keskiviikko 17. elokuuta 2016

Erilaisuuden patologiaa

Neuropsykologisia arvioita kirjoittaneena ja myös lukeneena minua on alkanut ihmetyttämään niissä esiintyvä erilaisuuden patologisointi, joka taitaa muodostaa koko neuropsykiatrisen ammattieetoksen perustan. Jos jonkun ihmisen joitakin taitoja luonnehditaan keskitasoa heikommiksi, what's the problem? 

Kyseinen yksilö voi oppia elämään vajavaisuuksiensa kanssa: joko välttelemään sellaisia tilanteita, joissa altistuu vajaakykyisyydelle, tai sitten hän voi pyrkiä kompensoimaan puutteensa. Heikkouksien sijasta voisi keskittyä vahvuuksiin: jos ihminen vaikka oppii parhaiten kuuntelemalla, kirjan voi lukea nauhalle, ja sitten kuunnella tätä nauhaa. 

Toki omia taitojaan voi kehittää ja pitääkin pyrkiä kehittämään, mutta näköjään neuropsykologialle on suotu yksinoikeus patologisoida oppimisen arvioinnissa keskitasoa huonommat taidot, kun kuitenkin muuten opetuksen arvioinnissa noudatetaan Gaussin käyrää, jonka keskitasolle toki asetetaan useimmat, mutteivät kaikki. 

Ei voi olla keskitasoa ilman edes muutamaa parempaa ja heikompaa. Onko ihmisten erilaisuus patologia neuropsykologiselta kannalta? Onko neuropsykologian tarkoitus poistaa koulujen arviointiasteikolta numerot 4-6, vaikka ei numeroita 8-10 ei voi olla ilman niitä, ei arviointitodellisuudessa mutta ei myöskään missään laskuopissa?  

Väistämättä joku on aina keskitasoa heikompi. Tämä on välttämätöntä gaussilaisessa arviointitodellisuudessa, mutta myös oikeassa ihmisten todellisuudessa. Jonkun on oltava heikompi, jotta joku toinen voisi olla parempi. 

Keskitasoisuus on norminmukaisuutta, eikä normia voi olla ilman poikkeavuutta. Jonkun on aina oltava keskitasoa huonompi, jotta keskimääräisyys voitaisiin määritellä ja jotta sitä voisi olla. Normin mukaan ei voi elää, jos sitä normia ei olla edes määritelty. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti