Länsimaisessa tehokkuusyhteiskunnassa on käytössä samanaikaisesti kaksi aikaa: lineaarinen ja syklinen. Kun yleensä ajatellaan, että teollistumisesta alkaen aikakäsityksemme olisi ollut lineaarinen, niin kyllä siinä on jäänteitä esiteollisesta, syklisestä ajasta.
Ajatellaanpa vain arkipäivä-viikonloput -rytmiä. Mitä muuta se on kuin syklisyyttä, odottaa viikonloppuja, ja pelätä maanantaiaamuja ja arjen koittamista? Tätä lineaarisuuden ja syklisyyden samanaikaista kietoutumista lasten on vielä vaikea tajuta. He saattavat luulla, että kun iltapäivällä haetaan pois päiväkodista, ei sinne enää tarvitse mennä. Viimeistään koulu kuitenkin opettaa syklisen ajan, ja näitä syklejä on monta: vuorokausi, viikko, palkkajakso ja vuosi.
En ollut vielä kunnolla päässyt pohtimasta työkaverini kanssa tätä ajan kahtalaista luonnetta: eteenpäinkuluvana ja odotuksia luovana, kun kaverini oli jo kuljettanut tämän ajatuksen telepaattisesti musiikkiin kävellessäni kaksi kerrosta rappuja alas takaisin työhuoneeseeni. Hän mainitsi Mendelssohnin Italialaisen sinfonian musiikkina, joka virtaa (tai jyrää) eteenpäin, ja siinä on vain yksi aikataso, kulloinkin kuultava. Se ei luo jännitteitä tai rakenna kliimakseja. Se vain kulkee. Sitten toisaalta on musiikkia, jossa kehitellään, palaillaan, rakennellaan, tehdään sirpaleista kokonaisuutta.
Beethoven on hyvä esimerkki kehittelevästä musiikista, kun taas vaikkapa Brucknerin seiskan hitaan osan kokonaisuus koostuu pienistä sykleistä, samaan teemaan palataan aina uudestaan. Se on kuin joki, joka kerää voimansa pienistä virroista, pysyen kuitenkin samana jokena. Händelin musiikki on siinä mielessä samantyyppistä - tai Brucknerin musiikki kuin Händel - että siinä kokonaisuus kehkeytyy toiston kautta, pienten syklien lineaarisina jatkumoina.
Sibelius taas on rakentava säveltäjä, jonka teokset muodostavat kokonaisuuksia draaman kaarineen. Mahlerin musiikki taas on tilkkutäkki, jossa kansantanhut, tarvittaessa kirkon- ja lehmänkellot, mitä nyt säveltäjä keksiikin tarvita, muodostavat kokonaisuuden.
Ehkä kaikkein kiinnostavimpia musiikkikappaleita suhteessa aikaan on Brucknerin viides sinfonia, erityisesti sen finaali, joka on kehittelevä Beethovenin ysin tapaan, vaikka sen jatkumo katkeileekin jatkuvasti. Se liimailee tilkkutäkkimäisesti osia aiemmista osista, ja ompelee ne kokonaisuudeksi, vaikka väliin jääkin reikiä, joista kajastelee valo. Musiikki samanaikaisesti menee eteenpäin, sisältää muistumia menneestä ja katkeilee. Vähän kuten elämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti