HÖLMÖLÄISTEN KAUPUNKISUUNNITTELUA

Helsingin yleiskaava vuodelta 2016 perustuu 8000 asunnon vuotuiseen rakentamiseen, mitä on tarkistettu jopa kymmeneen tuhanteen. Jotta kaikki ne asunnot saataisiin mahtumaan, keinoksi tähän on keksitty niin sanottu kaupunkibulevardisaatio, jossa kaupungin sisääntuloväylien varteen rakennettaisiin taloja. Monin paikoin tämä merkitsee kuitenkin sitä, että näiden väylien varsilla olevaa metsää kaadetaan. Tämä tekee ennallistamistavoitteiden, joiden mukaan puuston latvuspeitteisyys ei saa vähentyä vuodesta 2021, saavuttamisen mahdottomaksi.

Moni varmaankin tietää tarinan hölmöläisten matonkudonnasta. Kun ainekset loppuvat maton jatkamiseen, otetaan ne sieltä toisesta päästä. Sitä näiden kaupunkibulevardienkin kanssa on, kaikkein näkyvimmin Vihdintiellä, jossa metsää ”joudutaan” kaatamaan enemmän, jotta kadunvarteen olisi tilaa ratikkalinjan ja molemminpuolisen pyörätien (toista laitaa kulkee jo nykyisellään pyörätie) ja katupuiden istuttamiseen. Siis kaadetaan metsää, jotta voitaisiin istuttaa katupuita. Tätä metsän korvaamista katupuilla Helsingin kaupunki kutsuu ”virkistysalueen kehittämiseksi”. Olen seurannut helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua yli 40 vuotta, enkä mitään näin päätöntä ole koskaan kuullut.

Helsingin kaupunkisuunnittelussa keinosta on tullut päämäärä sinänsä, sillä kaupunkibulevardiin ollaan rakastuttu niin kiihkeästi, että se tekee sokeaksi. Toinen helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua kuvaava tapaus on Kumpulanlaaksosta, jossa kaadetaan tuhansittain puita, jotta saataisiin vedettyä ratikkalinja laakson poikki. Osa puista aiotaan jättää maapuiksi maastoon, mitä kaupunki nimittää ”monimuotoisuuden luomiseksi”.

Helsinki on varsinainen Ajatusten Tonava ja sanontojen helppoheikki. Näillä ”kehittämisillä” ja ”luomisilla” on tarkoitus hämätä. Paljon helpommalla ja halvemmalla kaupunki selviäisi, jos se ei kehittäisi ja loisi niin paljon. Pahaa kuitenkin pelkään, että tämä ”kehittäminen ja luominen” jatkuu itsensä ”kasvun paikaksi” brändänneessä kaupungissa (jossa ei kohta kasva ainakaan mikään vihreä) niin kauan kuin laaditaan uusi yleiskaava. Tämä työ pitäisikin aloittaa viipymättä, kahdesta syystä. Ensinnäkin: jotta Helsingissä yllettäisiin ennallistamisasetuksen tavoitteisiin. Toiseksi: Helsinkiin ei enää haluta muuttaa – viimeisen parin-kolmen vuoden aikana poismuutto on ollut sisäänmuuttoa suurempaa - joten asuntorakentamistavoitetta sietää tarkistaa.

Helsinkiä ajatellessa päässä alkaa soimaan Hectorin puolen vuosisadan takainen klassikkolaulu Asfalttiprinssi, jossa ”puistot pannaan muovipussiin ja lapset rakastuvat hullujussiin”. Kovin vähän on puolen vuosisadan aikana opittu.

Tarjosin tätä kirjoitusta Hesarin yleisönosastolle, mutta ainakaan tähän mennessä sitä ei olla julkaistu. 

Mielipide Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta

Kaupunkiluontoliike ry – Stadsnaturrörelse rf

Mielipide Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta 18.1.2023

Kaupunkiluontoliike ry kiittää Maankäyttö- ja rakennuslain suomasta mahdollisuudesta lausua Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta. Haagan liikenneympyrässä emme näe kovinkaan suuria ongelmia, kunhan liito-oravien yhteyksistä huolehditaan. Tähän kannanotossa palataan myöhemmin vielä tarkemmin. Sen sijaan Vihdintien kaavan kanssa on vielä tekemistä, jotta siitä voisi tulla hyväksyttävä jatkotyöstön pohja.

Hiilijalanjälkilaskenta on puutteellinen

Kaava-aineistot osoittavat, että läntisen raitiotien hiilijalanjälkilaskennassa otetaan huomioon vain materiaalien hiilijalanjälki. On kuitenkin keinotekoista irrottaa tästä laskennasta raitiotien oheiskaavoituksen – rakentamisen ja sen takia kaadettavien puiden – aiheuttama hiilijalanjälki, sillä raitiotien varren oheiskaavoituksen voi sanoa olevan raitiotien aiheuttama seuraus, mutta myös sen syy, jolla jälkikäteisesti perustellaan raitiotie kannattavaksi. Tässä oheiskaavoituksessakin tulisi huomioida välittömät vaikutukset hiilijalanjälkeen; alueen hiilinielu väistämättä pienenee oheiskaavoituksen aiheuttaman puidenkaadon vuoksi. Tässä suunnitelmassa esitetyssä muodossa hiilijalanjäljen laskenta on viherpesua.

Hiilijalanjälkilaskennoissa ei myöskään huomioida lumen pois kuljettamisesta aiheutuvia liikennepäästöjä, vaikka vuorovaikutusraportin sivulla 31 todetaan, että tiheästi asutuilla alueilla – jollaiseksi alue on suunniteltu - lumi joudutaan kuljettamaan pois lumenkaatopaikoille. Niissä ei myöskään huomioida päästöjä, joita koituu siitä kun päiväkoti- ja koululaisryhmiä ja Riistavuoren palvelukeskuksen asukkaita joudutaan kuljettamaan nykyistä kauemmas luontovirkistyksen perässä.

Mitä on virkistysalueiden kehittäminen, jos ne pienenevät ja metsäisyys vähenee?

Kaupunkiluontoliike ry ihmettelee, mitä oikein halutaan tarkoittaa vuorovaikutusraportissa siellä täällä mainitulla ”virkistysalueiden kehittämisellä”? Tarkoitetaanko tällä sitä, että niihin tuodaan uusia toimintoja – jolloin metsäisyys väistämättä pienenisi - vai onko tämä vain hämäysyritys, kiertoilmaisu sille, että nykyistä suuremmalle asukasmäärälle on nykyistä vähemmän virkistysalueita? Kun metsä pienenee, sitä ei voi enää oikein kutsua metsäksi vaan pikemminkin puistokaistaleeksi. Ehkä tästä on kyse ”kehittämisessä”? Tästä lausutaan vuorovaikutusmuistion sivuilla 39-40, tunnustaen, että niukat määrärahat eivät mahdollista suuria ”kehittämistoimenpiteitä”. Vuorovaikutusmuistion sivulla 78 kaupungin vastaus tähän kysymykseen - että mitä kehittämistä on metsän kaataminen - osoitti, että tähän kysymykseen kaupunki ei osaa tai kehtaa vastata. 

Riistavuoren kaventaminen tekee ympäristökasvatuksen mahdottomaksi

Riistavuoren metsää ei pidä kaventaa nykyisestään juurikaan, sillä dosentti Kati Vierikon et al. tutkimuksien mukaan metsän on oltava vähintään kaksisataa metriä leveä ollakseen monimuotoinen, sillä ekologiset, monimuotoisuutta heikentävät reunavaikutukset ulottuvat molemmista reunoista jopa sadan metrin päähän. Kapeammassa metsässä metsän tuntu kärsii huomattavasti ja ympäristökasvatus käy mahdottomaksi. 

Etelä-Haagan päiväkodit ja koulut ehtivät nykyisellään siirtymään jalkaisin Riistavuoreen ulkoilemaan ja nauttimaan ympäristökasvatuksesta. Esimerkiksi Talin ulkoilupuisto, Keskuspuisto ja Runar Schildtin puisto ovat niin kaukana Etelä-Haagasta, että niihin ei ehdi ja pienet lapset eivät jaksa niihin kävellä. Ja Runar Schildtin puistoon ei ole tieyhteyttä, joten sinne ei pääse siirtymään esimerkiksi linja-autolla. Jos ja kun nyt Riistavuoressa suoritettava virkistys ja luontokasvatus siirtyisi Keskuspuistoon, sinne ajamisen päästövaikutukset tulee huomioida.

Asemakaavamuutoksen selosteessa sivulla 34 mainitaan, että liikenneympyrän lähettyvillä olevat alikulkutunnelit purettaisiin. Tämä ei ainakaan lisää kevyen liikenteen turvallisuutta, eläinten esteetöntä ja turvallista siirtymistä tai kevyen liikenteen väylästön palvelutasoa ja sen houkuttelevuutta. Tämä on syytä ottaa vakavasti etenkin Riistavuoren virkistyskäyttöarvon heikentyessä kaavoituksen myötä, jolloin esimerkiksi nyt aluetta käyttävien päiväkoti- ja koululaisryhmien esteetöntä pääsyä Talin viheralueille pitäisi tukea, ei tehdä vaarallisemmaksi. 

On ilmastotyperyyttä korvata metsä katupuiden rivistöllä

Ei ole ilmastoviisautta kaataa metsää siksi, että levennetään katualuetta, jotta sen varteen olisi tilaa istuttaa sinänsä positiivinen katupuurivistö vain siksi, että Vihdintietä olisi oikeutettua kutsua ”kaupunkibulevardiksi”. Tämä toimenpide on verrattavissa hölmöläisten matonkudontaan, sillä kyseessä on luontokatoa edesauttava toimi, joka on pikemminkin ilmastotyhmyyttä, jos kerran katupuiden vaatiman tilan vuoksi on kaadettava metsää, jolloin katupuiden istuttamisen takia puiden määrä alueella pienenisi. Tästä on ilmastoviisaus hyvin kaukana. Jos kuitenkin katualuetta on kaikesta huolimatta pakko leventää, otettakoon vaadittu tila Vihdintien länsireunasta, jota voidaan tarpeen mukaan pengertää.

Tuore meteorologi Minttu Havun väitöskirjatyö osoittaa, että metsän korvaamisessa katupuilla ei ole mitään järkeä. Tämän em. tutkimuksen mukaan kestää kymmeniä vuosia ennenkuin istutetut puut muuttuvat päästölähteistä hiilinieluksi (https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009234616.html?share=8f2063faa69c8a594beef22fc528d035&fbclid=IwAR0K1riMXmG01OoI4ygUw-ZR6hJ1E0CjG37y2z4D9vMNqPiI22vgA35alj8). Tätä ei myöskään olla huomioitu tämän suunnitelman hiilijalanjälkilaskennoissa. Saman tutkimuksen mukaan tulisi huomioida myös rakennushankkeiden hiilinielua pienentävä vaikutus maaperään.

Kaupunkiluonto ry toivoo, että Riistavuoren reunan kaavoituksessa – jos katsotaan, että on täysin mahdotonta noudattaa nollalinjaa rakentamisessa - jatkotyöstön pohjana käytettäisiin asukkaiden vaihtoehtokaavaa, joka on arkkitehti Tapani Launiksen laatima. Sen yksinkertainen talorivi säästää luontoa kaupungin alustavia suunnitelmia enemmän. 

Vuorovaikutusmuistion sivulla 84 väitetään, että yksi talorivi Vihdintien varrella ei muodostaisi viihtyisää kaupunkiympäristöä ja että tarkoituksena on suunnitella myös julkista tilaa. Luonto on viihtyisää julkista tilaa, eikä sitä tarvitse suunnitella. Se on paikalla jo valmiina. Ja jos tyydyttäisiin yhteen taloriviin, tätä julkista tilaa jäisi alueelle enemmän. Tapani Launiksen vaihtoehtosuunnitelma, joka sisältää yhden talorivin Vihdintien varrella, täydentyy vielä mahdollisesti Vihdintien toisen puolen täydentävällä kaavoituksella, josta Otso Kivekäs on tehnyt aloitteen; lisäksi liikenneympyrän sisäpuolelle olisi mahdollista kaavoittaa hyvinvointikeskuksen lisäksi myös asuntoja. Näin ollen kaupungin väitteet siitä, että yksi talorivi Vihdintien varrella ei mahdollistaisi palveluille riittävää asukaspohjaa, ei kestä lähempää tarkastelua varsinkaan jos osa asunnoista toteutetaan jonnekin muualle. Korttelikaupunkiajatus sulkee julkisen virkistysalueen kortteleiden sisäpihoiksi, ja tästä on luovuttava. 

Yksi talorivi Vihdintien varrella vertautuisi Koskelantien varren Olympiakylään tai Mannerheimintie 71-79 aravatalojen rivistöön; molempien takana alkaa viheralue; ensimmäisessä tapauksessa Kumpulan siirtolapuutarha ja jälkimmäisessä Keskuspuisto. Kumpaakaan aluetta ei taida kukaan pitää epäviihtyisänä ainakaan sen takia, että niissä on vain yksi talorivi tien ja viheralueen välissä.

Liito-oravien yhteyksistä kaavasuunnitelmassa ei olla huolehdittu riittävästi

Pidämme valitettavana, että Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavassa joudutaan vetoamaan liito-oravaan, joka on monimuotoisuuden indikaattorilaji, ja ihmettelemme sitä, miksi kaupunki ei ole tunnistanut ja tunnustanut sitä, että liito-oravien elinympäristöjen suojeleminen auttaa luontokatoon vastaamisessa, sillä liito-oravan eläminen jollakin alueella on osoitus kyseisen alueen monimuotoisuudesta eli rikkaista luontoarvoista. Siihen on hyvät syyt, että liito-orava on EU:n luontodirektiivillä suojeltu laji, sillä liito-oravan suojeleminen auttaa luontoa kokonaisuudessaan. 

Niin sanotulle Piimäenpuistolle tulee tehdä perusteellinen luontokartoitus. Sen ajankohtainen liito-oravatilanne on kartoitettava; lisäksi alueesta on syytä tehdä kääpäkartoitus, sillä Keijo Savolan maastokäynnit alueella antavat viitteitä, että alueella olisi arvokkaita kääpiä. On selvitettävä paitsi Piimäenpuiston merkitys liito-oravien dispersaalina mutta myös niiden mahdollisena elinympäristönä. Liito-oravien yhteyksistä on sanottava sen verran, että puiden istuttaminen ei riitä takaamaan liito-oravien tarvitsemia liikkumisyhteyksiä, sillä mitä pidempi on liito-oravan liidettävä matka, sitä korkeammat yhteyspuut se tarvitsee. 

Kaava sisältää myös varauksen aluekeskukselle heti rantaradan pohjoispuolelle. Tästä suunnitelmasta tulee luopua, sillä se katkaisisi ekologisen ja virkistysyhteyden, niin sanotun läntisen vihersormen lopullisesti. Liito-oraville aluekeskuksen paikka on dispersaali eli levittäytymisreitti Riistavuoren ja Pohjois-Haagan erittäin liito-oravarikkaiden metsien välillä; Kaupintien, Vihdintien ja Kehäradan erottama metsä on koko Helsingin liito-oravatiheimpiä metsiä, ja aluekeskuksen toteuttaminen vaarantaisi yhden koko Helsingin suurimmista liito-oravapopulaatioista. 

Haagan liikenneympyrän puustoinen yhteys on olennainen Haagan liito-oravapopulaatiolle

Liito-orava on levinnyt lännestä, Espoon suunnasta Helsinkiin, ja Talin ja Munkkivuoren metsät ovat tässä levittäytymisessä elintärkeässä asemassa. Liito-oravan levittäytyessä myös Haagaan, niiden todennäköisin ja ylivoimaisesti paras uusiutumisreitti on Talin kautta. Keskuspuistostakin on mahdollista tulla Haagan ammattikoulun vieritse, mutta Keskuspuistosta taas ei ole yhteyttä Espoon runsaammille liito-oravamaille; lisäksi Hämeenlinnantien ylittäminen on erittäin riskialtis yritys nuorellekin koiraalle. 

Yksi Helsingin tiheimpiä liito-oravakantoja lienee Pohjois-Haagassa; niin sanotun Pohjois-Haagan keskuspuiston alueella, alueella, joka rajautuu lännessä Vihdintiehen ja pohjoisessa Kaupintiehen. Kaupungin mielestä tämän alueen liito-oravakanta voisi uudistua myös liitämällä Vihdintien ylitse; tämä saattaa olla paikoitellen teoreettisesti mahdollista, mutta Vihdintien länsipuoli on lähes kokonaisuudessaan teollisuus- ja toimitila-aluetta, jota liito-orava voi käyttää vain kauttakulkuun, ei elinympäristönä. Ja on hyvin epätodennäköistä, että liito-orava lähtisi ensin ylittämään Pitäjänmäentietä ja sitten toiveikkaana etsiskelemään yksittäisiä yhteyspuita, joiden avulla se jotenkin onnistuisi navigoimaan koko laajan Pitäjänmäen-Valimon teollisuusalueen lävitse. 

Helsingin Sanomien tuoreen artikkelin mukaan kokemuksia yhteyspuita korvaavista ylitystolpista ei juurikaan ole, eikä voida luotettavasti olettaa, että liito-oravat niitä hyödyntäisivät varsinkaan liikennealueen ylitse. Ainakaan tähän mennessä kyseisessä artikkelissa mainitun Liito-orava-LIFE -hankkeessa Espoossa liito-oravat eivät ole ylitystolppia hyväksyneet käyttöönsä. (https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/5647606?fbclid=IwAR3S_y1b2_SqFtvW4QcFpOYm6YzMUewcrAT5Q2cCwow6fgr20MyPcTeJhCY)

Edelläkerrottujen syiden vuoksi onkin tärkeää pitää huolta, että Haagan liito-oravien ensisijainen levittäytymisreitti pysyy käyttökelpoisena. Ja se reitti kulkee Haagan liikenneympyrän poikki. 

Tekemäni tutkimukset osoittavat selvästi Haagan liikenneympyrän keskeisen merkityksen Haagan liito-oravakannan uusiutumiselle. Sitä uusiutumista ei estä Talin tenniskeskuksen parkkipaikan noin 27 metrin puuton väli eikä Pitäjänmäentien ja Vanhan Viertotien ylittäminen; sen sijaan sille luultavasti olisi kohtalokasta Haagan liikenneympyrän kaataminen niin, ettei lounais-koillissuunnassa jätettäisi yhteyspuiden rivistöä. Uudeksi Piimäenpuiston ja Riistavuoren välin korvaavaksi yhteydeksi ajatellusta CGI:n toimitalon, Vihdintien ja Pitäjänmäentien “kainaloon” jäävästä metsiköstä matka Vihdintien toiselle puolelle on liian pitkä. Piimäenpuistolle tulee myös tehdä luontokartoitus, jonka osana liito-oravakartoitus. 

Johtopäätökset ja suositukset: liikenneympyrän kaavassa on vain vähän ongelmia, mutta Vihdintien kaavaa tulee keventää ja kaventaa

Edellä sanotun perusteella Kaupunkiluontoliike ry esittää, että Haagan liikenneympyrän kaava voidaan hyväksyä niillä edellytyksillä, että liito-oravien esteettömistä kulkuyhteyksistä Haagan liikenneympyrän poikki huolehditaan ja kevyen liikenteen alikulut säilytetään, sillä ne palvelevat myös eläimiä. Esitämme, että asuntorakentamisen mahdollisuuksia tutkitaan vakavasti myös liikenneympyrässä ja että Otso Kivekkään aloitetta, jossa ehdotetaan osaa Vihdintien varren asuntorakentamisesta siirrettäväksi vajaakäytössä olevalle toimitila-alueelle Vihdintien länsipuolelle, edistetään vakavasti. Alueella on kunnallistekniikkakin valmiina. Myös Vihdintien länsipuolen laajoille parkkikentille voisi kaavoittaa ja siirtää autot maan alle; sitä paitsi alueelle tuotava lisääntyvä joukkoliikenne vähentää pysäköinnin tarvetta. Sen sijaan Vihdintien kaava vaatii vielä enemmän jatkotyöstöä, jotta siitä voisi tulla hyväksyttävä, ja tässä ehdotetussa muodossaan sitä ei voi hyväksyä. 

Vuorovaikutusraportin sivulla 41 mainitaan, että Helsingille oltaisiin kehittämässä ekologisen kompensaation mallia. Jos hiilinielut ehkä olisivatkin kompensoitavissa, paikalliset ekosysteemipalvelut taas eivät sitä ole, ja asukkaiden kannalta lähiluonto toimii paitsi luontokasvatuksen paikkana, myös hulevesien imeyttäjänä, ilmanpuhdistajana ja päivittäisen virkistäytymisen paikkana. Mikään kompensaatiomalli ei oikeuta lähiluonnon uhraamista metropolitason ilmastotavoitteille, joiden osalta sitä paitsi on hyvin kyseenalaista, missä määrin lähiluonnon uhraaminen auttaa näiden ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Lähiluonnon tuhoaminen merkitsee sitä, että asukkaat lähtevät luontovirkistyksen perään kauemmas, yleensä autoilla.

EU:n ennallistamisasetuksen 6 § on ottanut vertailuvuodekseen vuoden 2021. Tämän pykälän keskeisenä periaatteena oleva kokonaisheikentämättömyyden velvoite olla vähentämättä latvuspeitteisyyttä ja viheralueita sitoo kaikkia Suomen kuntia. Riistavuoren alueen kaavoittaminen sotii ennallistamisasetuksen 6 § vastaan, ja aivan erityisen kornilta tässä suhteessa vaikuttaa ajatus kaataa metsää, jotta olisi tilaa istuttaa tilalle katupuiden rivistö. Osittain tai suurimmaksi osaksi kaadettavan metsän edellämainitun kaltainen ”virkistysarvojen kehittäminen” ei ole ennallistamista.

Liite:

Raportti liito-oravien yhteyksistä (löytyy allaolevasta linkistä):

https://kaupunkiluontoliike.blogspot.com/2022/12/haagan-liikenneympyra-on-elintarkea.html

 

Vakuudeksi

Kaupunkiluontoliike ry

Manki Perukangas, puheenjohtaja

Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Kaupunkiluontoliike ei aseta eduskuntavaaliehdokkaita

Jokin taho, mahdollisesti Vlad Shorin kehittämä Luontopuolue -projekti aikoo asettaa ehdokkaita tuleviin eduskuntavaaleihin listalla nimeltään Luontoliike. Nimivalintaa ei voi pitää onnistuneena, sillä sen voi sekoittaa Kaupunkiluontoliike ry:hyn. Listan nimestä ei olla myöskään konsultoitu Kaupunkiluontoliike ry:tä.

Tehtäköön siis selväksi. Kaupunkiluontoliike jatkaa Kaupunkimetsäliikkeen toimintaa. Joillakin, hyvin harvoilla itse asiassa meistä on taustaa puoluepolitiikassa, vaikkakin lähinnä sen reunoilta ja liepeiltä. Kaupunkiluontoliike ei ole asettamassa ehdokkaita näissä eikä missään muissakaan vaaleissa; sen sijaan se paljastaa luontomyönteisiä ehdokkaita eri listoilta ja "kavaltaa" luonnon kannalta tuhoisia ehdokkaita. Ja ei tietenkään ole kiellettyä asettua ehdolle jollekin listalle tai johonkin puolueeseen. Omaa listaa Kaupunkiluontoliike ry:ltä ei kuitenkaan tule.