Kiristämällä messiaaksi

Paavo Väyrynen, tuo poliittisen takinkäännön ikiliikkuja, ilmoitti eilen palaavansa eduskuntaan. Tässä samassa julkisessa performanssissa hän ilmoitti äänestävänsä ns. (So)Te-uudistusta vastaan. Tätä manööveriä ei tulla hyvällä katsomaan Keskustapuolueessa, jonne hän nyt palasi, joten seurauksena tulee olemaan myös Väykän pitkäaikaisimmasta henkisestä kodista erottaminen. Kansalaispuolueestahan hän jo junaili itselleen eron. Ellei sitten...

Väyrynen on todellinen pelimies. Veikkaan, että tämä julkinen performanssi oli tarkoitettu hallituksen kiristämiseksi. Kyllä Väykän selkäranka tunnetusti ja valitettavasti taitaa taipua (So)Te:nkin kannattamiseen, sittenkin, jos hän vain saa tästä itselleen jotain.

Mitä Väyrynen sitten voisi tavoitella? Jos Väyrynen esimerkiksi nimitetään ulkoministeriksi Timo "Nakkimuki" Soinin tilalle, tällöin "Siniset" viimeistään pullahtanee hallituksesta, onhan koko liike perustettu Soinin ministeriauton perämoottoriksi. Ellei sitten Väyrynen lähde "pelastamaan" Sinisiä heidän ulkoministerinään. Kukaties Väyrynen saattaa laskea senkin varaan, että hän voisi jotenkin kiristää tupailtojen tyytymättömiä alkiolaisia anomaan häntä polvillaan vielä kerran pelastamaan puolue.

Tutkimattomat ovat Väyrysen tiet, mutta veikkaan, että taas kohta tulee takki kääntymään siihen suuntaan, josta Väyryselle tarjotaan mehukkain hillotolppa.

Musiikinkuuntelun sukupuolittuneet käytännöt

Luonnostelin joskus vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaa musiikinkuuntelusta sosiaalisena ilmiönä. Sellaista essiivitutkimusta, voisi joku sosiologiaspektikko sanoa. Työhypoteesini oli, että jos konsertti-instituutio on itsestäänselvästi sosiaalinen ilmiö, jonne laittaudutaan ja pukeudutaan, niin sitä on myös äänilevyjen keräily. Sen sosiaalisuus syntyy distinktioista, käyttääkseni Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemää termiä, jonka mukaan kyseisen sosiaalisen maailman tai kentän sisäpiiriläiset, joilla tarkoitetaan perehtyneitä, kyseisen kentän säännöt tuntevia harrastajia, välittävät kyseisen kentän arvostuksia eteenpäin. Kyläilevä äänilevymusiikin keräilijä pikasilmäyksellä sijoittaa isäntänsä tai emäntänsä omalle paikalleen keräilijänä; ei tarvita kuin pikainen katse, joka erottaa, ovatko niiden cd:iden kannat punaisia, paljastaen arvostettuja EMI-levyjä vaiko anonyymejä Anttila-äänitteitä (ok, Emiä ei enää ole eikä Anttilaakaan, käsitteistöni on peräisin 90-luvulta, mutta asetelma on edelleenkin kurantti).

Jo tuota tutkimusaihiota luonnostellessani olin havainnut että musiikkiharrastus on eriytynyt sukupuolisesti, ja sanon tämän ennen oletuksiin perustuen ennen oletettujen aikaa, sukupuolikategorioita avaamatta ja puhun tässä ronskisti miehistä ja naisista. Miehet ja naiset käyttäytyvät musiikinkuluttajina hyvinkin eri tavoin. Melkein minkä tahansa asian intohimoiset, omistautuneet ja asiaan ensyklopedisesti ja taulukointimaisesti suhtautuvat keräilijät ovat miehiä, kun taas naiset pitävät kulttuuri-instituutiot yllä siinä määrin, että jos olisin vielä sinkku, suhtautuisin konserttien väliaikoihin vakavasti potentiaalisina pariutumisen paikkoina. Oletettavasti on mahdollista esittää työhypoteesi, jonka mukaan sosiaalinen aspekti kulttuurin kuluttamisessa on naisille tärkeämpää. Jos konserteissa kulutettu kulttuurinen pääoma onkin musiikki, sen lisäksi niissä nautitaan myös sosiaalista pääomaa, joka liittyy esimerkiksi osana musiikkiyhteisöä olemiseen. Itsensä näyttämisen merkitystäkään ei voine vähätellä, laittaudutaan konsertteihin usein ainakin lähes parhaimpiinsa.

Nämä kaikki perustuvat 90-lukulaisiin oletuksiin, ja asiaa voisi tutkia enemmänkin. Musiikkia neljänä vuosikymmenenä vakavasti keränneenä sosiologina näitä mekanismeja kuitenkin on tullut jonkin verran kelattua.