2005 ollessani perustamassa kyseistä kansalaisliikettä, imauduin saman tien mukaan paikallisiin Länsi-Helsingin Vihreisiin, koska uskoin puoluepolitiikan tarjoavan vaikutus-, ja tiedonsaantikanavan itselle tärkeän asian puolesta, ikäänkuin itseä leveämmät hartiat. Silloin me vaikutimmekin, toki muunlaistenkin asioiden puolesta, mutta jätimme kannanoton Lääkärinkadun alueen vahvistamiseksi myös Helsingin kaupungin kaavoituskatsauksessa tunnustettavaan viralliseen Keskuspuistoon, ja sama asia poiki vielä nuijankopautuksella hyväksytyn puoluekokousaloitteenkin.
Taisin olla molemmissa aika aktiivinen, ehkä aloitteellinenkin, mutta se ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää on yhteenkuuluvuuden mahdollisuus hyvien tyyppien kanssa. Ihmisten, jotka ovat laajalti sivistyneitä hengenkulttuurin ja luonnonkulttuurin osalta, jotka erilaisista taustoistaan olivat kaikki tulleet siihen johtopäätökseen, että haluavat olla osana sellaista yhteisöä ja tekemässä siitä yhteisöstä sellaista, jossa he saisivat tuntea olevansa osana jotakin suurempaa. Ennen kaikkea, inhimillisiä ja humaaneja ihmisiä. Tuonaikaisessa Länsi-Helsingin Vihreissä tunsi olevansa paitsi osana ihmiskuntaa, myös sen osana luontokappale, mikä kaltaiselleni lopultakin yksinäiselle tai ainakin periluonteeltani yksityiselle sudelle onkin kaikkein tärkeintä.
En tarkkaan tiedä, mitä kaikkea tuolla on sen jälkeen puuhailtu, mutta henkeä ei voi puhaltaa. Kiitos vielä yli kymmenen vuoden takaa kaikille erikseen: Sakari, Anna, Kirsikka, Hannu, Harri. Tuo porukka nosti kaikenlaisen kansalaisvaikuttamisen palkitsevuuden niin korkealle tasolle, että tiedän, että vastaavanlaista tunnetta en tule saavuttamaan missään muualla, enkä noin käsitteen laajassa merkityksessä sivistynyttä porukkaa tule kohtaamaan missään. Näille ihmisille ei tarvinnut vääntää rautalankaa mistään, eikä hakata päätään seinään.
Oikeastaan melkein kaikissa muissa yhteisöissä joissakin vaiheissa tulee kuppikuntaisuutta, kyräilyä, eri suuntiin vetämistä, leipiintymistä, toisia saa vakuutella itsestäänselvyyksienkin arvosta, vedettävä kivirekeä, jossa istuu sokeita, lukutaidottomia moukkia, ja kaikki tämä on kovin turhauttavaa, aiheuttaen turhautumisen kautta järjestöväsymyksen säännönmukaisesti maksimissaan puolessatoista vuodessa.
Kun kerran rima on käynyt suhteellisen korkealla, sieltä on vain tiputus alaspäin. Tänään jakaessani tietojani pitkästä aikaa minulle niin keskeisestä Helsingin Keskuspuistosta, tunsin taas olevani merkityksellinen, tuntevani ja osaavani jotakin. Tuolloin reilut 10 vuotta sitten sain wau-elämyksen vapaan kansalaistoiminnan ja puoluepolitiikan lyödessä kättä päälle. Sellaista elämystä en usko enää saavani mistään, ja vaikka osallisuuden kokemus jostakin itselle mielekkäästä onkin huumaava tunne, ja nykypäivänä minulle hyvin harvinaiseksi käynyt suure, niin kynnys lähteä mihinkään nousi kovin korkealle, kun vaikuttamisesta pitäisi saada myös emotionaalisia palkintoja ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Keskuspuiston kansanjuhlaa. Mukana tuolloin myös paikallinen puolueosasto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti