Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Onko syytettynä oleminen sairaus?

Lautamiehenäkin toiminut tuttavani kommentoi somessaan Hesarin mielipidekirjoitusta, jossa ihmeteltiin sitä, kuinka säännönmukaisesti virkarikoksista syytetyt kuntien (korkeat( viranhaltijat päätyvät syytteen jälkeen sairaslomalle. Toki hyvillä veljillä saattaa olla helpompaa tämä saikun saaminen, mutta kyllä näin voi käydä vähäisemmillekin veljille. Tai siskoille.

Oletan, että näissä tapauksissa työkyvyttömyyden aiheuttavana diagnoosina on F43.0 eli akuutti stressireaktio. Varmaankin syytettynä oleminen onkin stressaavaa. Ja niin se onkin. Puhun kokemuksesta, kun on viran puolesta (osastonsihteeri) oletusarvoisesti vikapää, ja sen lisäksi väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja virassa osoitetuista virheistä kerätään virhelistaa todistusaineistoksi. 

Sama diagnoosi tarjoutuu myös esimerkiksi läheisen poismenosta tai työsuhteen purkuyrityksestä, kun muutakaan diagnoosikoodia ei löydy. Joskus tuon voi lukea myös suomeksi "vitutus", mutta sekin kyllä usein on seurausta esimerkiksi ajojahdista töissä tai burn outista. 

Akuutti stressireaktio voi olla myös diagnoosi, jonka alle piilotetaan työkyvyttömyyden todellinen juurisyy eli univaikeudet, jotka nekin voivat olla työperäisiä. Unettomuus ei itsessään ole diagnosoitava sairaus, joten se pitkää kätkeä jonkin muun diagnoosin alle. Ja sen parempaa ei useimmiten löydy kuin akuutti stressireaktio. Sairausloman aiheuttaja toki on unettomuus, mutta SVA-todistukseen on jouduttu kirjaamaan diagnoosiksi tuo akuutti stressireaktio, kun masennusdiagnoosia ei oikein arvaa ihan pienistä heitellä, se kun edellyttää yleensä pidempiaikaista altistumista ja sen seuraukset ovat ihmisyksilölle kohtuuttomia, jos töissä pärjäämättömyydestä seuraa esimerkiksi luototuskelvottomuutta, ja sitä pakkolääkitään riippuvuutta aiheuttavilla substanseilla, joista kieltäytyminen voi johtaa diagnoosin perumiseen. 

Niin että kyllä korkean virkamiehen syyte voi aiheuttaa sairastumisen, jos sitten hyväksytään se, että sitä sairautta on vähäisemmälläkin väellä. 

Hesarin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Maailma on köyhempi ilman Jockea

Sain tänään surullisen uutisen Joakim Jocke Lybeckin äkillisestä poismenosta. Vainajista - joksi en vielä pysty Jockea, tuota elämänilon, optimismin ja vitaliteetin perikuvaa käsittämään - ei ole tapana puhua pahaa, mutta ei Jockesta pystyisikään. Jocke saattoi joskus harhautua tajunnanvirran vietäväksi, mutta harvoinpa tuli sellainen olo että tässä tuhlattaisiin aikaa. Jocken tarinat olivat aina viihdyttäviä, ja asiaakin niissä oli aina enemmänkin kuin siteeksi, kun vain sinne asti päästiin. Sitäpaitsi Jocken seurassa oli hyvä olla. Hän luotti kanssaihmisiinsä, ja sai nämäkin luottamaan itseensä, Käytin tässä tarkoituksella svetisismiä kanssaihminen, ruotsinkielinen kun Jocke oli, vaikka lähin suomennus "lähimmäinen" olisi soveltunut kanssaihmistä paremmin Jocken ihmiskäsitykseen. Jockelle kaikki olivat hyviksiä, pahiksetkin, jotkut vielä toki vähän enemmän.

En ehtinyt tuntea Jockea kuin kuutisen vuotta, mutta hän oli sananmukaisesti elämääkin suurempi persoonallisuus. Tulen aina näkemään vilauksen torin halki megafonin kanssa pyöräilevästä Jockesta sinne eksyessäni. Jocke oli mukana oikeastaan kaikessa mielekkäässä ja kivassa, jota Porvoossa järjestettiin.

Mietin usein asioiden arvokkuutta sitä kautta, että olisiko maailma ilman niitä köyhempi paikka. Maailma on ilman Jockea köyhempi paikka.

Kiitos Jocke. Sinä yhdistit ihmisiä, ja uskoit kaikista hyvää. Poismenosi jätti Porvooseen aukon, jota ei voi täyttää. Korkeintaan voimme koettaa jatkaa ihanteittesi toteuttamista, ja ottaa sinut esikuvaksi. Sinut tunteneet ovat elämäntyöllesi sen velkaa, että uskoisivat myös kanssaihmisiään lähimmäisiksi. Ja muistaisivat olla lähimmäisiä toisilleen, ja rakastaa, sillä loppu voi kohdata meistä ketä tahansa, milloin tahansa, Jockeakin jonka piti elää 100-vuotiaaksi. Nyt surettaa paitsi Jocken lesken puolesta, ja varsinkin hänen vielä niin pienen poikansa, ettei hän tule muistamaan isäänsä muuten kuin lukuisten tarinoiden muodossa ja perusturvallisuutena eli hänestä välittyneenä rakkaudellisuutena ja sinä fiiliksenä, että kaikki käy hyvin ja että ihmisiin kannattaa luottaa, mutta jos minulla on joskus mahdollisuus tavata hänet, tulen kertomaan hänelle, että hänen isänsä oli yksi hienoimpia ja rakastettavimpia koskaan tapaamiani ihmisiä (nyt en enää kyyneliltäni näe kirjoittaa enempää).

Ota vuoteesi ja kävele, sanoo johtamisguru

Viikonvaihteen Uusimaassa johtamisguruksi nimitetty Petteri Kilpinen kehotti työhönsä tyytymättömiä joko tuunaamaan työtään tai ottamaan ovi ja kävelemään. Jotain rajaa pitäisi olla siinäkin, millaista valmiiksi pureskeltua aineistoa tähänkin aviisiin otetaan, sillä Kilpisen neuvot loukkaavat ja ärsyttävät.

Olisi kiinnostavaa kuulla herra Kilpiseltä, minne työpaikkaansa vaihtaisivat esimerkiksi 30 vuotta sairaalassa tekstinkäsittelytyötä tehneet tai pitkäaikaiset koulun keittäjät. Varmaan heidänkin pitäisi perustaa oma osaamisyritys, ja myydä asiantuntijapalveluita toisilleen, mikäli näitä guruja
olisi uskominen.

Maailman muuttaminen tuottavuusloikalla ei oikein tahdo luonnistua, toimistotyön rikkomalla selällä ja Juha Sipilän varastamilla lomarahoilla, kun lähinnä tavoite on junailla itsensä eläkkeelle joten kuten yhtenä kappaleena, ja toivoa ettei se robotti ehdi korvaamaan minua ennen eläköitymistä. Varmaankin nämä johtamisgurut moittisivat tällaista asennetta hyödyttömäksi uhriutumiseksi ja poteroissa jurnuttamiseksi, mutta täältä poterosta eli alipalkatusta julkisen hallinnon roskapankista käsin Kilpisen ohjeet ovat kuin kehottaisi rampaa ottamaan vuoteensa ja kävelemään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Glories of the early digital era

If Ravel's oeuvre is desired, this is as essential as Richard Strauss by Rudolf Kempe, Bruckner by Eugen Jochum or Arthur Schnabel's Beethoven Sonatas. There may be some more incandescent individual recorindgs of some works, but Ma Mere can not possible be bettered. It is a modern classic and one of the glories of the early digital era. Also Daphnis is comparable to the classic Münch account. Both playing and recordingwise this defines the state of the art. Now my older Martinon set sounds a bit rusty compared to this, good though it is, but indeed the playing of the French orchestras is somewhat square compared to the Montreal orchestra. Finally this found its way home as I already should have owned it for a quarter of a century.

My review as released at Amazon can also be read by clicking the headline of this posting.

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää metsää

Ennen kännyköiden ja pleikkareiden aikaa, lapset leikkivät enemmän ulkona. Paitsi minä. Viihdyin kirjojen ja kissojen parissa, liikaakin. Metsä tunnetusti rauhoittaa, opettaa tarkkailemaan ja vain olemaan. Ei olekaan ihme, ettei ennen ollut mitään ADHD:tä.

Metsässä tai yleensäkin luonnossa liikkuminen opettaa myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa, toisin kuin leikkipuistoissa ja muissa rakennetuissa ympäristöissä, joissa leikkivälineiltä toiselle siirtyminen tapahtuu tasaisella maalla. Äärimmäinen vastareaktio, joka näyttää nykyihmisen rakennetun ympäristön monotonisuuden ja stimulanssivajeen, on parkour, tapa ottaa haltuun ja tehdä omaksi, karnevalisoida suoran viivan tyranniaa. Sitä samaa on myös skeittaus.

Onneksi minulla oli viisas isä, joka vei minua luontoon. Kävelimme Helsingin Ullanlinnasta Keskuspuistoon, ja tältä ajalta on peräisin rakkauteni luontoon, metsään ja Keskuspuistoon. Niiltä ajoilta muistan, että tässä kohtaa oli vielä lapsuudessani hyppyrimäki. Ei mieleni sentään halajannut sieltä laskea.

Ensikosketukseni hevosiinkin sain Keskuspuiston hevosaitauksissa.

Mummolan sienimetsä Vantaan Kannistossa on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sinne menimme jo siinä vaiheessa kun minut vielä piti auttaa ylittämään suuri oja, jonka ylitse kulki oikotie sienimetsään, Stockan peltojen poikki. Muistan vieläkin ne kolme suurta muurahaispesää, ja koivunkantosienipaikan.

Petteri Saario äärimmäisen tärkeässä dokumenttisarjassaan Asfalttiviidakot nostaa esille tärkeitä asioita. Internetistä ja matkustelusta huolimatta, nykylapsen elinpiiri on iseihin ja isoisiin verrattuna niin rajoittunut, että sitäkin tärkeämpää on säilyttää lähiluonto kaikille. Mitä lähempänä metsä on, sitä todennäköisempää on löytää se.

Saario esitti minulle kysymyksen, antoi peilin. Tajusin, etten ollut juurikaan leikkinyt luonnossa, en koskaan. Onneksi se ei ole myöhäistä. Voin viedä nyt omia lapsiani keltahaperometsään.

Isääni on paljolti kiittäminen, että olen löytänyt metsän, vaikken olekaan siellä oikeastaan leikkinyt. Omille lapsilleni olen sen velkaa, että näytän myös heille metsän, joskus myös Kanniston sienimetsänkin, jos se saa säilyä. Vaikka on heillä oikeus omaan lähiluontoonsa, haltioitua täällä Kevätkummussa.

Suurin käyttötarkoitukseni metsille on ollut juokseminen. Helsingin Keskuspuiston polut ovat elämäntapaurheilijan aarreaitta. Rohkaisen kuitenkin joskus myös astumaan pois hiekkateiltä, eikä siihen tarvita ohjattua polkujuoksua. Sen kun lähdet minne jalat näyttävät. Koskaan ei ole liian myöhäistä astua metsäpolulle, ja sieltä pois.

Asuntoja huippuosaajilta huippuosaajille

Ystäväni, joka liikkuu työkseen ihmisten parissa, aistii trendejä ja luo tarpeita kuluttajille, on viestinyt minulle huomanneensa vielä uudenkarheassa Kalasatamassa samaa kuin minäkin: ne asunnot ovat peijakkaan kalliita. Niin kalliita, että pitää olla tosi markkinauskovainen uskoakseen ns. trickle down -efektiin, jossa kuitenkin kalliiden asuntojen rakennuttaminen hyödyttäisi kaikkia. Vaikka tunnen minä yhden it-konsultin, joka myi asuntonsa Kannelmäessä ja osti moninkertaisesti yhtä kalliin uudenkarhean perheasunnon Kalasatamasta, niin että toivottavasti meni se Kantsun kämppä tarvitsevalle.

Olen ollut epäileväinen tätä trickle down -teoriaa kohtaan, sillä eihän ainakaan Helsingissä - eikä kyllä edes Porvoossa - ole yksiä asuntomarkkinoita, vaan useat. Ei niitä Myllypuron, Jakiksen ja Pihliksen asuntoja kerta kaikkiaan osta sama porukka kuin Kalasataman tai Jätkäsaaren kämppiä, ja tuskin edes saman sosiaalisen kuplan serkun kummin kaima. Tämän vuoksi kalliit asunnot ovatkin vain osaratkaisu asuntopulaan. Tarvitaan lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Miksi niitä ei sitten rakenneta?

Yksi syy on se, että niitä asuntoja kaavoitetaan niin halutuille alueille, että niistä ei halpoja edes hutiloimalla, mikä asuntorakentamisessa muuten osataan nykyisin käsittämättömän hyvin. Nyt huippuosaajat kaavoittavat huippuosaajille, atk-konsultit atk-konsulteille niin ettei se hintataso mikään ihme ole, vaikkeivat ne konsultentit niitä piirustuksia teekään. Jos it-konsultit kaavoittavat lisää kaupunkia Helsinkiin, halutuille alueille, niin ei ole mikään ihme että niihin on varaa vain it-konsulteilla, noilla omaa osaamistaan toisilleen myyvillä ennen atk-suunnittelijoiksi kutsuttuja markkinointiosaamisella päivitettyjä hipsterinörteillä.

Asuntokauppojen nyrkkisääntönä voisi toimia yleisellä tasolla: jos asunnonostajalla ei ole reaalivakuuksia, isi osta tai pääomana edes osittain omaa vanhaa asuntoa, niin silloin asunnon sopiva neliöhinta on sama kuin ostajan kuukausipalkka, olettaen että niitä ostajia on kaksi kappaletta, ja tällöinkin kannattaa soveltaa sen pienipalkkaisemman tulotasoa. Kalasatamassa tuo yksikköhinta lienee noin 6000-8000 euroa, ja esimerkiksi Porvoon Kevätkummussa se on alle 2000.

Tulospalkkio asettaa työntekijät eriarvoiseen asemaan

Työskentelen HUS-konsernissa tekstinkäsittelijänä, jossa varsin pienen peruspalkan päälle tulee vielä tulospalkkio, jos kirjoittaa tietyn määrän ylittävän määrän (tårta på tårta) lääkärinsaneluja. Tähän saakka kaikki kuulostaa hyvältä. Ei se kuitenkaan sitä ole, jos työntekijän toimeentulo on tästä palkkiosta riippuvainen, ja haluaisi toimenkuvaansa täydentää jollain haasteellisemmaksi kokemallaan. Olen itse harkinnut osaamiseni tarjoamista esimerkiksi puheentunnistusta valmistelevaan terminologiseen työhön, mutta tämä kaikki olisi pois siitä työajasta, jonka mukaan tulospalkkio lasketaan, joten ei jatkoon.

Työntekijällä on oikeus asettua ehdokkaaksi esimerkiksi luottamusmieheksi tai työsuojeluvaltuutetuksi. Jälkimmäiseksi olenkin ilmoittautunut olemaan käytettävissä, mutta tässä on järkeä vain jos tämä on kokoaikaista. Porvoon sairaalassa - jossa työskentelen - työsuojeluvaltuutetun toimi on puolipäiväinen,  ja näin ollen sekin toimi vähentäisi tulospalkkioitani, sillä tulospalkkiota maksetaan suhteessa tehtyihin työpäiviin. Olenkin ehdolla koko HUS-alueella, jolloin toimi olisi kokoaikainen ja siihen keskittyminen ei olisi pois mistään, päinvastoin: voisin keskittyä työsuojeluun kaikella asian vaatimalla tehokkuudella.

Jotain mätää tässä siis on. Ei voi olla niin, että työantajalla on käytössä sellainen palkkausjärjestelmä, joka tekee mahdottomaksi työntekijän oikeuksien mukaisen luottamushenkilöksi asettumisen. Näin ei HUS:illa ole useimmissa tehtävissä, joissa on käytössä normaali kiinteä kuukausipalkka, mutta tekstinkäsittelijälle palkkausjärjestelmä muodostuu käytännössä esteeksi asettua luottamustehtäviin, ainakin jos toimeentulo on riippuvainen tulospalkkioista. Tämä asettaa tekstinkäsittelijät muita työntekijäryhmiä huonompaan asemaan ja on yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.

Onko paras maahanmuuttaja kuollut maahanmuuttaja?

Facebook-ryhmässä Puhetta työstä, työttömyydestä ja toimeentulosta käyty keskustelu osoitti taas sen, että susi on ihmiselle susi. Onneksi eivät suinkaan kaikki, eikä tämä sitäpaitsi ole reilua susia kohtaan. Siitä, että jotkut vähäosaisiksi itsensä mieltävät eivät muuten keksi ylentää itseään kuin muita alentamalla, kävi osoitukseksi se reaktio, mitä seurasi kun sinne ryhmään jaettiin Omnian maahanmuuttajille räätälöidyn työllistymiskoulutuksen mainos. Oli kuin tikku oltaisi nakattu muurahaispesään.

Kurssi siis valmistaa maahanmuuttajia varastotyöntekijöiksi ja hyllyttäjiksi, eikä tässä vielä kaikki: mainoksessa luvattiin että kurssilta saa myös työpaikan. Tämähän ei tietenkään kaikille sovi, koska se on törkeää suomalaisten syrjintää. Meillä kun on tätä työttömyyttä omastakin takaa. Mainitsiko joku sotaveteraanit?

Joillekin ei sitten käy yhtään mikään. Työtön maahanmuuttaja elää meidän siivellämme, ja tietenkin saa vielä ne lastenvaunutkin. Parempi on että kantaisi lapset käsissään. Sitten kun saa työtä, tämäkään ei käy, koska sitten varmaan vie täältä vaimotkin, siis suomalaisilta. Eikä työssäkäyvää mamua voikaan enää käyttää syntipukkina.

Jos tämä ei ole muukalaisvihamielisyyttä, mikä on? Jos työtön eikä työssäkäyvä maahanmuuttaja ei käy, varmaankin ainoa hyvä maahanmuuttaja on kuollut maahanmuuttaja.

Ihminen on ihmiselle susi, itselleenkin. Susilaumaa vastaan taistellessa on ihan turha selventää positiivisen erityiskohtelun merkityksestä. Otetaanpa analogia esimerkiksi koulun erityisopetuksen kanssa. En ole nähnyt vielä kenenkään valittavan siitä, että joku saa tukiopetusta - tai sitä se silloin oli - tai eriytettyä opetusta. Luulisi olevan kaikkien etu, että kaikki pidetään mukana niin että erityispanos satsataan hitaampiin, sillä näinhän nämä hitaimmat myös vähiten hidastavat niiden parhaiden opiskelua, jos vaihtoehtona olisi sama katederiopetus kaikille, jolloin edettäisiin hitaimman tahtia. Jos sama henkilöstöresurssi taas laitettaisiin parhaisiin, tuloksena olisi kasapäin jo lapsesta syrjäytyneitä.

Tästä on kyse myös tällaisissa kursseissa. On kaikkien etu, että mahdollisimman moni pääsee työmarkkinoille. Kunhan vaan pidetään työehtosopimuksista ja muista määräyksistä kiinni, eikä tällaista käytetä oikotienä alemman kastin työmarkkinoiden luomiseksi, sillä siitä ei hyötyisi myöskään se varastotyöntekijäksi hakeva syntyperäinen meikämanne.

Näihin kursseihin on usein kytketty myös suomen opetusta. Toivottavasti se edes hieman auttaa työmarkkinoidemme piilorasismiin. Tiedän, että esimerkiksi eräässä siivousfirmassa ainakin niinä aikoina kun itse työskentelin siellä, vaadittiin sujuvaa suomen kielen taitoa (olisikohan ruotsikaan kelvannut). Tämä perusteltiin sillä, että osaisivat lukea pesuainepullojen etikettejä, mutta joku työnjohtaja valisti minua, että kyllä tämä on siksi, että ulkomaalaiset varastavat.

Suomen opetusta kyllä tarvitsisi moni muukalaiskammoinenkin, voisivat sitten saada paremmin töitä. Vaikka, en minä ottaisi omiin ennakkoluuloihinsa katkeroitunutta, kaikki mahdollisia syyttävää töihin.