Hyvästi Kätilöopisto

Minut siirrettiin varsinaisesta työyhteisöstäni Kätilöopistolle lokakuussa 2015, jotta saisin työrauhan siihen sovellettuun toimenkuvaan, joka minulle osoitettiin, eli tekstinkäsittelyyn. Järjestely toimi tavallaan kohdallani ihan hyvin: sain tosiaankin työrauhan. Minulla oli päiviä, jolloin en nähnyt ainuttakaan ihmistä, ja halutessani sosiaalisia kontakteja sovin lounastreffit jonnekin lähiseudulle jonkun ystäväni ja/tai entisen työkaverini kanssa.

Tämä järjestely, jossa sain kaikessa rauhassa tehdä töitä silloin suhteellisen harvoin kun niitä saapui ja muina aikoina käyttää työhuonettani helsinkiläisenä tukikohtanani, josta käsin suoritin kasvatustieteen appron ja jonka suihkussa saatoin raikastautua käytyäni lenkeillä - juoksin Kättäriltä käsin tuhatkunta kilometriä, jokseenkin juostu kilometri per purettu sanelu; tämä saldo kallistui viimeisten kuukausien aikana aina vain juoksupainotteisemmaksi itsestäni riippumattomista syistä kun työt ehtyivät - toimi kohdallani puolitoista vuotta oikeastaan aika hyvin, ja viimeisen kerran tämä järjestely osoittautui toimivaksi tullessani kolmannen ja viimeisen kerran isäksi 7.4.2017, kun olin voinut vähän kerrassaan kuljettaa vauvatarvikkeita työhuoneeseeni, josta pääsisin ne hakemaan synnytyksen jälkeen muutamassa minuutissa, tai nukkumaan pienet torkut toimintaterapiahuoneesta raahaamillani patjoilla unettoman synnytysyön jälkeen.

Vaikka työni ei sisällöllisesti tarjonnutkaan minulle mitään, olin siinä mielessä onnekas että saatoin terapioida, huoltaa ja vähän kehittääkin itseäni työnantajan rahoilla. Mitä vähemmän pohdin niin sanottuja syntyjä syviä kuten että mitä järkeä on matkustaa päivässä kaksi tuntia kuuntelemaan musiikkia, lenkkeilemään ja syömään näkkileipää, joskus lähteäkseni valokuvaamaan lähimetsiä ja kallioita tai hoitamaan sukuhautaa, sen paremmin voin henkisesti. Siinäkin mielessä olen onnekas, että Kätilöopistolla työskennellessäni fyysinen kuntoni ei ainakaan mennyt pahempaan päin; toisin on laita kaikilla niillä, jotka ovat sairastuneet läpimädässä rakennuksessa sisäilmaongelmien takia.

Tiesin kyllä Kätilöopiston olevan kohdallani väliaikainen järjestely kaikessa toistaisuudessaan. En siltikään olisi uskonut, että hädin tuskin pääsen pelastautumaan sieltä ennen kätilöitä, lääkäreitä ja kaikkia muita ihmisryhmiä, enkä sitä osaa kuvitella, minne minut seuraavaksi oltaisiin siirretty. Luultavimmin kilometritehtaalle, jos siihen olisi ymmärtänyt suostua.

Aika aikansa kutakin. Hyvästi Kätilöopisto, joka tarjosit minulle puoleksitoista vuodeksi tukikohdan ja jossa kolmas lapseni syntyi!

Kun kannattajien puusta sahataan oksat

Perussuomalaisten viimeisin epätoivoinen hännännostatusyritys oli sivumennen sanoen on osa Suomalaisuuden liiton Sampo Terhon puheenjohtajakampanjaa. Tarkoitan siis kokeilua luopua kouluruotsin pakollisuudesta toisella asteella. Se sahaa omien kannattajien oksaa: enemmän koulutetuissa perheissä äänestetään vähiten PerSuja, ja näissä myös ymmärretään parhaiten tehdä informoituja koulutusvalintoja. Toisen kotimaisen kielen valitsematta jättäminen jäävää monista julkisista viroista, mikä perussuomalaisten kannattajille tiedoksi annettakoon. Eivätkä vain virkamiehet sitä ruotsia tarvitse, vaan ihan vaikka vaan sairaanhoitaja tai sähkömieskin, jos sattuu vaikka rakastumaan porvoolaiseen, jonka perässä muuttaa sieltä ummikkosuomenkieliseltä paikkakunnalta.

Ei kyllä ole perussuomalaisten potentiaalisten kannattajien etujen mukaista tämä hallituksen koulutuspolitiikkakaan, jossa ammattikoulun lähiopetus on romutettu, saati aikomukset leikata perustoimeentulotuesta, ja ajaa köyhät entistäkin ahtaammalle. Miten se pääpersu Soini sanoikaan:

Jo on paljastunut, että työväenpuolue ilman sosialismia on tosiaankin ilman sosialismia. Kohta se on myös ilman työväkeä. Niinpä katse täytyykin kohdistaa edes johonkin. Halla-aholla tämä jokin on maahanmuutto ja Terholla maahanmuutto ja pakkoruotsi. Vielä kun saisi selvää, millä tavalla heitteille kotiin pleikkaria pelaamaan jätettyä nuorta näiden asioiden korostaminen auttaa, tai millä tavalla ansiopäivärahan maksukauden lyhentäminen sadalla päivällä auttaa sitä paperitehtaasta ulos saneerattua, tai velvoite laittaa ansioluettelo 15 työpaikkaan auttaa jos sitä ansioluetteloa ei ole esimerkiksi siksi että elämä ei ole ollut ansioluettelokelpoista.

Mutta ei sen niin väliä. Kunhan ei ruotsia joudu puhumaan.

No weak spots anywhere

When I learnt that Skrowaczewski had passed away, I started to study his legacy more extensively. I knew some of his work; his Halle Brahms 1 which was my first encounter with Brahms symphonies, reliable but hardly spectacular, his Shostakovich 10th - excellent although no match for Karajan - and some of his work with Rubinstein. I had borrowed from a library his acclaimed Bruckner set, and being a Bruckner devotee regarded his readings somewhat too sober and low profile for my liking.

Luckily I started my re-survey of his Bruckner with the eighth symphony. Always having struggled to grasp it in its totality, Skrowaczewski managed to really nail it. Everything is audible here, yet the reading ceases to be a mere X-ray of the piece. Instead it breathes life into it, suddenly everything falling into its place. Skrowaczewski Eighth is one of the greatest Bruckner recordings ever, on a par with Wand 4th, Horenstein 5th, Klemperer 6th and Furtwängler 9th. Otherwise his Bruckner is of extremely consistent quality: it rarely peaks above e.g Jochum but never fails.  If I would have to recommend one cycle of Bruckner´s symphonies, I might well start from here especially as all of his orchestral output is included.

The real surprise here is the Beethoven cycle. Having listened to dozens of complete recordings and possessing a few - Toscanini, Furtwängler, Norrington, Walter, Kempe, Jochum, Wand, Szell - his Beethoven is an absolute winner. There are no weak spots anywhere. If I had to mention some individual recordings, I would point out the Eroica, Pastorale and Ninth. The slow movement of Eroica made me really listen although I already thought to know the symphony; correspondingly, the slow movement of the Pastorale made me repeat it several times. The ninth might well be the most successful modern sounding version I have heard, at least the same standard as Szell and Karajan. In general, Skrowaczewski's Beethoven is full-bodied yet transparent, muscular yet lean. If you happened to possess just this set of Beethoven symphonies, you would not be at all hard done.

Skrowaczewski's Brahms is considerably better played than the Hallé recordings. They are slowish in the Giulini manner yet at least in first symphony more forward going. Perhaps the third symphony sags a little bit although it is played beautifully. Schumann symphonies are played with vitality and the heavenly slow movement of the second movement a fitting farewell to the conductor himself: a thoughful and selfless musician, a George Szell with humanity or a Carlo Maria Giulini with some added vitality injected. The Bartok disc is really enjoyable, Divertimento attacks from the outset with real fervour and the Concerto for orchestra starts perhaps a little bit cautiously yet it gathers pace and real excitement. Here the structural grasp reminds me of Jascha Horenstein. The recording of the Berlioz' Symphony Fantastique manages to convey some meaningful symphonic coherence into this Fantasia Sinfonica in Skrowaczewski's style that completely avoids any sensationalism or cheap trills.

This excellently assembled and produced box set is simply glorious, on a par with a similar one by Günter Wand (which btw has a less inconvenient packaging). Only a diehard-affiocionade buys this for Skrowaczewki's own compositions although they are certainly more purposeful than Fortner that Wand has to offer for good measure.

Skrowaczewski is one of the greatest unsung conductors of his time, and this collection makes him proud. One is really hard pressed to find a finer big box that is devoted to just one conductor (e.g. Karajan Symphony Edition contains sensationally great stuff and beside that, recordings that are plainly impossible in their sheer empty glossiness). This set contains mostly keepers, as the saying goes, at least Bruckner and Beethoven are definitely such.

My review of the Stanislaw Skrowaczewski 90th birthday jubilee box as released at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blogging.

Entäs maahanmuuttajat, kysyisi demari

Perussuomalaisten jytkyyn johtaneet äänet kaivettiin osittain demareihin pettyneistä. Kun perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa äänettöminä yhtiömiehinä, joille on jäänyt jäljelle ainoastaan maahanmuuttopolitiikan nuivistaminen, kaikkien muiden vähäosaisille annettujen lupausten tultua myydyiksi jotta Soini pääsisi ministeriauton takapenkille, jytkyn sulaminen on ollut odotettua.

Haaskalle ei ole ollut tunkua, onneksi. Paitsi että demareiden joukossa on joitakin kärpäsiä. Niin arvokkaan panoksen kuin demarit ovatkin antaneet työelämän ja hyvinvointivaltion kehittämiseen, nämä muutamat kärpäset pilaavat demareiden maineen, ja arvokas on kutistumassa irvokkuudeksi.

Muutama arvoisa demaritoveri on sortunut whataboutismin syntiin. Whataboutismilla tarkoitetaan sitä, että keskustellaan sitten aidanseipäistä, leivänpaahtimista tai kirveistä, takataskusta vetäistään aina "entäs sitten maahanmuuttajat?" Tämänkin lehden palstalla on esiintynyt ainakin kaksi sellaista demaritoveria.

Useimmat ihmiset antaisivat kernaasti oman panoksensa yhteiskunnalle. Tämä kuitenkin edellyttää verokorttia, jonka edellytyksenä on suomalainen sosiaaliturvatunnus. Tähän taas tarvitaan oleskelulupa. Näiden perusasioiden soisi olevan selviä suomalaisen työelämän tuntevalle, joita olettaisi löytyvän sosialidemokraateista.

Jos maahanmuuttajien työllistymisestä on oikeasti huolissaan, asiaa ei ainakaan auta laittomaksi maassaolijaksi määritteleminen. Keinoja työllistymisen edistämiseksi on oltava muitakin kuin työehtosopimusten rajojen venyttäminen, ja demareiden soisi tarjoavan muiden oppositiopuolueiden tavoin valoa hallituksen patamustan politiikan sijaan, eikä olevan Keskustan ja Kokoomuksen tavoin valmis mihin tahansa kosiskellakseen nuiviston karanneita ääniä.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.

Salarakkaat Risikko ja Terho

Kun sisäministeri Paula Risikko (Kok.) julisti Suomen aikomuksena olevan nostaa pakolaiskiintiötään, moni liberaalin maahanmuuttopoliitikan kannattaja ehti riemastumaan. Ilo oli ennenaikainen kun hallitustoveri Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho tyrmäsi kertakaikkisesti Risikon avauksen.

Moinen show järjestettiin aivan turhaan: ensin hallituksesta julistetaan yhtä ja sitten toista. Kuten Tuomas Tuure (vihr.) aivan oikein huomasi, tämä show järjestettiin molempien osapuolten näytättämiseksi hyvältä omien kannattajiensa silmissä; Risikon esittämä liberalismi tietystikin miellyttää kansainvälisesti orientoitunutta ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa osaa Kokoomuksesta ja miksei joitakin puolisokeita oppositiopolitiikankin kannattajia. Terhon avaus oli tietysti pullistelua niiden vielä jäljellejääneiden kannattajien suuntaan, joilta on kaikki viety, lupauksetkin.

Edelläsanotun lisäksi ymmärsin, että Risikon julkinen pseudotahdonilmaus oli peitelty tuenilmaus Terhon suuntaan: Halla-ahon kanssa hallitusyhteistyö tulisi osoittautumaan joka tapauksessa mahdottomaksi, kyse on vain siitä, voiko Petteri Orpon (kok.) sanaan siitä, että Halla-aholle Smolnan ovi on kategorisesti suljettu.

Risikon (joka muuten tarkoittaa riskiä saksan kielellä) julistus oli siis epätoivoinen yritys pitää hallitus kasassa. Onko sen sitten tilannut Terho, EK vai EK:n ohjeistama Sipilä, on tässä sivuseikka. Oleellista on se, kuinka paljon ja mitä hallitus on valmis tekemään pysyäkseen koossa.

15 työpaikkaa

Työttömän aktivoimiseksi eli rankaisemiseksi on suunniteltu sanktioitavan, että hänen pitäisi hakea vähintään 15 työpaikkaa 3 kuukauden kuluessa. Jos tätä ei täytä, voisi menettää kuukaudessa yhden työttömyyskorvauspäivän.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän on ajateltu lisäävän avoimien työpaikkojen määrää, tässä kun ei toimi kysynnän ja tarjonnan laki. Työpaikat eivät ole mitään kulutushyödykkeitä, että kun riittävän sitkeästi käy koputtelemassa yrityksen - sillä nykyäänhän julkista hallintoa ei enää pidetä asiallisena työnantajana - ovea, niin jossakin vaiheessa ne kyllä heltyisivät, oli sitä tarvetta tai ei ja oli sitten varaa työllistää tai ei.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten tällainen määrällinen tavoite edistää työllistymistä. Niin että jos minä vain arvon sokkona seeveitäni vaikka Opetusministeriön kansliapäälliköksi tai ylilääkäriksi, menettelyni on toteuttanut ei-moitittavan, tunnollisen työnhakijan tunnusmerkit.

Ei tämän tavoitteen täyttämisen kanssa minulla olisi minkäänlaisia vaikeuksia, siis jos tavoitteena on tukkia rekrytointiosastot turhalla paperiryönällä niin että niissä ei enää ehditä tehdä sitä varsinaista työtä. Sen sijaan ihmisellä, jonka kirjoitustaidon kanssa on niin ja näin ja joka ei saa seeveetä laadittua esimerkiksi siksi että hänen elämästään ei saa seeveetä - ja siihen ne seeveenlaatimuskurssit eivät auta - on vähän hintsumpaa. Ketä työnantajaa hyödyttää tietää, jos esimerkiksi 60-vuotias yllättäen liikkeenluovutuksen yhteydessä saneerattava, joka ei enää ylläkään uusiin tulostavoitteisiin, kirjoittaa siihen kahden rivin seeveehensä tehneensä 40 vuotta samaa työtä samalla työnantajalla, jota ei enää olekaan, ja vain sitä hän osaa (tietysti hän voi osata vaikka puutarhanhoitoa, mutta sen alan työpaikkoja ei nyt sattuisi olemaan haettavana ja niihin vaadittaisiin puutarhurintutkinto)?

Tällä ehdotuksella ei ole mitään muuta tavoitetta kuin karsia työttömyysturvan kustannuksia tipauttamalla pois muutamia ansioluettelovammaisia. Eivätkä he eläkkeelle pääse, vaan kunnan ryysyläisiksi.

Jutun tästä suunnitellusta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Miksi vasemmistolaiset eivät äänestä?

Kuntavaalien jälkeen on alkanut tavanomainen jälkipyykki, etenkin voittaneissa ryhmittymissä, tai niiden edustajia lähinnä tunnen. Jos Vihreät ovat pitäneet - tähän saakka - ikuisena ongelmana potentiaalisen kannatuksen realisoitumattomuutta, niin Vasemmistolla vasta sitä piilokannatusta jääkin realisoitumatta. Miksi, semminkin kun juuri nimenomaan äänestämättä jättävien, jos keiden, kannattaisi käyttää tämä oikeutensa?

Sosiaalisessa mediassa moni vasemmistolainen on tarjonnut syyksi oman kodin puutteellista "demokratiakasvatusta": siis sitä, että kotona ei olla opittu osallisuuden mallia. Varmaan osittain näinkin. Sitten asian toinen puoli on se, miksi sitten poliittinen oikeisto eli Kokoomus hyötyy säännönmukaisesti alhaisesta äänestysaktiivisuudesta? Miksi Kokoomus saa äänestäjänsä uurnille? Kokoomuslainen vastaus tähän olisi se, että riittävän moni uskoo trickle down-teoriaan eli siihen että hyväosaisilta tippuu sen verran muruja että jo sillä laihempi pärjää; toiseksikin vasemmiston politiikka tekee kaikista yhtä köyhiä ja kurjia kun taas oikeistolainen politiikka tekee äänestäjistään niin kauniita ja rikkaita kuin he itse halajavat, ja niistä muista ei niin väliä kun eivät osaa itsestään huolehtia sen vertaa että pääsisivät uurnille. Korkeintaan tuhkauurnille. Kokoomusta äänestävät ne, joilla jo menee hyvin ja ne, jotka haluaisivat, että heihinkin tarttuisi edes osa menestyjien kultapölystä.

Edelläsanottu johtunee siitä, että kokoomuslaisesta politiikasta hyötyvät saavat asiansa hyvin ajetuiksi: nythän verotus, varsinkin pääomaverotus on ihan hävettävän alhaalla, ja hyvätuloisten valinnanvapaudesta on kyllä osattu huolehtia. Tämä on itseään vahvistava kehä: kun omat edut tulevat ajetuiksi, kannattaa äänestää. Ja päinvastoin, mikä on itseään vahvistava kehä sekin, noidansellainen: jos poliittinen porvaristo porskuttaa vasemmiston kustannuksella, tällöin vähäosaisia auttava toisenlainen politiikka, joka lähtee verovaroilla maksetuista julkisista ja universaaleista palveluista, ei ole ajankohtainen.

Toki Vasemmiston valuma olisi edes hitusen vähäisempi ilman sitä ikiaikaista keskinäistä riitelyä siitä, kuka on kaikkein eniten kosher ja kuka on revisionistisin, ja ilman sitä riitelyä esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja. Vaikka nämä SKP:t ja KTP:t ovatkin paperipuolueita, niin ei tällainen keskinäinen päättämätön kyräily vakuuta ainakaan äänestäjää. Kokoomuksessa ei tällaista keskustelua käydä, eikä sitä katsota tarpeelliseksi, Rydmanin Ville ja Pietikäisen Sirpa mahtuvat hyvin saman brändin alle.

Voin antaa kokemuksestani esimerkin siitä, miten syväluotaavaa Kokoomuksen aatteellinen keskustelu voi olla. Kun ilmoitin alkusyksystä 1992 jättäväni kaikki tehtävät Kokoomusnuorissa, minulle soitti eräs sen ajan vaikutusvaltaisimpia valtakunnallisen Kokoomusnuorten järjestön edustajia, udellen, oliko kyseessä kaipuu tehdä aatteellisempaa politiikkaa, tarjoten paikkaa aatetyöryhmässä. Muistaakseni tämän jälkeen kysyi hintaani kun ensimmäinen tarjous ei napannut. Sanoin etten ollut myytävänä. Ihan kuin sillä olisi väliä, olisiko isäni ajamatta BMW:ta tai Mersua, kuten pohdiskeli eräs kokoomusnuorikaverini kysellessään minua ex tempore -skimbausmatkalle Itävaltaan "voit varmaan lainata isäsi Mersua. Ai eikö ole. No Bemaria sitten" henkilölle, joka on ainakin kolmannen polven autoton.

Kokoomus, jos mikä, on eturyhmäpuolue, vaikka he kiistävätkin yhteiskuntaluokkien olemassaolon, ne kun ovat laadullisia suureita ja Kokoomus uskoo määrään, vain siihen, jonka voi laskea. Leipäjonoissa seisojista, laitossiivoojista, opiskelijoista, työttömistä yksinhuoltajista ja eläkeläisistä ei oikein saa ryhmää. Jos esimerkiksi Kajaanin homot ovat ryhmä, Helsingin heterot eivät ole.

Miksi sitten vähäosaisten satunnainen parlamentaarinen protestointi ei kanavoidu Vasemmistoliittoon vaan pikemminkin Tony Halmeen kaltaisiin omankädenoikeudenjulistajiin? En osaa antaa muuta vastausta kuin sen, että jos tarjolla ei ole vastauksia niin ainakin voimaannuttamista. Kuten Susan Fainstein sanoi, Vasemmisto on ehkä löytänyt objektin, tavoittelemisen arvoisen utopian, mutta subjekti, joka kokee tämän utopian tavoittelemisen arvoiseksi, on jäänyt hahmottelematta.

Ohilaukauksia ja vääriä hevosia kuntavaaleissa

Kokoomus on onnistunut kaupittelemaan itsensä Iiro Viinasen ajoista epäpoliittiseksi asia- ja asioidenhoitajapuolueeksi, ja tämä tepsii vielä kaikkiin muihin kuin Sari Sairaanhoitajaan, kun "niitä ikäviä päätöksiä nyt vaan pitää tehdä", ja epäsuosittujen päätösten tekeminen onkin suosittua. Tämä kamreerityyli on paljolti korvannut politiikan sisällön, ja sen voi peittää hyvän mainostoimiston avulla. Sauli Niinistö on päässyt sillä presidentiksi, ja nyt Vapaavuori Kokoomuksen vaaliratsuna oli kuin lämminverinen, joka murskasi Kallion-Käpylän kuplan talismani-Sinnemäen jalkoihinsa. Tosin en nyt osaa niin kovasti ihmetellä heidän varsin tasaiseksi vakiintunutta noin 18-22 prosentin suosiotaan, jota ei hetkuta mikään, mitä Kokoomus oikeasti tekee, kun se on heidän etujensa mukaista. Kokoomus jos mikä on eturyhmäpuolue.

Vihreät veikkasi väärää hevosta Helsingissä. Toki Yhdysvalloissakin kansalaiset valitsevat presidentin, mutta koulutetuimmalta puolueelta toivoisi sen verran kehittyneempää analyysiä ja itsereflektiota, että he osaisivat valita sellaisen ehdokkaan, jonka avulla maksimoida oman politiikan kannatus. Sinnemäki on Vihreiden helsinkiläisen perusäänestäjän kuva, mutta kampanjoidessa tulee hiki jos satunnaiselle tai potentiaaliselle äänestäjälle pitää vakuutella oman tuotteen ylivertaisuus, kun pormestarikampanjaan kuluneen ajan olisi voinut käyttää omaan kuntavaalikampanjaan. Vaikka Sinnemäki olisi sosiaalisesti kuinka lahjakas, johtajana loistava delegoija, loistava tyyppi kaiken hyvän puolesta ja vieläpä Soininvaaran mukaan ehkä oppivaisin poliitikoista, tämä ei kuitenkaan vakuuta kaikkia, paitsi Vihreiden hardcore-äänestäjiä, kun tarjolla on vasemmalle siivelle vasemmistoa ja oikealle siivelle Vapaavuorta. Varsinkaan se ei vakuuta epävarmaa äänestäjää siitä, että Vihreät oikeasti haluaisivat voittaa skaban. Ehkä seuraaviin tai ainakin kahdeksan vuoden päästä odottaviin vaaleihin Vihreillä on tarjolla sellainen pormestariehdokas, joka ei saa heitä kompastumaan omiin jalkoihinsa. Myös pöhinäallergisille - siis kaikille itsensä keski-ikäisiksi kokeville - pitää olla tarjolla vaihtoehto, ja Kokkareilla on tarjolla autenttisempaa urbaania pöhinää.

Kerrankin voi sanoa, ja vihdoinkin, että pöhinävyöhykkeen ulkopuolisessa Suomessa Vihreiden kampanja oli suuri menestys: nykyisessä kotikaupungissani Porvoossa paikkojen määrä tuplaantui, ja valtuustoryhmissä Vihreät nousi sijalta 6 kolmanneksi. RKP:n ja Demareiden jälkeen. Jyväskylässä tapahtui todellinen maanvyörymä kun Touko Aalto veti puolueen korkeimmalle korokkeelle. Kun Vihreät eivät yleensä ole olleet mikään telttapuolue ja siellä teltallakin lähinnä on seisoskeltu kädet taskuissa, niin näissä vaaleissa tekemisestä on välittynyt paitsi ammattimainen myös positiivinen ja ulospäinsuuntautunut meininki. Vihreät Porvoossa ovat antaneet toivoa sille, että ilman verkostoja ja rahaakin voi päästä valtuustoon, hyvä!

Demarit tekivät näissä vaaleissa oman maalin, tai ainakin laukoivat ohi avopaikasta. Tämä hallitus on suorastaan antanut Demareille kultatarjottimella 30% kannatuksen, ja mitä he tekivät? Demarit yrittävät epätoivoisesti tavoitella milloin sitä Sari Sairaanhoitajaa, silloin karannutta persua. Minä olen viimeisiä ihmisiä iloitsemaan heidän rappiostaan, sillä tästä ja ehkä vielä seuraavastakin hallituskaudesta taitaa tulla aika pitkä, kolmen suuren kutistuessa kahdeksi 20% puolueeksi, joista Demareiden paikan täyttänee pitkällä tähtäimellä Vihreät, mutta edelleenkään ei ihan vielä. Jatkuva avopaikoista hutilaukominen tulee kalliiksi paitsi Demareille itselleen, myös Suomelle. Sanna Marin puheenjohtajaksi, hän ehkä saisi sentään pysäytettyä muutaman äänen vuotamisen valovoimaisen Li Anderssonin Vasemmistoon. Li Andersson on niin loistava argumentaatiossaan ja tyylikkään terävässä hillityssä populismissaan, että häntä äänestäisi moni sellainenkin, joka ei muuten Vasemmistoa olisi uskonut voivansa äänestää.

Vasemmistoliitossa ollaan vaalien tulokseen ihan tyytyväisiä, mutta yli 10% puolueeksi nouseminen edellyttää strategista valintaa: kilpaillako Vihreiden kanssa punavihreistä sieluista vai Demareiden kanssa niistä sieluista, joille Lipposen aloittama New Deal merkitsi kansallisomaisuuden ja sielujen myymistä.

Keskustasta, sen ontologiasta ja viiteryhmistä olen aina ollut täysin ymmälläni, ja olen edelleen. Niin taitaa olla myös Sipilä, jolle ja hänen tuhonenkeli Bernerilleen se on merkinnyt pientalonpoikien perinteellä ratsastamisella tapahtuvaa ruumiinryöstöä. Keskusta on muuttunut hyvinvointivaltion takuumiehistä yksityistämisen bulvaaneiksi, jolle käy kaikki kunhan he vain saavat satraapeilleen läänityksiä.

Perussuomalaisista en ole sanonut mitään, sillä minulle on alusta alkaen ollut selvää se, joka paljastui muillekin viimeistään nyt: kun keitoksesta poistetaan rasismi, jäljelle jää kovin tuima eli hajuton soppa, mauton ilman sattumia, kuin lapsiperheen isän töihin kantamat nakkikeiton jämät, josta lapset ovat syöneet kaikki nakit pois.

Parasta tässä vaalituloksessa oli Vihreiden valtakunnallistumisen merkittävä eteneminen jai Li Anderssonin mukanaan tuoma vasemmiston orastava noste. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä kaatamaan hallitusta, vaikka nurkissa tuuleekin. Ehkä vieläkin tärkeämmät vaalit ovat Persujen puheenjohtajavaalit, joissa he tulevat suorittaneeksi lopullisen itseteloituksen silmiensä väliin ampumalla, valitessaan J H-A:n puheenjohtajaksi, ja samalla he tulevat antaneeksi hyvinvointivaltiolle jatkoaikaa, sillä edes Sipilä ei kestä Halla-Ahoa ainakaan jos Orpo on sanansa mittainen mies. Heinäluoma ainakin on.

Vihreät, papisto ja muut hipit

Helsinkiläinen perussuomalaisten nimellinen pormestariehdokas Mika Raatikainen oli jakanut faktaa "SM:stä liittyen eiliseen palautuslentoon Afganistaniin kaikenlaisten viher-, kirkon- ym.hönöjen esittämien väitteiden oikaisemiseksi" 

Aika erikoinen ratkaisu esittää valtionkirkko hönöjen edustajana. Kun huomautin tästä Raatikaisen "faktojen" jakaneen helsinkiläisperussuomalaisehdokkaan Facebook-seinällä, osoittautui, että häneen tämä luettelo kävi ihan täydestä. Hän ei edes ymmärtänyt, että siinä rinnastettiin asioita, ei vain lueteltu; tässähän lueteltiin kolmentyyppisiä hönöjä. Eikä Raatikainen ole vain ehdokas, hän on myös kansanedustaja ja poliisikomisario. 

Ei ehkä ole sitten niinkään ihme, että turvapaikanhakijoiden maastapoistaminen käy niin kivuttomasti, ainakin jos siellä sattuisi vallitsemaan enemmänkin Raatikaisen kaltaista arvomaailmaa, jossa kirkkokin edustaa hörhöjä. Eikun hönöjä. Puhumattakaan kaikenlaisista muista viher- ym. piipertäjistä, joiden palauttaminen kävisi varmaan hyvin helposti. Myös kurinpalauttaminen. (Raatikainen on ennen poliittista uraansa työskennellyt poliisin maastapoistamisyksikössä). 

Yhtiöittäminen tekee yleishyödyllisistä palveluista voittoa tavoittelevia

Kirjoitin seuraavan tarinani Helsingin urheiluhalleja pyörittävän FIX-yhtiön "pyynnöstä"; he keräävät asiakkailtaan tarinoita heidän 20-vuotiselta uraltaan. Minun urani helsinkiläisenä liikkujana on pidempi kuin Fixin.

Kävin Töölön uimahallin kuntosalilla ystäväporukkani kanssa 90-luvun puolivälissä. En ole aivan varma vuodesta, mutta ainakin se oli ennen Fix:iä. Siitä olen varma hinnoittelun perusteella: tuolloin kuukausikortti kuntosalille maksoi reilut 40 markkaa, ja nyt hinta on 44 euroa. Tämä on siis hinta halvemmasta kortista; häveliäisyyttäni en kehtaa suorittaa vertailua kokopäiväkortin hintaan (56 euroa), vaikka me kävimmekin salilla milloin lystäsimme eli etupäässä ilta-aikaan.

Hinta on siis noin kuusinkertaistunut reilussa 20 vuodessa, mitä eivät suinkaan ole tehneet palkat. Fix on erinomainen osoitus siitä, mitä hinnoille tapahtuu kun palvelut yhtiöitetään: yleishyödyllisistä kansanterveyspalveluista tulee voittoa tavoittelevia.

Fixin hinnaston voi tsekata klikkaamalla otsikkoa.

Alkukevään toivotut levyt

Paul Abraham: Honved Banda operetista Victoria und ihr Husar. Abrahamin musiikki on niin kitschiä, että sitä on vaikea nauramatta kuunnella. Alle 3-vuotiaan Elsa-tyttöni mielestä se on niin tarttuvaa, että alkoi laulamaan sen kertosäettä sujuvalla vauvaunkarilla.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Lontoon sinfoniaorkesteri johtaa Antal Dorati. Ihannelevytys tästä teoksesta, jossa soitetaan ilmavasti eloisassa Mercury-äänityksessä, vaikka esityksenä ei ole Fricsayn voittanutta.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Äärimmäisen ilmava 60-luvun äänitys tässä suhteellisen harvinaisessa studiolevytyksessä korostaa Lontoon sinfoniaorkesterin soittoa, joka on sekä kaunista että tarvittaessa dramaattista. Tässä on yksinkertaisesti kaikki kohdallaan, jos Brahmsin ensimmäisestä sinfoniasta haluaisi yhden kunnollisen peruslevytyksen,

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Dinu Lipatti ja Lüzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Herbert von Karajan. Tässä taivaasta lähetetty pianon enkeli Lipatti vain pari kuukautta ennen kuolemaansa jaksaa vielä kerran nousta aallonharjalle tässä esityksessä, joka on kuin vain yksi inspiraationkaari. Pelkästään tämän ajatteleminen saa kananlihalle.

Hector Berlioz: Symphonie fantastique. Saarbrückenin radio-orkesteri johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin käsissä tämä ei niinkään fantastinen sinfonia vaan sinfoninen fantasia kuulostaa ihan vakavastiotettavalta musiikilta, virtuositeettia unohtamatta. Saarbrückeniläisten soundi on avoin, erittelevä ja valoisa.

Robert Schumann: Sinfonia no 2. Berliinn filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Schumannin sinfoniat ovat ehkä Karajanin pitkän ja tuotteliaan uraan kaikkein parhaimmat levytykset: niissä välillä autopilotilla paahtava Karajan on korvin kuultavasti innostunut. Ja silloin kun Karajan on parhaimmillaan, he takes some beating. Sinfonian hidas osa on sinfoniakirjallisuuden kauneimpia.

Bela Bartok: Divertimento jousiorkesterille. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. On nautinnollista kuulla heti ensimmäisestä attaccasta alkaen näin raikkaasti äänitettyä ja railakkaasti soitettua Bartokia. Vaikka omistan Ferenc Fricsayn levytyksen - ja ne ovat definitiivisiä Bartok-tallenteita - niin oli kuin olisin kuullut kappaleen ensimmäistä kertaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Olen neljännesvuosisadan kierrellyt tätä teosta ympäri, ja nyt pääsin sen ytimeen. Tässä on kaikki kohdallaan: temmot ja balanssit, ja löysin hitaasta osasta minulle ennen tuntemattoman uskomattoman kauniin viulusoolon. Kaikki kuuluu esityksen silti olematta hengetön partituurin röntgenkuvaus. Sen sijasta se on sen kokonaisvaltainen hermeneuttinen diagnoosi. Esitys on rauhallisesti alleviivaamatta mitään, ja sitä ravisuttavampia kliimaksit ovatkin. Skrowaczewski osaa rakentaa pitkiä kaaria samalla tavalla luonnollisesti ja hötkyilemättä kuin Horensteinkin. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen Bruckner-levytyksistä, joka tekee minun hyllyssäni monia levytyksiä virkaheitoiksi, ainakin Giulinin ja Horensteinin.

Muusikko: Stanislaw Skrowaczewski
Säveltäjä: Bela Bartok