On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Henri Hirvenoja: Crescendo

Sain kunniatehtävän lukea nuoruudenystäväni Henri Hirvenojan vielä ilmestymättömän runoteoksen Crescendo tiskin alta. Toivon olevani tämän kunniatehtävän arvoinen. 

Runous on kaikkein henkilökohtaisin taiteen muoto, ja tässäkin katsannossa Henrin runot ovat hyvin henkilökohtaisia silloinkin kun hän ei kirjoita minäkertojan äänellä ja minä-muodossa.

Huomaan heti alusta miettiväni, kertooko kirjoittaja tai ainakin ammentaako omasta elämästään. Henri Hirvenojan viides runoteos Crescendo - runoja arkeen & juhlaan on rakenteellistettu noudattamaan ihmiselon kronologiaa. Sen osatkin on nimetty koruttomasti ikävaiheiden mukaan.

Teoksessa tapahtuu kvanttihyppy sivulta 14 sivulle 15. Tällöin mustavalkoiseen ilmestyvät värit sivuakin kääntämättä, ja kertojaksi muuttuu minä. Välillä näkökulma vaihtuu tarkkailtavana olevasta tarkkailijaksi. Tyyli on etäännyttävä. 

Hirvenojan runokirja tuo mieleen cd-levyn. Se muodostaa pitkän kaaren, jonka katkaisevat vain raitojen väliin sijoitetut ikävaiheista toiseen siirtymistä merkitsevät tauot. Hirvenojan teoksen näkymätön päähenkilö on joku, johon selvästi kohdistuu muiden katseita, suuria lupauksia ja katseita, jotka kirjan päähenkilö on sisäistänyt paikoitellen aika ankaraksi itsensä arvioijaksi. Nuoruudesta kertovan luvun paljastama elämäkertatieto sen vahvistaa: kirjan minä on Henri itse, tai ainakin kovasti Henrin näköinen. Saattaa olla toista sukupuoltakin. Sillä ei ole niin väliä, mutta ainakin teos mahdollistaa eläytyvän lukemisen sukupuoleen katsomatta, vaikkakin päähenkilön katse selvästi on miehen. 

Pitkän crescendon sijaan teos on siis kaari, ja kuten monilla kaikkein parhaimmilla kapellimestareilla, Hirvenojalla sisältö palvelee muotoa, ja jo teoksen alussa sen kohtalo on läsnä. Jokainen, jota Jascha Horensteinin levytykset ovat puhutelleet, tietävät tämän. Rivien välissä lymyää koko ajan vähän haikea resignaatio, johon kertoja kuitenkin aika ajoin pystyy ottamaan hellästi kevyen ironista etäisyyttä. Matka on ehkä ollut kepeän pirskahteleva, pintaliitäjän, ja kyllä matkasta on välillä nautittukin ulkopuolisen tarkkailijan otteella. Kuitenkin ote päähenkilöön jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Hänen päänsä sisälle ei päästä, koska näkökulma on toisten, niiden, jotka kohdistavat odotuksia, joiden lupaus päähenkilö on. Kirjan päähenkilö on tarkkailija, ulkopuolinen myös omassa elämässään, hegeliläiseen tapaan vieraantunut omasta subjektiudestaan. 

Tunnen kirjoittajan jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän antaa uskoa siihen, että sivistysporvari ei ole sentään vielä aivan kadonnut ihmislaji. Kirjan kertojan suulla hän tunnustaa jopa ymmärtävänsä, että silkka mahdollisuuksien tasa-arvo ei vielä riitä, vaan ikään kuin jää lähtötelineisiinsä. Kirjoittaja on itse ollut oman aikansa oravanpyörässä, jonka ajatonta sivistysporvariutta kunniottaen en puhuisi downshiftaamisesta vaan pikemminkin itsensä matkoillaan löytäneestä hieman harmaantuneesta urbaanista flaneeraajasta a la Walter Benjamin.

Teoksen kertoja kokee metamorfoosin vailla naarasta laulavan kirjosieppokoiraan kautta tarkkailevaksi homo sapiensiksi. Henri sekoittaa keskenään kliseet ja metaforat, ilmeisesti tarkoituksella. Tämä metamorfoosi on avainmetafora kirjoittajan oman position ymmärtämiseen. 

Teoksen viimeiset luvut Henri hahmottelee ripein vedoin. Jäin odottamaan crescendoa, ellei sellainen sitten ollut Henrin ikäihmiselle kuvailtu pystypäinen toimijuus ainakin kirjan ellei hänen elämänkaarensa loppuun. Jollain tavalla kuvaus pois hiipumisesta, lopullisesta diminuendosta oli Arnold Schönbergin tapaan Kuolema ja kirkastus. Crescendo siis sittenkin, tai ainakin kirkastuminen. Kysymyksiä silti jäi. Olivatko eläköitymisluvun kuvaukset kertomuksia erilaisista näkökulmista yhteen ja samaan eläköitymiseen?

Kumma kyllä, toisella lukukerralla muoto pirstaloituu vinjeteiksi. Henrin kirjassa pidän siitä, että siitä nousee huippuja eri kohdista eri lukukerroilla, ja itse asiassa rakennekin - tai siis sisällön ja muodon suhde - näyttäytyy lukukertoina vaihtelevana kaleidoskooppina. Ensimmäinen kerta oli legato kuin Wagnerin Tristanin ja Isolden Liebestod, toinen kerta paussien leimaamaa staccatoa a la Brucknerin viides. Toisella kerralla osuva ja lohduttava kielikuva löytyi aivan loppupuolelta, runosta joka kirjoitti:

huolesi 

pinnassa

piirrä 

nimesi 

hiekkaan

anna

aaltojen 

tehdä 

työt

laineet

matkallaan

vievät 

pelon

mukanaan

Kaikki on katoavaista, mutta ehkä tämä havainto on kuitenkin jotenkin lohdullista. Ei tarvitse juosta tuulen perässä, vaan voi seisahtua odottelemaan tuulta. 

Tässä tuoreimmassa teoksessaan Henri on kaikonnut varsin kauas ensiteoksensa haikujen maailmasta. Vähäeleisen korutonta ja lyhytsanaista kieli edelleenkin on, ja Henri jättää edelleenkin ilmeisen tarkoituksella hyvinkin paljon rivien väliin, lukijan mielessään täydennettäväksi. Nyt lukija jää miettimään, mihin suuntaan runoratsu seuraavaksi laukkaa. Armollisuutta ja leppeää ironiaa Henrillä on ollut matkaeväinä alusta asti, eikä niitä ole vieläkään syöty. 

Lausunto Helsingin kaupungin LuMo-ohjelmaan

Kannanotto Helsingin kaupungin LuMo (luonnon monimuotoisuuden) ohjelmaan

Kiitämme mahdollisuudesta lausua Helsingin luonnoksesta luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelmaan. Yhdymme siihen kattavaan ja erinomaiseen lausuntoon, jonka Helsingin luonnonsuojeluyhdistys (Helsy ry) on jättänyt, muutamalla lisähuomiolla.

1. Tavoitteet -osion tavoite no 2 vahvistaa sini- ja viherverkostojen toimivuutta ei onnistu, jos jo ennestäänkin vihersormiksi kavennetut yhteydet kapenevat entisestään. Jos viheralue kapenee liiaksi, jo tämä itsessään heikentää monimuotoisuutta ilman sitä heikentäviä niin sanottuja hoitotoimiakin. Kati Vierikon et al. Östersundomin liitosalueesta tehdyn selvityksen mukaan viheralueen leveyden on oltava vähintään sata metriä voidakseen olla monimuotoisuuden kannalta ydinalue. Vierikon argumentit pätevät tietenkin muuallekin kuin Östersundomiin. 

Jos kaupunki tavoittelee sini- ja viherverkostojen toimivuutta, tällöin sen tavoitteen kanssa ei ole loogista kaventaa keskeisiä viheryhteyksiä. Jos koko kaupungin yksi keskeisimpiä, yhtenäisimpiä, kattavimpia ja laajimpia viheryhteyksiä - jonka on ollut tarkoituksena toimia myös ehdotetun kansallisen kaupunkipuiston pohjana - eli Keskuspuisto kapenee Pirkkolasta rakenteilla olevan uuden urheiluhallin kohdalta sadalla metrillä 240 metriin, joka sekin on usean ulkoiluväylän pirstoma,  Keskuspuisto ei enää kykene täyttämään tehtäväänsä monimuotoisuutta kuljettavana keskeisenä viheryhteytenä. Jos kaupunki ei huolehdi edes keskeisten viheryhteyksien säilymisestä siten, että ne voisivat säilyä monimuotoisina, ei ole uskottavaa, että tätä kapeammat vihersormet säilyisivät niin eheinä, että monimuotoisuus säilyisi nykytasollaan. 

Kaupunki on luopunut kaikessa hiljaisuudessa vihersormista, jotka nekin olivat varsin kapeiksi nipistetty paikallinen toteutus kansallisen kaupunkipuiston jatkuvuuden kriteeristä, ja aivan erityisesti kaupunki katkaisee kokonaan läntisen vihersormen läntisessä raitiotiesuunnitelmassa. 

2. Luontodirektiivilajeja oikeasti kunnioitettaisiin. Nyt kaupunki ja sen konsortiokumppanit kovin herkästi hakevat poikkeuslupia liito-oravareviireille tuhoisille hankkeille. Kaupungin tulisi aina kääntää kaikki kivet selvittääkseen, onko muita vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja kaavoituskohteille tai reittejä liikennehankkeille. Lahokaviosammal on toinen direktiivilaji, jolle kaupunki kovin herkästi hakee alueellisen suojelutason riittäväksi toteavaa tulkintaa ELY-keskuksesta. Lahokaviosammalen kanssa käy herkästi niin, että kun vedotaan, että lajin riittävä suojelutaso täyttyy jossain muualla (esimerkiksi kun tuhotaan esiintymä A mutta esiintymä B säilyy), niin samoja perusteita käytetään myös esiintymän B kohdalla, jonka tuhoutuessa vedotaan esiintymään A.

3. Luonnonsuojelulain luontotyyppejä tulisi kunnioittaa. Nyt esimerkiksi jalopuumetsiin monin paikoin suunnitellaan rakentamista, esimerkiksi Kumpulanmäen vaahterametsään, ja jalopuumetsienkin kohdalla saivarrellaan, missä määrin luontaisesti ne ovat syntyneitä (kuten Pajamäen vaahteralehto).

4.. Lintujen pesimäaikaa kunnioitettaisiin, eikä rakennus- tai infrastruktuuritöitä sijoitettaisi pesimäaikaan.

5. Kaupunki sitoutui julkisesti hallitun hoitamattomuuden ohjenuoraan jo yli 10 vuotta sitten kaupunkimetsiensä hoitoa ohjaavana yleisperiaatteena. Edelleenkään tämä periaate ei ole jalkautunut käytäntöön kattavasti, eivätkä edes Staran työnjohtajat ole sisäistäneet tätä. Helsingissä on hyvin vähän perinnemaisemia, joilla jopa ennakoiva, vahvalla kädellä suoritettu luonnon- ja maisemanhoito olisi paikallaan myös monimuotoisuuden takaamiseksi, eikä "näkymien avaamista" saa esittää perinnemaiseman hoitona. Puistoissa näkymiä voi paikoitellen avata, mutta metsät eivät ole puistoja vaan metsiä. 

6. On hienoa, että kaupunki on huolissaan kaupunkilaisten luontosuhteesta, mutta helpointa luontosuhde on luoda ja säilyttää, jos lähellä on luontoa eikä lähiluontoa uhrata levittämällä yhdyskuntarakennetta vielä rakentamattomille luontoalueille, kutsuen levittämistä tiivistämiseksi. 

7. Vieraslajien torjuntaa tulisi voimistaa, kaupungin omin voimin. Nyt monin paikoin kaupunkilaisten oma torjuntatyö on turhaa, jos viereisiltä kaupungin alueilta alueelle leviää vieraslajeja. Näin on esimerkiksi Kumpulan siirtolapuutarhassa, joka on jättipalsamien reunustama.

8. Kaupungin tulee pitää luontokartoituksensa ajantasaisina ja tehdä ne oikeaan aikaan. Kaupungin kannattaa olla avoin myös kuntalaisten tekemille kartoituksille, jotka voivat tuoda lisätietoa kaupungin luontoarvoista, mutta siltikään luontokartoituksia ei saa sälyttää kuntalaisten hartioille. Esimerkiksi liito-oravakartoitus tulee tehdä kevättalvella. Väärään aikaan tehdyt luontokartoitukset herättävät epäilyn joko asiantuntemattomuudesta tai siitä, että luontoa ei halutakaan suojella.

9. Toivomme myös, että kaupunki osoittaisi erikseen määrärahoja kouluille ja päiväkodeille ympäristökasvatuksen tilaamiseen. 

10. Elina Nummen lanseeraamat opastetut puistokävelyt ovat positiivinen perinne, jonka toivoisi säilyvän henkilöistäkin riippumatta; samoin Harakan luontokeskus on hieno paikka. 

Vielä lopuksi yhdistys tahtoo huomauttaa, että luonto on paras ekosysteemipalvelu. Mitä enemmän kaupungista on asfaltin ja betonin peitossa, sitä enemmän täytyy rakentaa melumuureja, viherkattoja, hulevesien imeytysaltaita ja muita ekosysteemipalveluita. Monimuotoisuus on helppo menettää, mutta sitä on hankala saada takaisin. Lähiluontoa ei myöskään voi ulkoistaa tai kompensoida, eikä myöskään esimerkiksi uhanalaisten lajien elinympäristöjä.

Michael Perukangas

Kaupunkiluonto ry

puheenjohtaja

Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.