Olen työurallani ehtinyt kaikenlaista, kuten vastaamaan liikkuvan iltapäivätoiminnan rahoituksesta. Tällöin opin sen, että iltapäiväkerhoja alettiin perustamaan vasta Ahtisaaren presidenttikaudella, Eeva Ahtisaaren luettua tutkimuksen, jonka mukaan alakouluikäisten olisi parempi viettää koulun jälkeiset iltapäivät järjestetyssä aktiviteetissa. Tuolloin ei vielä ollut pleikkareita, tabletteja ja älypuhelimia, joista on jo monissa tapauksissa tullut lasten huoltajia, paitsi että ne eivät ruoki lasta.
Ainakin Helsingissä on iso joukko lapsia jäämässä ilman iltapäiväkerhopaikkaa ensi syksynä. Samanaikaisesti ns. "kilpailukykysopimuksessa" vanhempien työaikoja pidennetään. Nähtävillä on selkeä ristiriita, tai ei se sellainen ole, vaan systemaattinen hallituksen toteuttama lasten heitteillejättö, joka tehdään kilpailukyvyn nimissä.
Joku voi tietysti keksiä, että onko se nyt niin tarpeellista, järjestää iltapäivätoimintaa. Ei sitä ollut minunkaan lapsuudessani, jolloin värjöttelin kuset housuissa Sepänpuiston liukumäen alla piilottelemassa puistokiusaajia. Yhden lukukauden sentään vietin luokkatoverini kotona, siihen aikaan kun vielä elettiin osittaista kotiäitiyhteiskuntaa.
Sellaiseen ollaan taas menossa, kotiäitiyhteiskuntaan, kun niissäkin kahden vanhemman perheissä, joissa molemmilla vielä sattuu olemaan töitä, on jo päädytty laskelmaan, että työnteko ei kannata, sillä matka- ja asumiskulujen ja päivähoitomaksujen jälkeen käteen ei jää tuskin toimeentulotukea enempää, ja tällöin pienempituloinen on se, joka luopuu työurastaan, yleensä äiti, ja nykyhallitus vielä vauhdittaa tätä "kehitystä" työaikoja pidentämällä, kuntien rahoitusnäkymien samanaikaisesti huonontuessa.
Joku voi keksiä, että ei se kuusi minuuttia päivässä nyt niin paljoa ole, nenää kaivamassa. On se silloin, jos asutaan vaikka Vihdissä, jonne se kuuden minuutin työajanpidennys voi tarkoittaa seuraavan bussin odottelua parikin tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti