Sain eräänlaisen ilmestyksen. Oivalsin, että onnellisuuteen on syytä, jos elämään on sisältynyt onnellisia hetkiä, joihin voi palata heikkoina hetkinä tai jotka jollakin tavalla rakentavat sinusta oman itsesi.
Tämä ei ole suinkaan kaikille mahdollista, jos elämässä on tapahtunut jotain sellaista, joka on rikkonut niin perustavalla tavalla, että onnenhetkiin palaaminen ei onnistu, eikä ylösrakentunut ole oikein mitään. Silloin ei ole rakentunut mitään, jos ne onnenhetket ovat haihtuneet, unohtuneet mielestä, eivätkä ole osaltaan rakentaneet sinusta vahvempaa, eikä ole mitään, jonne palata.
Mikä sitten antaa sitä vahvuutta? Tieto siitä, että selviää heikkoinakin hetkinä, jos ei muuten niin muistelemalla niitä onnellisia hetkiä.
Hyvät muistot ovat kuin eräänlainen kotipesä, jonne voi vetäytyä latautumaan, ja nöyryys sitä kohtaan, että huonomminkin olisi voinut käydä, on sitten onnellisuutta, kai, ainakin suhteellisuudentajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti