Tässä oma isäukkoni. Oikeastaan hänestä puhuminen ukkona tuntuu oudolta, vastahan hän oli noin 25, saati 40. Isäukoksi häntä voi kuitenkin nimittää tässä, sillä isäksi häntä en koskaan ole sanonut. Hän on isi, ja reilut 13 vuotta sitten hän sai "ylennyksen" isi-isiksi.
Isi - jota useimmat kutsuvat Joreksi, siis Jorma Hannu Kalevi - on tässä pari vuotta sitten pääkallopaikalla, lapsuutensa seikkailumetsässä, josta sitten tuli oma sienimetsäni ja sittemmin minulle Kaikkein Pyhin: Vantaan Kanniston (joka on Kivistön kylässä) Linnankartanon metsässä.
Isiltä olen perinyt luontosuhteeni, kiinnostukseni urheiluun ja triviatietoon. Etenkin maantiedon triviaalitietoon. Isi on siinä mielessä perinteinen suomalainen mies, että hän säännöstelee tunteidenosoituksia; tosin perheytymiseni on tuonut hänestä uusia puolia esiin. Ehkä hänen ei enää tarvitse esittää peruskalliota, koska hän kokee siirtäneensä viestikapulan eteenpäin.
Symbolisesti isi jätti viestikapulan eteenpäin jo siinä vaiheessa kun hän lahjoitti minulle ikään kuin ennakkoperinnöksi vuodelta 1930 peräisin olevan eläinkirjasarjansa.
Isiltä olen oppinut kauttarantain sen, että minulta puuttuu kaikenlainen kilpailuvietti. Hän päihitti minut säännönmukaisesti aina kaikissa peleissä, olivat sitten Afrikan Tähteä, Stigaa tai shakkia (sen yhden kerran kun olen voittanut hänet shakissa, muistan lopun ikääni).
Kun aloin systematisoimaan omaa luontoharrastustani vasta muutamia vuosia sitten, uskon hänen olleen hyvin hyvillään kun nyt osoitan lajituntemusta nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun hän yritti kylvää sitä turhaan siihen aikaan hedelmättömään maaperään.
Kun isi kuuli 57-vuotiaana, että hänestä tulee isi-isi (hänen itsensä keksimä titteli, epiteetti tai sukulaisuussuhde), hän stumppasi kertaheitolla. Hän halusi pidentää omaa elinikäänsä sen verran että näkisi lastenlastensa kasvavan.
Isi on aina suhtautunut materiaan välinpitämättömästi. Hän ei ole nähnyt oman kodin omistamista tärkeänä. Oma koti se on vuokrakotikin.
Isin ehkä pitkäaikaisin harrastus, välillä intohimokin on valokuvaus. Hän sai valokuvaukseen uuden tatsin kun ostin hänen kolmen nuoremman poikansa, siis velipuolieni kanssa hänelle digitaalisen kameran.
Osaan isin tarinat ja vitsit ulkoa. Pitkään pidin itseäni paljolti yksinhuoltajaäitini tuotteena; vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Nyt vanhetessani olen huomannut itsessäni yhä enemmän oman isäni piirteitä, niin ulkoisessa habituksessa (vaikka olenkin lähinnä ruumiinrakenteeltani luihu kuin pianonvirittäjä verrattuna fyysistä työtä tehneeseen isiini) mutta myös siinä, että alan myös toistamaan omia tarinoitani mutta myös hänen tarinoitaan, enkä aina ole enää niin varma, kumman juttuja ne lopultakaan olivat.
Isltäni on jäänyt mieleen kaksi opetusta: 1) poika, valtaa Vanha ja 2) poika, sinä tarvitsisit ulospäinsuuntautuneen tyttöystävän, joka veisi sinut ulkomaailmaan, ihmisten pariin. Olen kyllä ollut Vanhalla, ja sosiaalistumisprojektini otin omiin käsiini.
Isini on aina hyväksynyt kaikki ratkaisuni, työntämättä minua mihinkään suuntaan. Jotkut saattavat kokea sen välinpitämättömyytenä ja tuen puutteena, mutta minä olen kokenut sen hyväksyntänä, pohjimmiltaan rajattomana luottona omaan arvostelukykyyni, että kyllä minä tulisin oman tieni raivaamaan ja selviytymään.
Olen puhunut isini kanssa vanhenemisesta paljon viime vuosina. Isi on aina pitänyt tärkeänä hyvää fyysistä kuntoa. Niin minäkin, noin kaksikymppisestä alkaen. Tämä päällisin puolin lämminhenkinen ja leppoisa mies sanoo, että toisin kuin useimmat luulevat, vanheneminen ei välttämättä tarkoita sitä, että tulisi kärsivällisemmäksi, vaan päinvastoin. Kun oma edessäoleva aika käy rajallisemmaksi, sitä aikaa on aina vähemmän tuhlattavammaksi toissijaisiin asioihin ja sellaisiin ihmisiin, jotka ottavat enemmän kuin antavat.
Hyvää isinpäivää!
