Kun opiskelin suhteellisen äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, niin vaikka en juurikaan ole (ainakaan vielä) tehnyt tämän alan töitä, niin hukkaan opiskelut eivät todellakaan menneet. Paitsi että tietystikin sain itse syvemmän suhteen luontoon ja retkeilytaitoni kasvoivat ja sain luontokartoituksen alkusysäyksen, niin minusta tuli tavallaan itse itseni luonto-opas. Suhtaudun luontoon paljon aiempaa tutkivammin ja uteliaammin. En pysy enää merkityillä pääpoluilla, vaan olen oppinut, että mielenkiintoisinta on aina polkujen ulkopuolella. Toki sammalia tallaamatta.
Opin kaikkein eniten omasta luontosuhteestani, ja sitä kautta itsestäni. Jos jossain vaiheessa jään työttömäksi, voin toki lähteä polkujuoksujen vetäjäksi tai sieniretkioppaaksi, mutta kaikkein mieluimmin kuitenkin pidän Humlan ampumaradan polut ihan itselläni ja Sikosaaren suppilovahverot perheen sisäisenä herkkuna (toki neuvon tuon apajan kaikille, sillä onhan kyse jokamiehenoikeudesta).
Jaettu ilo ei aina ole paras ilo. Oman paikan löytämisessä on oikeastaan kyse kaikkein suurimmasta salaisuudesta, mitä voi olla. Itse löydetty paikka, jossa ei ole toisia, kuitenkin jokamiehenoikeuksien piirissä olevalla maalla. Siinä tuntee itsensä löytöretkeilijäksi.
Tämän olen tainnut oivaltaa lukuisilla retkilläni Kanniston Linnankartanon metsään. Se on yksityinen paratiisini, oma paikkani. Voin tarkkaan valikoidulle seuralle sen näyttää yksityisesti, mutta siltikin haluan olla siellä yksin. Vain minä, peipot, huuhkaja ja metso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti