Minä ja Keskuspuisto

Minä ja Keskuspuisto 

Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä 

1977 kotitalomme seitsemännessä 

kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin 

syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta 

Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle, 

siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään

valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin 

työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni 

entiseen työsuhdeasuntoon aina 

heinäkuuhun 

1980 saakka. 

Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään 

kuin larpatakseni hänen työmatkaansa 

Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut

kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain 

kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin 

pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin. 

Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo 

Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina 

Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi 

ainakin pääreittiensä varsien osalta. 

Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen, 

joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson 

ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan 

ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu 

maastossa vieläkin. 

Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia 

ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien 

ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat 

tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät, 

jotka sitten kuntopuikon

piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden 

kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy 

tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus

pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes 

harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa 

kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä, 

pyöräretkiemme päätepisteessä. 

Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen 

Keskuspuistoon. Teimme koko koulun 

jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet 

Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,

joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä 

sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan

autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan 

mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat 

minä ja paras koulukaverini Sami;  kirjaviisaimpina mutta 

epäatleettisimpina taisimme olla Tievan 

opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä 

reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on 

kantanut näihin päiviin.  

Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun 

suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse, 

sitten vastarakennettua Perhekunnantietä 

“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri 

nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella

ja siitä Pitkäkosken majalle. 

En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta 

karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun 

lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa 

profiliaan yhteishauissa, oma lukioni

ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden 

ja suunnistuksen lukio.  

Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi 

jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet 

edes jonkinlaisen pohjakunnon 

niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin 

pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli 

täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa 

sotilaskuntoaan 

keväällä 1991.  

Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu

Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa 

uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja 

Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin 

tiettyä 

musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi 

Maunulassa eläinten hautausmaan takana 

olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.  

Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy 

henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein 

kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.

 

Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle, 

Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston 

läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan

nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin 

vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan 

keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä

mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla 

keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin 

Tulilinnusta.  

Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin 

omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni 

Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen

Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni

lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin

Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja 

Paciuksenkadun ylämäen kautta 

Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa. 

Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä 

samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta

koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta 

Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä 

kääntyy toinen reitti koilliseen, 

sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen 

rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä. 

Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.