wagner: Tristan ja Isolde. Kirsten Flagstad ja muut solistit, Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Wilhelm Furtwängler. Monien mielestä Furtwänglerin ehkä suurin levytys. Furttis saa tästä Wagnerin kauneimmasta helmestä enemmän kauneutta ja jatkuvuutta irti kuin yksikään toinen, ja Flagstad on ylittämätön Wagner-tulkki.

Einar Englund: 2. sinfonia (Mustarastas). Helsingin kaupunginorkesteri, johtaa Pertti Pekkanen. Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä esimerkiksi Chicagon sinfoniaorkesteri Bud Hersethin vuosikymmeniä koulimine vaskineen tekisi tälle, mutta Pekkasen johtaman HKO:n esityksestä välittyy aito usko tähän musiikkiin, joka lienee parasta Sibeliuksen varjoon jäänyttä suomalaista sinfoniamusiikkia, ja hieman röpelöinen yhteissointi oikeastaan lisää esityksen viehätystä, ainakin autenttisuutta.

Syystalven artisti: NDR-sinfoniaorkesteri

Teimme kaikkemme perustuslain kumoamiseksi

Perustuslakivaliokunnassa perussuomalaiset yrittävät kumota Suomen voimassaolevaa perustuslakia. Näin tekee esimerkiksi valiokunnan jäsen Leena Meri, joka on huomannut, että maahanmuuttajien muita alempi sosiaaliturva ei ole mahdollinen, sillä se sotii perustuslain yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan. Tämä este eli perustuslaki joutaakin heti raivattavaksi pois tieltä.

Varatuomarin soisi olevan paremmin perillä, että moista ei voi esittää ilman että ensin pitäisi kajota perustuslakiin, sillä Meren mukaan "jatkamme asian selvittämistä". Niin että sellaista todellista isänmaallisuutta, joka perustuu joko suoranaiseen piittaamattomuuteen, (perustuslain) lukutaidottomuuteen tai muusta syystä täydelliseen perehtymättömyyteen omaa työtä säätelevästä perusperiaatteesta. Erityisen kornia tämä on siksi, että sen sanoja on varatuomari ja perustuslakivaliokunnan jäsen.

Leena Meren todetessa, että "nykyjärjestelmään meillä ei ole varaa", hän tulee samalla todenneeksi, että Suomella ei ole varaa perustuslakiin, joka kuitenkin luonnehtii kaikkia itsenäisiä valtioita. En haluaisi kertoa hänelle esimerkkejä maantieteellisistä yksiköistä, joilla ei sitä ole, eikä kansallisvaltiouskoisen puolueenkaan luulisi sellaisia halajavan.

Suomen Uutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Onko hallituksen tarkoitus tappaa juopot?

Hallituksen kaavailema alkoholilain muutos - joka sopii myös opposition liberaaleiksi itsensä mieltämille - tulee lisäämään alkoholihaittoja. Kun yleensä liberaalit näkevät syy-yhteyden, jossa lisääntynyt tarjonta lisää kysyntää, koski tämä sitten päivittäistavaroiden kulutusta tai asuinrakentamista, niin olisi kumma, jos ei tämä logiikka toimisi myös alkoholinkulutuksessa.

Alkoholihaitat taas eivät palaudu pelkkiin juoppojen maksojen poksahteluihin. Yhä useampi huomaamatta lipsuu kohtuukäytön yli kun Chateau de Siwaa ja Tölkki-Eldoradoa saakin kadun toiselta puolelta. Ihan kunnon ihmisetkin voivat olla alkoholisteja, myöntävät, tunnistavat tai tunnustavat tämän tai eivät.

Alkoholi taas on erinomainen esimerkki siitä, miten yksilöllisetkin valinnat ovat yhteiskunnallisia tekoja ja kulutusvalinnat sosiologiaa. Arkipäivisin krapularokuli on työnantajan menetys, ja se viimeinen lasillinen, joka olisi saanut jäädä kumoamatta, voi taas johtaa lastensuojelun asiakkuuteen.

Näillä ei kuitenkaan ole mitään väliä hallitukselle, joka ilmeisesti ajattelee vähentävänsä alkoholihaittoja toimimalla näkymättömänä kätenä, joka sysää mieleltään heikot mieron tielle ja ennenaikaiseen hautaan perusterveydenhoitoa rasittamasta. Tässä tapauksessa kansakin tietää paremmin, sillä tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan enemmistö kansalaisista tunnustaa, että alkoholinkäytöstä on merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja, ja minkä luulisi olevan vieläkin tärkeämpi signaali päätöksentekijöille: kansalaiset tietävät, että alkoholin saatavuuden helpottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta ei sillä niin väliä, kun lisätään kuluttajan valinnanmahdollisuuksia. Tämähän on uusliberalistisen diskurssin mukaista: sysätään lisää vastuuta kansalaisille itselleen, myös juoppoudesta.

Hesarin jutun alkoholilaista ja sitä koskevasta Ehyt ry:n teettämästä mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Dehumanisaatio mahdollistaa raiskaukset, rasismin ja sodan

Keskustelin aamukahvipöydässä - mikä on harvinaista herkkua lapsiperheessä - siitä, miten raiskaukset ovat mahdollisia. Siitä samasta syystä kuin rasismi ja sodassa tappaminenkin: toista ihmishenkeä ei kunnioiteta, koska sitä ei tarvitse kunnioittaa.

Sellaista ei voi kunnioittaa, jolla ei ole arvoa. Toisen osapuolen ihmisyyden kieltäminen kieltää samalla toisen arvon - vaikka on eläimelläkin itseisarvo - ja tämä arvon kieltäminen mahdollistaa myös toisen ihmisen kaltoinkohtelun. Kun se toinen onkin lähtökohtaisesti jotain vähempiarvoista: ei ihminen, veli, toveri tai kollega, vaan alainen, kilpailija, vammainen, vääräuskoinen tai värivirheinen.

Ei sen kaltoinkohtelun tarvitse olla edes näin räikeää, toisen osapuolen elämän uhkaamista: kyllä vastapuolen nöyryyttämistä tapahtuu koulussa ja töissäkin.

Kaiken juju on toisten ihmisten näkeminen samanarvoisena kuin itse. Tämän edellytyksenä on se, että korostetaan yhtäläisyyksiä erojen sijaan: eri uskonnoissa puhutaan samoista asioista eri metaforilla, toisten ihonvärillä on sama merkitys kuin heidän vaatetuksellaan. Ja niin edelleen.

Mitä jos oltaisiin ihmisiä ihmiselle? Ja tajuttaisiin, että yhdessä tässä ollaan, käppäillään tämän ainoan planeettamme päällä, eikä toinen ole vastapuoli vaan kumppani.

Korppi ei ole petolintu

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.

Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.

Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.

Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.

Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.

Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.

Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.

Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Lapsiperheille lisää äänivaltaa?

Esimerkiksi yleiskaavoitusprosessin yhteydessä olen usein törmännyt argumenttiin, jossa kaupunkia rakennetaan tulevien asukkaiden tarpeisiin. Tällä argumentilla välillä tampataan nykyisten asukkaiden tarpeita, esimerkiksi kaavoittamalla heidän virkistysalueilleen asuntoja.

Toki tässä argumentissa onkin sinänsä paljonkin järkeä, ja yleensäkin politiikassa soisi tehtävän budjettivuoden tai vaalikauden ylittävää strategista suunnittelua paljon nykyistä enemmän, tai edes vaikutusarviointia ja visiointia. Miten tulevien sukupolvien tarpeet sitten tulisivat nykyistä paremmin huomioonotetuiksi?

Yksi mahdollisuus voisi olla antaa lapsiperheille lisä-ääniä lapsiluvun mukaan? Tämä ratkaisu vaan voisi aiheuttaa perheissä ristivetoa kiistellessä siitä, käyttäisikö nämä äänet kokoomuslainen isi vai vasemmistolainen äiti. Harvoissa perheissä tähän ongelmaan kuitenkaan törmättäisiin, koska yleensä samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan. Suurempi ongelma olisikin se, että lapsiperheiden äänioikeuden kasvattamisella saattaisi olla ei-toivottuja seurauksia.

Mitä nämä seuraukset voisivat olla? On vaikea nähdä, miten päätökset voisivat olla ainakaan nykyistä tulevaisuushakuisempia antamalla lapsiperheille bonusääniä lapsista, sillä yleensä suuri lapsiluku ja vanhempien konservatiivinen arvomaailma korreloivat keskenään positiivisesti. Toki arvokonservatiivit voivat olla esimerkiksi luonnonsuojelumyönteisiä, mutta heidän maailmankuvansa tulee törmäämään heidän lapsiensa maailmankuvan kanssa näiden kasvettua ulos kotitaustastaan.

En siis kuitenkaan olisi taipuvainen antamaan lapsista lisä-ääniä, mutta sen sijaan toivoisin kaikkien päätösten ympäristö-, tasa-arvo-, liikenne- ja lapsivaikutusten arviointia.

Selittääkö osattomuus jytkyä?

Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.

Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?

En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?

Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.

Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.

En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.

Trump peruutti ilmastonmuutoksen

9-11, tai suomalaisittain, 11.9. merkitsi kansainvälisten lintukotokuvitelmien päättymistä, ja 11-9 taas sitä, että ilmastonmuutos peruttiin. Tähän epäilykseen saattoi päätyä kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, jos katsoo ikkunasta ja uskoo, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin on helppo leimata ilmaston lämpeneminen kuulopuheeksi. Toiseksi, jos on uskonut, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin kyllä ne ovat. Niin meillä asiat koetaan, kuten puoluesihteeri Slunga-Trumpsalo on todennut. Todellisuudesta on tullut Truman Showta, ja maailman mahtavimmaksi mieheksi on valittu Nakke Nakuttaja, joka on rikas kuin Roope-setä ja jolla on Zlatan Ibrahimovicin kokoinen ego.

Ilmastonmuutoksen ja Trumpin valinnan välinen yhteys ei ole sattumanvarainen, vaikka sattumaa onkin se, että molemmat tuli todennettua samanaikaisesti. Niiden välillä on kuitenkin sosiologinen kolmas eli näkymätön käsi: asiat näyttäisivät olevan niinkuin ne näyttävät, tai niinkuin halutaan uskoa. Usko onkin tietoa voimakkaampi, ja empiirinen kokemustieto vahvistaa vain sen, jota jo aiemminkin epäiltiinkin varmaksi. Ei ehkä demokratia, vaan sen edellytyksenä oleva valistus on tullut kriisiin.

Muistini sääilmiöistä ulottuu noin vuoteen -78 tai -79, mistä alkaen pidin kirjaa säähavainnoista vuoteen 1994 saakka. Siltä aikaväliltä ja sen jälkeen muistan kyllä yhden vastaavan talven alkamisen. Syyskuu 2002 oli lämmin, melkein kesäinen, ja kolmen viikon syksyn jälkeen 28.10. tuli lumi. Ja se pysyi. Niin että ei tämä aikainen lumikuorma mitenkään ainutlaatuista ole, mutta toki ääri-ilmiöksi luokiteltava.

Yksinäinen soihtu valaisee ja (valistaa) yhä harvinaisemmaksi käyvää talvista Helsinkiä.

Havaintokokemus itse asiassa vain vahvistaa ilmastonmuutoksen, sillä se merkitsee lämpenemisen lisäksi ilmaston ääri-ilmiöiden lisääntymisen ja meidän leveysasteillamme sateiden lisääntymisen, ja ei pitäisi olla mitenkään yllättävää, että silloin kun lämpötila on pakkasen puolella, sateet tulevat lumena. Ja aika usein ne tulevat, kun sijaitaan 60 ja 70 leveyspiirin välissä. Niin sanotuille ilmastoskeptikoille tämä looginen päättely ei kuitenkaan osoita mitään, ainoastaan heidän oman harhaisuutensa oikeellisuuden. Logiikka ja empirismi lakaistaan valistuksen kriisin mukana kaatopaikalle. Valitettavasti Trump on tällaisten luulottelijoiden näkyvin äänitorvi, änkyröiden edusmies. joka takertuu hupenevaan öljyyn kuin hukkuva oljenkorteen.

USA:n vaalituloksen opetuksia

Varmaankin Donald Trumpin vääjämättömältä vaikuttava voitto on ainakin osittain tulkittavissa protestina, pettymyksenä vallitseviin päättäjiin ja systeemiä kohtaan. Itsekin poliittiseen järjestelmään jossain määrin pettyneenä osaan sympatiseerata toisia pettyneitä, mutta osallisuussauruksena tiedän kuitenkin, että kotiinjäävien puolesta päättävät sitten toiset heidän puolestaan, ja jo tästäkin syystä äänestäminen ei ole kansalaisoikeus vaan -velvollisuus.
Varmaankin joissain osavaltioissa Hillary olisi saattanut saada muutaman ratkaisevan äänen enemmän, jos kahden suurpuolueen ehdokkaan lisäksi tarjolla ei olisi ollut muita pienehdokkaita, mutta demokratiassa on kuitenkin oikeus valita tarjolla olevista paras, maksimoimaan hyvä eikä vain tyytyä taktikoimaan, minimoimaan paha. Samaten oikeus asettua ja asettaa ehdolle on tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei voi liikaa korostaa. Sekään oikeus ei ole kiveen hakattu, kuten tiedämme kaikista niistä valtioista, jotka ovat kääntyneet kohti diktatuuria ja yksipuoluejärjestelmää.
Omiin puolueisiinsa ja poliittiseen järjestelmään pettyneet ovat nyt kuninkaantekijöitä, minkä Trump on osoittamassa, ja meillä koto-Suomessakin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia liikkeitä hallituspuolueisiin pettyneet tulevat tekemään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan se, millaisiin ratkaisuihin päätyvät jo kertaalleen poliittiseen järjestelmään pettyneet, joiden pettymysreaktiona oli äänestää Perussuomalaisia. Mitä heille on tarjolla, paitsi palata häntä koipien välissä takaisin äänestämään demareita tai keskustaa?
Suomessa onneksi protestit eivät tähän saakka ole poikineet umpikahjoja viihde-ehdokkaita, mitä nyt näitä paikallistason hakkaraisia ja kiemunkeja. Ainakin ihan huipputason poliittisilta johtajilta meiltä odotetaan edes jonkinlaista tolkullisuutta, tai sitten se on se parjattu systeemi, joka koulii ja (itsesensuroi).
Toivoa sopii, että parlamentarismiin pettyneet eivät massamittakaavassa lähde etsimään väkivaltaisia ratkaisuja, vaan kanavoisivat tarmonsa johonkin hyödyllisempään, kuten vapaaehtoistyöhön. Toivon, että meillä poliitikot ymmärtäisivät asemansa ja sen tuoman vastuun: he eivät ole kansan edustajia, vaan johtajia, eivätkä johtaisi kansaa harhaan esimerkiksi normalisoimalla umpityperyyttä, vihaa ja rasismia, lietsoen tätä ulkoparlamentaarista riehuntaa.

Auttaisiko Li köyhää urheilujohtajaa?

Menestyjä Jari Sarasvuo puolusti homokommenttiensa vuoksi potkut saanutta Aleksi Valavuorta, joka oli erehtynyt irvailemaan Vasemmistoliiton siipeilevän. Sarasvuo kehotti Anderssonia "– Jätä tuo toisen ihmisen tulojen ja potkujen ilkkuminen. Tiedän, mikä olet oikeasti arvoiltasi ja kyvyiltäsi. Li, köyhät tarvitsevat sinua, Sarasvuo sanoi.

Valavuori oli ryttyillyt väärälle taholle, sanavalmiille, tuoreelle vasemmistojohtaja Li Anderssonille:

"Onko sun mielestäsi reilua, että 25% suomalaisista maksaa työllään koko paskan? Sinun vasemmistosi ei kuulu näihin maksajiin" Li Andersson kuittasi tähän osuvalla kuvakaappauksella Hesarin otsikosta "Homokommenteistaan potkut saanut Aleksi Valavuori (Kok., näköjään myös köyh.), ei tienannut verotettavia tuloja senttiäkään". 

Ilmeisesti Valavuori sitten on köyhä, ainakin jos on julkaistuja verotietoja ja Sarasvuota uskominen. Auttaisiko Li vähäosaista miestä mäessä?

Li Anderssonin Instagram-kuittauksen voi käydä tsekkaamassa klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mitä autoilija ei muista pyöräilystä

Autoilijoiden on usein vaikea muistaa liikennettä muiden liikkujaryhmien näkökulmasta. Varmaankin sama pätee muihinkin liikennemuotoihin, mutta autoilu on minulle vierain, joten käsittelen tässä sen, opiksi ja neuvonnaksi autoilijoille (jotka usein itsekin edustavat jotain muuta liikkumisen tapaa, mutta auto jotenkin aiheuttaa amnesiaa siten että auton ratissa ei ilmeisesti muisteta, miltä maailma näytti vaikkapa eilen pyöräilijän silmin).

1. Pyöräilijä ei voi vastata puhelimeen. Jos olet sopinut tapaamisesta pyöräilijän kanssa, hänelle on turha soittaa silloin kun hän on oletettavasti matkalla tapaamispaikkaan. Tosin ei autoilijankaan pitäisi puhua puhelimeen; pyöräilijälle vastaaminen on kuitenkin kategorisesti mahdotonta, ja hidastaa entisestään hänen pääsyään kun pitää pysähtyä, mahdollisesti ottaa kypärä pois päästä, ja kylmällä ilmanalalla vielä kuoria sissipipokin päästä.

2. Autoilija: jos haluat kutsua jonkun autottoman paikalle pyöräilymatkan kantamattomiin, tee se ajoissa. Juna- ja bussilippujen hinta nousee mitä lähempänä matkustamisen ajankohtaa ne varaa.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Työajanpidennys tyky-toimintaan

Juuan kunnassa on päätetty käyttää "kilpailukykysopimuksen" mukanaan tuoma työajanpidennys kokonaisuudessaan liikuntaan, ja näin tehdä uhkasta mahdollisuus. Liikuntahan lisää työkuntoa ja -kykyä, sitäkin kautta että liikkuessa ollaan poissa hankkimasta työperäisiä rasitusvaivoja, olivat nämä sitten näyttöpäätetyön aiheuttamia niska-hartiaseudun kireyksiä tai istumatyön aiheuttamia selkävaivoja, tai sitten ruumiillisemman työn aiheuttamaa rasitusta.

Tämän hyvän käytännön sopisi toivoa leviävän. Jos liikunta syystä tai toisesta ei sovellu, työajanlisäyksen voisi käyttää halutessaan vaikkapa musiikinkuunteluun, lukemiseen tai mietiskelyyn, mihin tahansa akkuja lataavaan ajanvietteeseen.

Jutun Juuan kunnan ratkaisusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Parasiittilista

Alkuviikosta julkistettiin taas vuotuinen kadehtimislista, eli verotustietojen Kuka kukin on -palsta. En ole koskaan käsittänyt, miksi tätä listaa julkaistaan, koska en ole kiinnostunut naapurieni, oletettujen vihollisteni tai kenenkään tuloista, sillä eiväthän ne ole minulta pois.

Paitsi että ovat. Verotustietoja paljon valaisevampaa on, kuka ei maksa veroja. Ja se on minulta pois, ja paradoksaalisesti myös verojen välttelijöiltä itseltään. He ovat yhteiskuntamme todellisia vapaamatkustajia, heidän aatelinsa, semminkin kun hyväosaiset käyttävätkin todellisuudessa eniten hyvinvointietuuksia (koska niin moni etuus on tulosidonnainen).

Tuntemani kokoomuslainen ennätti kääntämään verotuslistat yhteiskuntamme kunniatauluksi, jossa osoitetaan todelliset hyväntekijät eli parhaat veronmaksajat. Mikäs siinä, jos vain maksaisivatkin veroa, mutta kaikkein hyvätuloisimmat ovat siinä mielessä hyväosaisia, että eivät maksa, koska pääomatuloista ei makseta kunnallisveroa. Toki hekin osallistuvat valtionosuusjärjestelmän kautta kuntien palvelutuotannon rahoittamiseen, mitä rahoitusmekanismia ovatkin kovasti koettaneet tukkia, minkä tietää jokainen kuntien päätöksentekoon osallistunut ja jokainen kuntien rahoitusvajeen takia lomautettu tai irtisanottu.

Ilta-Sanomien listauksen parhaista verojenvälttelijöistä voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.