Luontodirektiivilajin systemaattista hävittämistä

  Liito-oravalla menee huonosti Helsingissä.

Ylläoleva kartta esittää liito-oravahavaintoja Haagan Riistavuoresta.

Tämä kartta taas esittää Haagan Riistavuoren kaava-aluetta. Yhdennäköisyydet ovat huomattavat, eivätkö olekin?

Kun Riistavuoren palvelutalon yhteyteen tuleva palveluasuntola ja Englantilainen koulu jo tuhoavat kaksi eteläisempää ydinaluetta, tämä kaavasuunnitelmaa viimeistelee Riistavuoren liito-oravakannan tuhon, sillä mitään muita ydinalueita ei Riistavuoreen enää tule jäämään. Helsingin kaupunki on oletettavasti tästä täysin tietoinen, sillä on vaikea kuvitella, ettei heillä kukaan olisi verrannut kahta karttaa keskenään. Helsingin kaupunki siis ilmeisesti pyrkii tuhoamaan luontodirektiivin tähdentämät luontoarvot niin, ettei niihin voisi enää vedota mahdollisissa valituksissa. 

Miten liito-oravalla sitten menee muualla? Jo vuoden 2016 liito-oravakartoituksessa liito-oravia oli löytynyt Malmin lentokentän ympäristöstä, ja tarkoitus oli teettää liito-oravakartoitus ilmeisestikin keväällä 2019 lentokentän pohjoispuoleisessa metsässä. Kaupunki sitten kaatoikin metsän sopivasti syksyllä 2018, parahiksi ennen kartoitusta. Oliko tarkoitus kenties estää havainnot ja niihin vetoaminen suunnitellun asuinalueen toteuttamista helpottamaan? Nythän Tanja Karpela ja Janne Erjola ovat liito-oravakoirineen löytäneet liito-oravien ydinalueita lentokentän eteläpuoleisista metsistä, joten aivan ilmeisesti Malmin lentokenttä on hyvinkin Helsingin itäisin liito-oravan ydinalue.

Pirkkolassa on kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi alueen lounais- ja toinen koilliskulmassa. On siis selvää, että alueella on liito-oravia. Kaupungin edustaja kävi suorittamassa Pirkkolan uimahallin länsipuolelle suunnitellun urheiluhallin alueen läpikävelyn halliyhtiön edustajan kanssa 3.6.2020. "Katselmus", jota korkein hallinto-oikeus ymmärtämättömyyttään on nimittänyt luontokartoitukseksi, kesti puolitoista tuntia. Lapsikin tietää, että puolentoista tunnin läpikävelyllä kesäkuisena aamuna ei kartoiteta liito-oravia, semminkin kun liito-orava on yöeläin, ja sen papanat havaitsee parhaiten maalis-huhtikuussa. Tämä "kartoitus" ei kuitenkaan estänyt Helsingin kaupunkia antamasta siunaustaan kalliometsän hävittämiselle. 

Pajamäessä taas on tiedossa kolmekin liito-oravan ydinaluetta. Uusimmat, vuosien 2019-2020 liito-oravakartoituksien tulokset, jotka ovat paljastaneet kaksi uusinta ydinaluetta - läntisen ja itäisen, joista läntinen hävitetään ja itäinen katoaa kytkeytyneisyyden ja pohjaveden huononemisen aiheuttaman puiden kuoleman myötä, on ELY-keskus jättänyt huomiotta. Ovatko ELY:n tarkastajat kenties käyneet siivoamassa papanoita pois? Raide-Jokeriallianssi väittää teettäneensä liito-oravakartoituksia, joissa ei olisi näkynyt merkkejä liito-oravien ekspansiosta, mutta jostain kumman syystä näitä kartoituksia ei löydy eikä niihin voi tutustua. Onko jotain sovittu ELY:n kanssa?

Valitettavasti naapurikaupungeissakin osataan. Synnyinkotiseutuni Kivistön kasvuun ollaan alettu varautumaan jo vuosikymmeniä sitten, mutta vauhtia projekti sai toden teolla kun sinne alkoi liikennöimään lentoasemajuna reilut 5 vuotta sitten. Siinä rytäkässä ollaankin sitten hävitetty vähintäänkin kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi vanhan Kivistön koulun eteläpuolella, jonne ollaan rakennettu kerrostaloja entiseen liito-oravametsään, ja toinen Kanniston rajoilla, Kannistontien varrella, alueella, jossa on myös lahokaviosammalen esiintymiä. Juteltuani alueella asuvan entisen vantaalaisvaltuutetun kanssa, hän totesi että Vantaallakin osataan "hukata" suojeltujen lajien kartoituksien tuloksia sopiviksi kaupungin kannalta. 

Tapauksia löytyy epäilemättä lisääkin, niin Helsingistä, muualta pääkaupunkiseudulta kuin muualtakin Suomesta. Työn alla on Pro Luonnon kanssa koota nämä tapaukset yhteen, ja selvittää hallinto-oikeuksien, ELY-keskusten ja kaavoittajina toimivien kaupunkien toiminta pohjaksi kantelulle EU-komissioon ja Eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Vihreä huijaus

Istuva Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen hiilineutraalin Suomen 10 vuoden sisällä. Hyvä, kunnianhimoinen tavoite. Mutta mitä sitten tavoitteen eteen oikein tehdään?

Esimerkiksi Helsingin vuotuisen asuntorakentamistavoitteen nostaminen seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteen ei ainakaan puhu sen puolesta, että tavoitteeseen aiottaisiin päästä, sillä rakentamissektorin päästöt ovat päästöistämme noin 40 prosenttia. Mutta kai ne ovat niitä parempia päästöjä. Tai Kemin "biotuote"tehdas, jonka puunkulutus on laskettu olevan muistaakseni 40% maamme vuotuisesta kaadettujen puukuutioiden määrästä. Jos samaan aikaan ilakoidaan, että kuitenkin hallitus lisää suojelualueiden määrää, niin jos niitä tämä hallitus lisäisi esimerkiksi 40%, eihän tuo olisi missään suhteessa Kemin tehtaan aiheuttamaan lisääntyneeseen kysyntään. Jos valtion oli tarkoitus vahvistaa hiilinieluja, ainoa keino päästä tavoitteeseen tehtaan jälkeisessä maailmassa on sitten vähentää Metsähallituksen hakkuukiintiöitä ainakin 40%, jolloin sitten Kemin tehdas ostaisi puumateriaalinsa joko yksityisiltä joiden toimia ei rajoita mikään tai ulkomailta. Luultavimmin Metsähallituksen hakkuukiintiön pienentäminen tarkoittaisi lähinnä sitä, että yksityiset vain lykkäisivät metsänkäyttöilmoituksia sisään kahtakin kauheammin. Talking 'bout hölmöläisten matonkudonta...

Rakentaminen ja infra kulkevat käsi kädessä, niin kuin niiden pitääkin kulkea, sillä olisihan aivan pälliä rakentaa ilman palveluita, joista joukkoliikenteen pitääkin olla yksi tärkeimmistä, sillä sehän mahdollistaa mm. pääsyn kouluun, töihin kehittämään milloin mitäkin, mikä nyt silloinen muoti sattuukin olemaan (vaikka etätyöstä onkin monilla aloilla, etenkin niillä, joita kaupungit tavoittelevat), ostoksille kuluttamaan lisää turhia tavaroita ja valtameren takaa tuotuja trooppisia hedelmiä, lääkäriin tai vaikka virkistäytymään. 

Tässä on vain yksi suuri mutta, jota voisi jopa nimittää performatiiviseksi ristiriidaksi. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Haagan merkittävin viheralue, Riistavuoren metsä. Sen vieritse ollaan vetämässä ratikka, joka pitää saada kannattavaksi, ja jotta se saataisiin jälkikäteisesti oikeutettua kannattavaksi, metsä ollaan lanaamassa sileäksi, jotta saataisiin asutettua 2500 ihmistä käyttämään näitä ratikoita, joilla pääsee sitten vaikka Triplaan kuluttamaan yhtä sun toista helvettiä tai opiskelemaan ties mitä, jolla pelastetaan maailma, ja sen ilmasto, kuten vaikka turismia tai autonkorjausta tai tuotantotaloutta.

Siis: jotta saataisiin pelastettua maailma, tai edes Suomi, tai edes sen hiilitase, ja keinoksi on valittu ratikka, tätä pelastustyötä ei saada toimitettua ilman, että paikallinen hiilinielu vedetään sileäksi. Jos kerran hiilineutraaliudella on niin helvetillinen kiire, miksi sitten tehdään toimenpiteitä, joiden välitön hiilitase on tasan tarkkaan negatiivinen?

Lapsena katsoin teeveestä tarinoita hölmöläisistä. Yhdessä tarinassa hölmöläiset rakensivat talon, mutta unohtivat laittaa siihen ikkunat. Niinpä he alkoivat kantamaan taloon säkeillä valoa. Tämä tarina tulee mieleeni kun kuulen, että ensin tuhotaan metsä talojen tieltä ja sitten laitetaan taloihin viherkattoja. Ne ovat varmaan kivoja. Voiko niillä hiihtää tai voiko niistä poimia marjoja? Toinen tilanteeseen soveltuva tarina, joka tulee mieleeni, on tarina hölmöläisten matonkudonnasta. 

Sitä tämä on, tämä kaupunkisuunnittelu: hölmöläisten hommaa. Ja sitä ovat myös hallituksen ilmastotoimet yleisestikin, huippuesimerkkinä tämä Kemin tehdas. Ja vaikka illuusioni ovat karisseet tähän kokoonpanoltaan sinänsä parhaaseen mahdolliseen hallitukseen, nyt on aika lunastaa niitä lupauksia, kiitos. Ei jokseenkin ponnetonta ympäristöpolitiikkaa kannata laittaa pelkän Keskustapuolueen syyksi. Miksi esimerkiksi Vihreät ovat hallituksessa, jos eivät ympäristön takuunaisina ja -miehinä?

Jopa vielä hallituspuolueitakin toivottomammissa oppositiopuolueissa on alkanut kuulua yksittäisiä soraääniä. Juuri Erkki Tuomioja - hallituspuolueesta tosin, mutta betonidemareista - ihmetteli, millaiseksi Helsingin kaupunkisuunnittelu on mennyt, ja Kokoomuksen Atte Kaleva puolustaa liito-oravaa. Toivottavasti kyseessä on pysyvänlaatuisia mielenhäiriöitä. Vielä kun perussuomalaiset keksivät ihan vain hallitusta ja ihan erityisesti rakastamiaan Vihreitä nokkiakseen ryhtyä kritisoimaan metsänhakkuita, niin eihän tästä tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun setä on täti, valkoinen on musta, kuu on juustoa ja susi syö lampaiden kanssa sulassa sovussa samalla laitumella, ja Paavi on paavillisempi kuin Paavi itse. 

Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Kaupunkisuunnittelun vastademokratia

Pierre Rosanvallonin kirjan Vastademokratia teesit konkretisoituvat kaupunkisuunnittelussa; jos Lisää Kaupunkia Helsinkiin -ryhmä on itsessään reaktio vallanpitäjiin kohdistuvaan tyytymättömyyteen, niin ympäristöliikehdintä on toisenlainen, vastakkainen reaktio tähän tyytymättömyyteen, mutta sen lisäksi vielä tyytymättömyysreaktio LKH-suunnitteluun ja tarkemmin ottaen, tyytymättömyysreaktio siihen, että LKH:lla on Rosanvallonin tarkoittamalla tavalla edustuksellisen demokratian kontrollin ulkopuolista vaikutusvaltaa. Ympäristöaktivistit haluavat palauttaa kaavoitusvallan edes edustukselliseksi vallankäytöksi, jotta siihen vaikuttaminen ja valvonta olisi edes periaatteessa, edes kerran neljässä vuodessa kuntavaaleissa kuntalaisen ulottuvilla. Näitä epävirallisia vaikuttajia ei kukaan ole vaaleilla valinnut mihinkään.

Rosanvallon kirjoittaa sivulla 29: "väsymättömän valvojakansan tarkkaavaisuutta on pidetty ratkaisevana lääkkeenä instituutioiden toimintahäiriöihin, erityisesti siihen mitä voitaisiin kutsua edustukselliseksi entropiaksi (valituksi tulleiden ja valitsijoiden suhteen turmeltumiseksi)". Toisin sanoen, vallanpitäjiä pitääkin pitää varpaillaan, kyseenalaistaa ja kritisoida, mutta ei vain sitä, vaan myös haastaa ja valvoa.

Ympäristöaktivismin luonne ei ole tehdä kompromisseja, vaan yksi asia, josta se haastaa päättäjät, on nimenomaan niiden kompromettoituminen.

Rosanvallon huomauttaa (s. 32), että politiikka on oikeudellistunut. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että kun päättäjät eivät toimi kansalaisten haluamalla tavalla, ainoaksi keinoksi on jäänyt haastaa päätökset oikeusistuimissa. Tämähän näkyy esimerkiksi siinä, miten asukasliikkeet ja ympäristöjärjestöt haastavat kaavoja hallinto-oikeuksiin, mutta eivät ainoastaan kaavoja, vaan myös menettelytapoja. Tämän he tekevät, koska kuntalaisilla ei ole muutakaan veto-oikeutta, eikä päättäjiä voi vaihtaa vaalikauden välillä.

Se, mitä Rosanvallon kirjoittaa kansalaisena olemisesta, pätee kokonaisuudessaan ympäristöaktivismiin: "valvominen, hälytystilassa ja varuillaan oleminen ovat kansalaisuuden olennaisia piirteitä. Lisäksi ne ovat perin vanhoja ominaisuuksia: antiikin kansalainen ei voinut ajatella olevansa vain henkilö, joka äänestää tietyin väliajoin (Rosanvallon 2006, 45). Tämä hälytystilassa oleminen on erityisesti korostunut Helsingin vuoden 2016 yleiskaavan luonteen myötä; siinä pikselikaava on mahdollistanut 100 x 100 metrin alueita kaavoitettaviksi, ja aktivistien täytyy vahtia, mitkä näistä uhkista aktualisoituvat asemakaavoihin. Onneksi Helsinki nyt on innovoinut kaavavahdin, joka ilmoittaa ajankohtaisista kaavoista. Siitä pisteet Helsingin kaupungille.

Rosanvallon puhuu hälyttäjistä (whistle-blowers), jotka ovat yksilöitä tai ryhmiä, jotka nostavat esiin oman alansa ongelmia ja kipupisteitä. jopa ilmoittavat niistä. Se, mikä tunnistetaan ongelmaksi, riippuu näkökulmasta. Lisää kaupunkia Helsinkiin näkee aivan vastakkaisia asioita ongelmina kuin uusi ympäristöliike (Kaupunkiluontoliike, Ympäristöliike Helsinki, erilaiset pro-liikkeet). Kun nämä hälyttäjät ovat järjestäytyneet, institutionalisoituneet ja saaneet tunnustusta ja valtaa, niistä tulee Rosanvallonin tarkoittamalla tavalla advocacy group, jotka voivat olla sekä painostusryhmiä että ajatuspajoja, joiden tarkoitus on kyseenalaistaa vallitseva ajattelu. Kaupunkiluontoliikkeen kaltaiset ryhmät pyrkivät kyseenalaistamaan vallitsevan kasvuajattelun kaupunkiin sovellettuna, raideliikenteen itseistarkoituksellisuuden ja väärinymmärretyn tiivistämisen.

Tähän arvosteluun kuuluu "naming and blaming", ja se on henkilöitynyt Helsingissä aivan erityisesti Anni Sinnemäkeen. (Rozanvallon 65-66). Nämä ryhmät eivät pyrikään itse pääsemään valtaan (oli kyse sitten LKH:sta tai Kaupunkiluontoliikkeestä), vaan vaikuttamaan päätöksiin (emt. 66), korkeintaan soluttautumaan päätöksiä tekeviin ryhmiin, kuten LKH-ryhmän kohdalla näyttää sen ydinhahmojen toimiessa Vihreissä ja vieläpä saatua siellä keskeisiä kaupunkisuunnittelumandaatteja.

Päätöksentekokyvyn varjoon on jäänyt politiikanteon toinen ulottuvuus: torjunnan kyky. Sillä tarkoitetaan kykyä tehdä tyhjäksi tai estää toisen tekemä päätös (emt., 105).

Refleksiivisellä eforaatilla (119-120) tarkoitetaan jatkuvasti toimivaa, päätöksenteon keskeyttävää ja julkisen vallan toiminnan estävää modernia kansantribuunia. Se on "yhtäältä valitsija-kansalaisten yleinen, abstrakti yhteisö, toisaalta joukko erillisiä ryhmiä, jotka käsittelevät tiettyjä kysymyksiä."

Positiivinen valta merkitsee toimeenpanovaltaa, negatiivinen valta taas itsenäistä, kriittistä asioihin puuttumista (120-121).

Rosanvallonin mukaan oppositio koettelee hallitusta jatkuvasti pakottamalla sen selittämään tekonsa, todistamaan toimiensa tehon ja perustelemaan valintansa. Kunnallispolitiikassa aktiiviset kansalaiset, "eforaatti" ovat kunnallispoliitikkojen oppositio.