Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.

Liito-oraville ei riitä pieni metsälaikku

 HS.fi:ssä 7. joulukuuta ja Helsingin Sanomissa 9. joulukuuta julkaistussa kirjoituksessa väitettiin, että liito-oravan elinympäristöksi riittää pienikin metsälaikku. Jutussa esitettyyn johtopäätökseen tultiin Suur-Tapiolan alueella tehdyssä kartoituksessa, jossa seurattiin vuoden ajan kymmenen liito-oravan liikkeitä radiopantojen avulla.

On totta, että liito-oravan (siis naaraan) reviiri on suhteellisen pieni. Liito-oravatuntija Ilpo K. Hanskin mukaan naaraiden elinpiiri on yleensä alle 10 hehtaaria. Uroksilla se on keskimäärin noin 60 hehtaaria. 

Jutussa sentään mainittiin, että alueen koon sijasta sen laadukkuus on tärkeintä. HS:n olisikin suonut valinneen toisenlaisen verkko-otsikoinnin kuin "liito-oravat elelevät hyvin pienillä metsälaikuilla", sillä laiska lukija voi tulkita tämän suoranaiseksi luvaksi katkaista artikkelissakin mainitut liito-oraville elintärkeät levittäytymisreitit eli dispersaalit ja pirstoa laajemmat metsät.

Liito-orava on paitsi riippuvainen elinympäristön monimuotoisuudesta myös indikaattorilaji, joka osoittaa elinympäristön olevan monimuotoista. Kaavoituspoliitikoille tiedoksi: liito-orava ei tunne kompensaatiota. Kaadettua elinympäristöä ei voi korvata säästämällä metsää "jossain muualla". Sama pätee lähivirkistysalueisiin, jotka eivät valitettavasti nauti erityistä lainsuojaa.

Liito-oravan aivan viime vuosina tapahtunut levittäytyminen pääkaupunkiseudulle ei tarkoita lajin elinvoimaisuuden lisääntymistä, vaan sitä, että maakuntien talousmetsänhoito on ajanut sen ahtaalle sen perinteisimmillä esiintymisalueilla.

EU:n luontodirektiivi on määritellyt Suomelle aivan erityisen vastuun liito-oravien säilymisestä, eihän lajia tiettävästi esiinny EU:ssa muualla. Pääkaupunkiseudun kaavoituspaineissa ja näihin kytkeytyvissä infrastruktuurihankkeissa tuleekin muistaa huolehtia siitä, että liito-oravien elinympäristöt eivät pirstoudu.

(lehteen lähetetyssä versiossa oli vielä tämä lisäys, joka ei päässyt julkaistuun juttuun; olikohan siinä liikaa kritiikkiä Helsingin kaupunkisuunnittelua kohtaan: "esimerkiksi suunniteltu Riistavuoren kaavahanke tulee eristämään Pohjois-Haagan liito-orava-alueet - ja etteivät metsät kapenisi liikaa (kuten Pirkkolan valitettava urheiluhallihanke tekee, kaventaen Keskuspuiston vain vähän yli 200 metriin))

Kun metsä kapenee, sen laatukin huononee. Alle 200 metrin metsäkaistale muuttuu kokonaisuudessaan reuna-alueeksi, jolloin indikaattorilajit - kuten liito-oravat - eivät siellä enää viihdy. Aivan erityisellä rakkaudella pitäisi vaalia aiemmin roskapuina pidettyjä haapoja - sillä niissä viihtyvät paitsi liito-oravat - myös monet muut monimuotoisuudesta nauttivat lajit sekä vanhoja kuusia, joita ei pitäisi karsia kirjanpainajatuhojen ehkäisemiseksikään.

Michael Perukangas

luonto- ja ympäristöneuvoja, Kaupunkiluontoliikkeen puheenjohtaja, liito-oravakartoittaja 

Pajamäen itäisin liito-oravareviiri, jonka yhteydet muihin Pajamäen ydinalueisiin heikkenevät merkittävästi Raide-Jokerin itäisen suuaukon aiheuttaman puunkaadon myötä

Kirjoitukseni julkaistiin tänään (17.12.) Hesarin verkkoversion Espoo- ja Helsinki -liitteissä.

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Kenestä Helsingin pormestari?

Paavo Arhinmäki on kokenut kunnallispoliitikko, helposti lähestyttävä ja tunnetusti viheralueiden puolella. Paavo olisi kuin tehty pormestariksi; tosin tämä manööveri edellyttäisi Vasemmiston nousemista ykköseksi, mikä ei kyllä tapahdu ainakaan näissä vaaleissa. 

Anni Sinnemäki voi edustaa tyypillistä Vihreiden kannattajaa, mutta viimeksi nähtiin miten käy kun panostaa väärään hevoseen. Vihreiden kannattaa miettiä, haluavatko oikeasti Stadin ykkösiksi ja aktualisoida potentiaalista kannatusta. Mutta kai heillä on oikeus ampua itseään jalkaan. Anni on varmaan ihan hyvä tyyppi, mutta kun sen tietävät vain hänet tuntevat. Hänellä on ollut epäkiitollisena tehtävänä toimia Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen tuulenhalkojana monien pääkaupungin luonnosta huolestuneiden silmissä, tai jos ei sellaisena niin ainakin tuulettimena. Ja kaikki tietävät, mikä tuulettimeen tarttuu. Sen tietää myös Sinnemäen edeltäjä kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana eli Pekka Sauri. 

Vihreillä hyvä ehdokas olisikin juuri esimerkiksi Pekka Sauri. Saurilla oli sen verran rotia että hän joskus kävi keskeyttelemässä työmaita (kerran minulle ystävä soitti, että Laaksossa oli kauhakuormaajia. Kuiskasin tästä vieressä istuvalle Heidi Hautalalle, joka soitti Saurille, joka hääti kauhakuormaajat). 

Sanna Vesikansan tunnen opiskeluajoilta. Hän osaa positiivisella tavalla yhdistää saman päämäärän taakse, osaa luoda hengen että kyllä me tää hoidetaan. Sanna on myös puolustanut Keskuspuistoa. Mari Puoskari olisi hyvä musta hevonen. Mari oli erinomainen kaupunkisuunnittelulautakuntalainen, joka kävi aikanaan melkein kaikissa kaavoituskohteissa ja vastasi kuntalaisten yhteydenottoihin. Kokomustilla Piha ei huonommasta päästä. Tai Matti Niiranen. Demarit maalasivat jo itsensä nurkkaan sitoutumalla Razmyariin, joka on luonnonystävän ikuisella mustalla listalla Pirkkolan-tötöilystään.

Utopiassa, jossa pormestariksi voitaisiin valita ehdokas edustamansa listan äänimäärästä riippumatta, kannattaisin kuitenkin äärimmäisen työteliästä ja lahjomatonta Yrjö Hakasta pormestariksi.