Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Näkemyksemme mukaan suunnitelman kaksi olennaisinta kipupistettä ovat Käpylän Louhenpuisto ja suunnitelman myötä vaarantuvat Keskuspuiston ja Vantaanjoen ranta-alueiden (Helsinkipuiston) väliset poikittaiset itä-länsisuuntaiset viheryhteydet. Liito-orava liittyy molempiin edellämainittuihin kohtiin ja poikittaisyhteyksien olennainen heikentyminen tai jopa katkeaminen toimimattomaksi on suurin vaara Louhenpuistossa. Toivomme myös, että liikenteelle tarkoitettujen väylästöjen alue ei levenisi kokonaisuudessaan Mäkelänkadulla/Tuusulanväylällä, vaan uusille liikennemuodoille (ratikka/pyöräbaana) tila etsittäisiin nykyisen väylän alueelta. Toivoisimme myös Suursuon palstaviljelyalueen säilyttämistä, sillä ekologisesti tuotettu lähiravinto on jo huoltovarmuudenkin kannalta hyödyllistä.

Louhenpuisto on kaupungin omissa kartoituksissa todettu C5-luokan METSO-arvometsäksi; kuitenkin arvokkain osa metsää on syystä tai toisesta jätetty em. kartoituksien ulkopuolelle. Suurin osa tästä arvokkaimmasta C5-luokan metsästä sijaitsee Louhenpuiston pohjoisosissa, joille juuri on osoitettu rakentamista, mm. päiväkoti, jonka kaavoituksessa tulee varmistaa, ettei se tule ydinalueelle. Lisäksi juuri Louhenpuiston pohjoisosissa on liito-oravan ydinalue, joka uhkaa jäädä eristyksiin ja sen yhteydet etenkin idemmäs esimerkiksi radanvarren metsiin ja Taivaskalliolle ovat vaarassa katketa. Kaavoituksessa tuleekin varmistaa, että Louhenpuiston liito-oravan ydinaluetta ei paitsi tuhota, myöskään sen kytkeytyneisyyttä vaaranneta. Louhenpuistossa on myös vaarana monimuotoisuuden kärsiminen metsän kaventuessa ja pirstoutuessa; jo radanvarren baana kavensi Louhenpuistoa merkittävästi, ja alle 100 metrin levyiseksi kaventuvana metsän monimuotoisuus vaarantuisi reunavaikutuksien ulottuessa koko metsään (tästä on esimerkiksi dosentti Kati Vierikon tutkimusryhmän tutkimuksia).

Louhenpuistosta on mitä ilmeisimmin olemassa myös toimiva latvayhteys liito-oravalle länteen Keskuspuistoon Metsälän toimitila-alueiden lävitse. Myös sen käyttökelpoisuus tulee varmistaa, sillä kysymyksessä on samalla itä-länsisuuntainen viheryhteys, jollaiset ovat muutenkin Helsingissä uhattuina. Toinen samantyyppinen mutta vielä toimivampi itä-länsisuuntainen viheryhteys sijaitsee pohjoisemmassa Kustaankartanon kohdalla, josta viheryhteys jatkuu Metsälän ja Maunulan välistä Maunulanpuistoa pitkin Keskuspuistoon; kolmas poikittainen viheryhteys on Patolanmetsästä Maunulan ja Pakilan väliseen metsään, niinsanottuun Suursuonpuistoon. Liito-oravalle on osoitettu kaupungin omassa kartoituksessa todennäköisin yhteys Kustaankartanon metsästä Patolanmetsään Käskynhaltijantien ylitse; myös tämän yhteyden jatkuminen tulee turvata. Kustaankartanon metsien säilyminen on tärkeää myös Kustaankartanon asukkaille, jotka eivät kykene liikkumaan lähiluonnon perässä kauas.

 

Positiiviselta suunnitelmassa näyttävät ”kehitettävät” liito-oravayhteydet; tosin on epäselvää, mitä tämä kehittäminen on, sillä mahdollisesti istutettavien uusien puiden kasvaminen liito-oraville käyttökelpoisiksi kestää vähintään 30-40 vuotta, ja kokemuksia keinotekoisten hyppytolppien käyttökelpoisuudesta ei ole; Espoossa Matinkylässä hyppytolppia on pilotoitu, eikä niiden kelpaavuudesta liito-oraville ole edelleenkään viitteitä (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009070744.html).

Eugeniikkaa nyky-Suomessa

Ida Erämaa kirjoitti Iltalehdessä 26.9. Suomessa edelleen vallitsevasta eugeniikasta eli rodunjalostuksesta. Tarkemmin sanoen, Erämaa kirjoitti siitä, että autisminkirjon tai keskittymishäiriödiagnoosin saaneet eivät saa luovuttaa sukusolujaan.

Autismi ei ole sairaus vaan neuropsykiatrisesti tarkasteltuna enemmistöstä poikkeava tapa toimia ja hahmottaa maailmaa. Oikein kanavoituna autismi voi olla paitsi taakka, myös resurssi. Autistit ovat usein erinomaisia keskittymään yhteen asiaan ja saattamaan sen loppuun; lisäksi heillä on erinomainen oikeudentaju ja kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta. 

Joudun tuottamaan järkytyksen niille pahaa-aavistamattomille ja hyväuskoisille, jotka aikanaan hakivat sukusoluja Väestöliitosta 90-luvun loppupuolella. Silloin minulle ei vielä oltu asetettu asperger-diagnoosia, joten on mahdollista, että "sairauteni" on tarttunut niihin noin seitsemään lapseen, jotka ovat saaneet alkunsa sukusolujeni myötävaikutuksella. 

Kuten Erämaa kirjoitti, linjaus, jossa autisteja ja ADHD-diagnosoituja kielletään luovuttamasta sukusolujaan, antaa signaalin, että nämä ihmiset ovat vääränlaisia ja oikeastaan heitä ei olisi pitänyt edes syntyä. 

Me "vääränlaiset ihmiset" olemme yhteiskunnan kognitiivisen esteettömyyden ja oikeudenmukaisen kohtelun eräänlaisia indikaattoripapereita, ja ehkä tässä sukusolujen luovutuskiellossa onkin kyse siitä, että me osoitamme neuropsykiatrisesti norminmukaisille ihmisille kiusallisia asioita heidän luomistaan instituutioista ja toimintatavoista avokonttoreineen ja jatkuvine tempoilevine organisaatiomuutoksineen. Agraariyhteiskunnassa meitä sanottiin kylähulluiksi, mutta meitä sentään siedettiin. 

Neuropsykiatrisesti norminmukaisten ihmisten eli nenttien luomissa instituutioissa, alkaen monista työelämän käytännöistä olisi korjattavaa, ei meissä. Jos meidän kykymme saataisiin nykyistä paremmin yhteiseksi hyväksi, kaikki voittaisivat; moni autisti kärsii masennuksesta ja alisuoriutuu työelämässä. 

Akateeminen autisti

Lähetin tämän kirjoituksen Hesarin mielipidesivuille, jossa sitä ei julkaistu. 

Ei säästetä toiminnoista vaan seinistä - mikä mättää uusissa taloissa?

Ensimmäiseksi minä ihmettelisin avokeittiömuotia. Avokeittiötalot ovat kokoomuslaisen muodin "ei säästetä toiminnoista vaan seinistä" -muodin mukaisia. Niissä oletetaan, että koko perhe, tai mikä sosiaalinen konstellaatio nyt samojen ulkoseinien sisällä sattuukin asumaan, haluaa tehdä kaiken yhdessä, kuunnella samaa musiikkia, katsoa samaa telkkaria, syödä samaa ateriaa. Mitäs jos isi haluaa kaverinsa kanssa nautiskella sohvalla Brahmsia ja viskiä ja äiti haluaisi toisessa huoneessa katsella Vain eläimiä? Ups, ei ollutkaan sitä toista huonetta. No mennään sitten makuuhuoneeseen lymyilemään. Ai niin, missäs ne Brahmsit olivatkaan. No pahvilaatikossa autotallissa, kun talonrakentaja otti pois seinän keittiön ja olohuoneen välistä, sen seinän, jonne levykokoelman olisi voinut sijoittaa. Siellä samassa autotallissa muuten ovat vaimon dekkarit ja riikkapulkkisetkin. 

Ei ole ihme, että kukaan ei enää lue, kun ei enää muista, että kirjojakin on joskus ollut, kun niitä ei voi enää pitää esillä. Ja kuitenkin siellä täällä ollaan huolissaan siitä, että lapset eivät enää lue, nuoret eivät enää lue. Suomalaiset eivät enää lue. Kyllä minä luen. Teen aina välillä löytöretkiä, omaan kirjahyllyyn. 

Avokeittiöissä ei ole useinkaan kaappeja, siis sellaisia keittiöseiniin kiinnitettyjä. Ei ihme, kun ei ole seiniä. Mitä pahaa seinät ovat kenellekään tehneet? Tai kaapit? Minne astiat laitetaan, vai oliko tarkoitus käyttää kertakäyttöastioita, aikana, jolloin huuhdellaan lämpimällä vedellä jugurttitölkitkin? 

Sitten nuo viisi metriä korkeat huoneet. Talot kuin tehtaita tai kirkkoja, joiden ikkunoiden taakse ei voi vetäytyä kaivamaan rauhassa nenää tai hiippailemaan kalsareissa. Koko elämä näkyvillä. Ja mitä voi ripustaa seinälle viiden metrin korkeuteen, paitsi heijastaa jumalattoman ison kuvan videotykillä? Kauheasti tilaa, jota pitää lämmittää mutta jota ei voi käyttää. Entäs jos se ikkuna menee rikki? Taitaa maksaa saman verran kuin auto. Ehkä siihen ainoalle seinälle voisi tilata viisi metriä korkean hyllystön. Siinä kun kiipeää niin ei tarvihe lähteä erikseen seinäkiipeilykeskukseen. Tai ehkä molemmat ongelmat, seinätilan ja yksityisyyden puutteen voisi korjata päällystämällä ikkunat kirjahyllyillä.

Sitten palatakseni vielä näihin keittiöihin. Mitä pahaa ovat kaapit tehneet, kun ne on otettu pois seinistä? Minne laitetaan astiat ja keittokirjat? 

Olen kuvannut tässä kuvitukseksi yksityistä omakotitaloa, joka valaisee aika montaa pointtiani. Jos joku kokee sen oman kotirauhansa rikkomiseksi, olisi ajatellut ennen kuin laitattaa tuollaisen ikkunaseinän, että kotirauhasta puhuminen on silkkaa teoriaa.

Lisää luontoa Kaupunkiin -seminaarin antia

 Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää! 

Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä). 

Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista. 

Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin. 

Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.

Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti. 

Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset. 

Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.

Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.

Muistutus Savonkadun kaavasta

Kaupunkiluontoliike ry kiittää mahdollisuudesta lausua mielipiteensä Savonkadun kaavasta ja haluaa kiinnittää huomiota seuraavaan:

Savonkadun itäpuoleiset kalliot ovat maisemallisesti arvokkaita ja niillä on myös kalliokedon piirteitä. Alueella on havaintoja uhanalaisen viherpeipon pesimisestä ja silmälläpidettävistä västäräkistä ja kivitaskusta. Savonkadun kalliot ovat virkistysalueina suosittuja, niillä on vahva paikallisidentiteettiä rakentava merkitys ja avoin näköala niiltä etenkin luoteeseen Keski- ja Länsi-Pasilan suuntaan on olennainen osa kyseisten kallioiden virkistyksellistä luonnetta. Tästä syystä yhdistys vastustaa näkyvyyden edes osittaista katkaisemista luoteeseen, sillä tämä näkyvyyden katkaiseminen tekisi tyhjäksi kallioiden virkistyskäytön. 

Savonkadun ja Viipurinkadun risteysalueelle ja Savonpuistoon rakentamista ei voi myöskään pitää kannatettavana. Alppilan-Vallilan ja Itä-Pasilan alueella on muutenkin Helsingin mittakaavassa hyvin vähän virkistysalueita, ja niukoistakin alueen puistoista on pidettävä kiinni. Vetoamme tässä Alppila-Seuran tavoin huomiota MRL 54 §:ään, jossa tähdennetään puistojen ja muiden lähivirkistysalueiden riittävyyttä. 

Suunnitelmassa on tarkoitus vähentää kaistoja Savonkadulla, mikä tulee lisäämään ruuhkaisuutta, mikä taas heikentää ilmanlaatua jo nyt varsin kuilumaisella Savonkadulla. Savonkadun varteen suunniteltu rakentaminen lisäisi Savonkadun kuilumaisuutta ja Savonpuiston rakentaminen poistaisi alueelta myös ilmaa puhdistavat elementit. 

Jos Savonkadun kaava-alueelle osoitetaan rakentamista, se tulee keskittää Savonkadun länsipuolelle ja Viipurinkadulla sijaitsevan koulurakennuksen tontille. Näin vältytään heikentämästä Savonpuistoa ja maisemallisesti ja virkistyksellisesti tärkeitä Savonkadun varren kallioita. 

Vakuudeksi

Kaupunkiluontoliike ry

Manki Perukangas

puheenjohtaja