Kevätkummun palvelukeskus hautasi kirjastoharrastukseni

Muutin hieman yli vuosi sitten Kevätkumpuun. Olen lähiöpoikana viihtynyt täällä mainiosti: luonto on lähellä, ja tärkeimmät lähipalvelutkin löytyvät. Kunnes kirjasto lakkautettiin viime kesänä.

Totta puhuen uusi uljas Kevätkummun sivistyskeskus - jota en voi sanoa Kantele-taloksi, koska nimi on jo käytetty; entisestä asuinpaikasta Kannelmäestä löytyi monitoimitalo nimeltään Kanneltalo - Kantelehuset - on ehdoton asuinalueen apgreidaus. Koulu sai upeat tilat, ja asuinalue sen arvoa nostavan lippulaivan.

Olen varmaan sitten katoavaa ihmislajia, mutta minulle kirjoissa ja äänitteissä on aina ollut olennaista mahdollisuus saada hypistellä kokoelmia, voidakseni valita sieltä mitä mieleen sillä hetkellä juolahtaa. Nyt kirjastovirkailijat saavat käyttää eivät vain koko ammattitaitoaan vaan myös selvänäkijäkykyjään, voidakseen arvuutella, olisinko sillä hetkellä juuri Günter Grassin vai Italo Calvinon tarpeessa. Ilman fyysistä kokoelmaa joudun tiskillä vain empimään: "öö, ehkä jotain ruotsalaista. Ei sittenkään. Ehkä jotain sinistä." Kun aikaisemmin riitti yksi käynti kirjastoon, nyt on tuuripeliä, jos tällä arvuuttelulla oikea tai edes sopiva kirja löytyy. Jos se sitten löytyy, se tilataan pääkirjastosta, ja kirjanhakureissulle pitäisi ehtiä vielä toisenkin kerran sen aukioloaikana.

Fyysinen kirja- ja äänitekokoelma toimii muistin tukena. Ilman kokoelmia ainakaan minä en muista, mitäs niitä kirjailijoita olikaan olemassa. Kolmasluokkalainen poikani on asiasta samaa mieltä. Ja kun minulla ei tässä elämäntilanteessani, jossa sukkuloin sairaalan ja Kevätkummun väliä, ole asiaa keskustaan kuin vasiten ja sitenkin ehkä maksimissaan kerran kuukaudessa, en sitten tule käyttäneeksi kirjastoa enää muuhun kuin hakeakseni sieltä tyttärelleni Maisa-videoita. Niihin Jere Karalahti- ja Alex Stubb -kirjoihin en koske tikullakaan.

Kiitos Kevätkummun kirjasto. R.I.P. Kevätkummun kirjasto.

Michael Perukangas, jo 3-vuotiaasta aivojaan lukemalla pilannut

Kirjoitus julkaistiin toisella yrittämällä Uusimaa-lehden mielipidepalstalla sunnuntaina 11.2.

Kestävä liikkuminen Porvoon mitalla

Luen Porvoon turvallisen ja kestävän liikkumisen suunnitelmasta kohtaa "kestävän liikkumisen edistäminen". Siinä todetaan, että "viisas liikkuminen tarkoittaa sitä, että eri kulkumuotoja käytetään järkevästi ja sopivasti: lyhyillä matkoilla kävellään tai pyöräillään, pitkillä matkoilla mennään junalla tai bussilla ja autoa käytetään silloin ku(i)n se on sopivin tai jopa ainoa mahdollinen kulkutapa".

Oheinen siteeraus on ainoa kohta, jossa puhutaan yhtään mitään joukkoliikenteestä. Se siitä kestävästä liikkumisesta siis Porvoon malliin. Junasta on hullua puhua, sitä kun ei ole, ja mitä järkevyyteen ja sopivuuteen tulee, niin nähdäkseni niiden edelle ajaa saatavuus: jos junaa ei ole, käytetään bussia ja jos bussia ei ole, mennään kävellen tai pyörällä (tämä siksi, että perheemme on ajokortiton.

Oheinen teksti maistuu suoraan sanoen copypastelta, sillä eihän Porvoossa ole junaa, ja joukkoliikenne ei todellakaan kaikissa tapauksissa ole mitenkään valittavissa oleva vaihtoehto, ei edes silloin kun tullaan ei sen kauempaa raukoilta rajoilta kuin esimerkiksi Kevätkummusta uimahallille. Tämä reissu ei ole mahdollinen sunnuntaisin ennen klo 12, jos siis ei omista autoa eivätkä omat jalat pelaa siinä määrin että pyöräily tai apostolinkyyti olisi mahdollisia.

En voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että ilmeisesti joukkoliikenteen edistäminen ei kuulu Porvoon näkemykseen kestävän liikkumisen edistämisestä.

Linkki kyseiseen selvitykseen löytyy klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Väyrynen, tuo keskustapuolueen Tottenham

West Hamilla on suuri menneisyys, historia ja perinteet ja paljon kannatustakin. West Hamin kannattajia yhdistää ainakin leikkimielellä - joka on totisinta totta joillekin, kuten leikki aina joillekin on, ainakin isoille lapsille - paitsi intohimo omaan joukkueeseen, myös intohimoinen antipatia Millwallia ja Tottenhamia kohtaan. Millwallia kohtaan antipatiaa koetaan kahdesta syystä: mitä lähempänä vastustaja on, sitä enemmän se koetaan ikään kuin oman itsen irvikuvaksi, ja Millwallin tapauksessa he itsekin kernaasti pitävät tätä irvikuvaa yllä. Tottenhamin vihaamisessa taas korostuu kateus: joukkue toimii niin kadehdittavan pitkäjännitteisesti ja menestyy omalla filosofiallaan. Kaikkea muuta kuin West Ham, ja tämän sanon West Hamin kannattajana.  Väyrynen on entisen puolueensa Tottenham.

Keskustapuolueellakin on miltei tarunhohtoinen menneisyys, jonka osana on myös - Väyrynen. Mutta ei enää nykyisyydessä. Hän on kosto tästä tarunhohtoisesta menneisyydestä. Väyrynen menestyy - ainakin gallupeissa - entisen puolueensa kannalta hävettävän hyvin. Tämän hän tekee jalkapallomaailmasta tutuin opein. Keskustapuolueessa häntä ainakin julkisesti kauhistellaan, koska hän on kaikkea sitä, mitä Keskusta ei ole, ainakaan näissä vaaleissa. Hän on ikäänkuin Keskustan elävä irvikuva, kaikkea sitä josta puolue virallisesti sanoutuu irti, vaikka se tyyli näyttää menestyvän. Moni keskustalainen varmaankin oikeasti äänestää vanhasta tottumuksesta edelleenkin Väykkää, samasta tottumuksesta kuin Kekkostakin.

Väykkä taistelee jopa toiselle kierrokselle pääsystä kun taas Vanhasen Matti taistelee tiukasti samassa höyhensarjassa RKP:n ehdokkaan kanssa. Hän on myös uskollinen omalle filosofiallaan, linjakas omassa linjattomuudessaan, jossa hän edellisenä päivänä kannattaa EU:ta ja seuraavana päivänä vastustaa. Tämän kaiken hän suorittaa hämmästyttävällä retorisella ketteryydellä, johon mahdollistaa vain selkärangan täydellinen puuttuminen: aina hän pääsee sanomaan, että mitäs minä sanoin, ja vaikka kuka tahansa pääsee tarkistamaan, että eipäs sanonutkaan, siltikin hän jotenkin ponnahtaa tästäkin huppeluksesta kuin ongenkoho. Pitkäjännitteisyydessä tai ainakin pitkässä jänteessä Väyrynen on Suomen mestari.

Kun sihteerit pyyhittiin ylitse

Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa kollegiaalisuus ei ainakaan kaikilla aloilla aivan kuki. Syksyllä 2015 jaettiin toimialoittain tuloksellisuuspalkkioita, ja niin sitten ylilääkäri ja osastoryhmän päällikkö päättivät yksissä tuumin vetää listalta yli osastonsihteerit. Kaikki muut ammattiryhmät olivat siis heidän mukaansa myötävaikuttaneet kyseisen toimialan tuloksellisuuteen paitsi osastonsihteerit.

No, seinilläkin on korvat. Kyseisten päälliköiden sotajuonet sattui kuulemaan - eräs osastonsihteeri. Sana levisi, ja pian osastonsihteerit lopettivat tervehtimistä ylilääkäriä, joka puolestaan valitti näiden kiusaavan häntä. Pian koko toimialaa myös kohtasi osastonsihteerien joukkoirtisanoutuminen: laivan jätti useita alalla pitkään, jopa kymmeniä vuosia työskennelleitä. On tilanteen vakavuuden indikaattori, jos henkilöt, joilla tulee olemaan vaikeuksia työllistyä muualla, tekee tällaisen johtopäätöksen. Yksi ainakin ymmärsi uudelleenkouluttautua hoitoalalla, olen sittemmin kuullut. Uusien osastonsihteerien rekrytointi kesti vuosia, enkä ole varma, onko koko toimiala vieläkään toipunut tästä tilanteesta, jossa monin paikoin osastonsihteerit joutuivat hoitamaan oman toimenkuvansa lisäksi naapurinkin tontin, tietenkin yhdellä palkalla, ja kaikki johtui huonosta johtamisesta.

Sairaaloiden kulttuuri on hierarkkinen, ja johto pitää toistensa puolta, oli sitten kyse ylilääkäreistä, henkilöstöjohdosta tai osastonhoitajista. Pahnanpohjimmaisina ovat laitoshuoltajat ja osastonsihteerit, joiden toimenkuvaan kuuluu olla viimekätisiä vikapäitä kaikkeen, perillä kaikesta ja vastuussa kaikesta mutta ilman valtaa mistään. Heidän tulee osata ajatella itse mutta ennen kaikkea ymmärtää, milloin ajatteleminen pitää lopettaa. Minua oltiin osastonsihteerinä kielletty vastaamasta ylilääkärin koko toimialaa koskeviin viesteihin silloinkin kun olin ylilääkäriä paremmin perillä siitä asiasta, jota hän vaati ja minä tiesin sen mahdottomaksi.

Osastonsihteerien vähättely on sairaalamaailmassa yleistä, ja omat kokemukseni ulottuvat kahdelle aivan erilaiselle toimialalle ja toimipisteeseen. Työsuojelulla on työsarkaa työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden vähentämisessä.

Kun kansalaisyhteiskunta tehtiin kädettömäksi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että kansalaisjärjestöjen tekemä vapaaehtoistyö kelpaa poliittiselle kentälle laidasta laitaan: vasemmistolle siksi koska se voimaannuttaa, vihreille yhteisöllisyys on hyve an sich ja porvaristolle taas se on kätevä olemassa, koska sille voi sälyttää sellaisia tehtäviä, joiden hoitamiseen supistetulta julkiselta sektorilta on viety pelimerkit. Etenkin kansalaisjärjestöjen ns. avososiaali- ja -nuorisotyö ovat oikeastaan osaltaan mahdollistaneet yhteiskunnallisen panostuksen keventämisen näihin, koska on luotettu, että asukastalot ja järjestöt hoitavat. Eivät hoida enää.

Tänään kerrottiin, että monin paikoin virallisia palokuntia aivan oleellisesti täydentävät vapaapalokunnat ovat monin paikoin halvaantuneet, koska työttömät eivät enää uskalla osallistua vpk-toimintaan. Koska passivoiva "aktiivimalli", jonka nimen pitäisikin siis oikeastaan olla passiivimalli.

Joko kyseessä on huomaamatta tapahtunut paradigmamuutos, tai sitten heikoimmat onkin tarkoitus heittää kuoppaan, ja päälle sammutettua kalkkia, kun heistä eivät enää huolehdi virallinen yhteiskunta, kansalaisjärjestöt on halvaannutettu tällä "aktiivimallilla" ja samoin aktiiviset työttömät.  Muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla, jos kerran sekä kohteitaan hoitava että tekijöitään voimaannuttava vapaaehtoistoiminta on paitsi turhaa, myös estettyä. Tai sitten Sipilän hallituksessa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee, taaskaan.

IS:n jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.