Kannanotto Porvoon viheralueiden hoidosta ja siihen liittyvästä tiedotuksesta ja palautteenannosta

Porvoon kaupungin virkistys- ja muiden viheralueiden hoidosta ja käytöstä ei saa kootusti tietoa mistään. Porvoo ei laadi viheralueilleen hoito- ja käyttösuunnitelmia, joista kävisi ilmi eri viheralueiden hoitoluokituksia ja suunniteltuja toimenpiteitä. Käytännössä toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus näyttäisivät olevan yksittäisten kenttätyöntekijöiden varassa.

Kaupungilla käytössä oleva sähköinen palautejärjestelmä ilmoittaa usein olevansa ruuhkautunut, joten tieto menee perille viiveellä, eikä palautteenantaja saa kuittausta, onko palaute tai kysymys mennyt perille. Sähköinen palautejärjestelmä – sisäisen puhelinluettelon puuttuessa, eikä ulkoistettu puhelinvaihde osaa ohjata - on kuitenkin nykyisellään ainut keino antaa palautetta tai esittää kysymyksiä liittyen viheralueiden hoitoon ja käyttöön, ja suunnitelmien puuttuessa tämä palautejärjestelmä, jossa kaikkea täytyy kysyä erikseen, kuormittaa kaupungin viranhaltijoita.

Kaupungin alueella on toteutettu hakkuita, joita kukaan ei ole osannut perustella ja kuntalaisen on hyvin vaikea hankkia tietoa, miksi jokin hakkuu on toteutettu. Esimerkkeinä mainitsen parin vuoden takaisen raskaan harvennushakkuun Tarmolan Teollisuustien varrelta sekä Viikinkiväylän jatkeena olevan ulkoiluväylän varrelle, Erämiehenkadun omakotitalotontteihin rajautuvan harvennushakkuun, jossa en usko kenenkään voittaneen: hiilinielu pieneni, linnut menettivät pesäpuunsa ja talot näkösuojansa. Samaten muistan muutamien vuosien takaisen avohakkuun Holkenin reitin varrelta, josta kaupunki ei edes informoinut, vaikka kyseinen hakkuu katkaisi ulkoilureitin. Vaikka tässä tapauksessa hakkuun toteutti yksityinen taho – Svenska Kulturfondet – kaupungillakin on asiassa asianomistaja- ja palveluintressi ulkoilureitistön kautta.

Hoito- ja käyttösuunnitelmien laatiminen tekisi myös kaupungin alueella harjoitettavasta metsätaloudesta läpinäkyvämpää ja hyväksyttävämpää; jos kaupunki on asettanut itselleen metsänhakkuun tuottotavoitteen, minkä epäilen selittävän ainakin osan muuten vaikeasti perusteltavista metsänhakkuista, kuntalainen ei voi kuin pahoitellen ihmetellä ja arvuutella, miksi yllättäen metsää onkin kaadettu, kun tietoa hakkuiden syistä ei saa mistään. Hoito- ja käyttösuunnitelmat palvelisivat myös ulkoilijaa, joka saa nykyisellään paljolti ulkoilla ”vaistoluokassa” tietämättä edes luonnonsuojelualueiden rajoja.

Jos kaupunki katsoo, että sillä ei ole resurssia laatia varsinaisia viheralueiden hoito- ja käyttösuunnitelmia esimerkiksi alueittain, kuten Helsinki tekee, edes karttapohjaisen järjestelmän käyttäminen – johon merkittäisiin suunnitellut toimenpiteet – keventäisi kaupungin työntekijöiden palautteisiin vastaamisen työtaakkaa ja palvelisi myös kuntalaisia, jotka saisivat tiedon nykyistä varmemmin ja ripeämmin. Suunnitelmien puuttumisessa vaarana on myös viheralueiden hoitokäytäntöjen epäyhtenäisyys, jolloin toimenpiteet käytännössä paljolti riippuvat yksittäisen metsurin koulutuksesta ja luontotietämyksestä.

Ehdottamani minimissään edes karttapohjainen järjestelmä palvelisi kaupungin viranhaltijoita myös sikäli, että sisäinen tiedonkulku paranisi. Nykyisellään esimerkiksi ulkoilureitistöjen varsilla toteutettavista puunkaadoista ei tunnu olevan oikein kukaan perillä, vaikka asia koskee sekä vapaa-ajan että ympäristötointa. Ihanteellisesti toki kaupungilla olisi viranhaltija, joka merkitsisi myös metsänkäyttöilmoitukset kyseiseen järjestelmään, jotteivät Holkenin kaltaiset tapahtumat toistuisi.