Idealisti helposti kyynistyy politiikassa. Hän kyynistyy realisteihin, siis reaalipoliitikkoihin eli, kuten politiikan kielellä sanotaan, reaaloihin, eikä asiaa sitäpaitsi tee yhtään helpommaksi reaalipoliitikkojen syyllistäminen siitä, ettei idealisti osaa muka lukea, laskea. ymmärrä numeroita eikä ymmärrä eikä osaa arvostaa reaalipoliitikon ponnistelua.
Reaalipolitiikon mielestä idealistin on helppo säksättää pusikosta arvosteluja, kun ei ole ollut tekemässä niitä "vaikeita päätöksiä". Reaalojen silmissä idealistit oikeastaan ovat kiittämättömiä siipeilijöitä, joiden hyväksi reaalot tekevät raskaat työt. Idealistin näkökulmasta asia menee aivan toisinpäin.
Idealistin silmissä niitä vaikeita päätöksiä ollaan oltu yksisuuntaisesti hyväksymässä, alistumassa toisten asettamiin pelisääntöihin. Idealistin mielestä reaalot vain tekeytyvät marttyyreiksi sille, että ovat heittäykse mukaan toisten määrittämään peliin, ja toisten asettamiin sääntöihin. Ei sinne peliin olisi ollut mikään pakko kuitenkaan mennä. Olisi voinut pelata toista peliä.
Sitä toista peliä nimittäin haluavat idealistit pelata: jotain toista, ainakin sellaista, jossa ollaan itse oltu luomassa sääntöjä, eikä sellaista, josta esimerkiksi kasvatus- ja lastenpsykiatriajargonissa todetaan "yhteisesti sovituiksi pelisäännöiksi". Mitä yhteisesti sovittuja ne muka kasvatuksessa ovat, aikuisten asettamia ilman ehtoja, parhaassa tapauksessa kyllä aukiselostettuja, useimmiten uhkailulla saavutettuja.
Idealistien käyttövoimana on halu muuttaa pelisääntöjä, tai pelikenttää. Heidän silmissään reaalot taas siipeilevät idealistien kustannuksella, sillä ilman idealisteja ei koskaan oltaisi saatu yleistä äänioikeutta, 5-päiväistä työviikkoa tai kolmikantaisia neuvotteluita. Helppo siinä on reaalojen ollut tulla pelaamaan, kun idealistit ovat ensin kaataneet puut, lananneet kentän ja piirtäneet kenttäviivat, ja sitäpaitsi toimivat vielä erotuomareinakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti