Oikeus saada tunnustusta

Osallisuus, tai ainakin osallisuuden tunne on subjektiivinen oikeus ja ihmisoikeus: se, että ihminen voi kokea olevansa mielekäs osa ihmisyhteisöjä ja tekevänsä jotakin mielekästä ja hyödyllistä. Tosin tämän oikeuden toteutumatta jäämisestä on hankala ryhtyä panemaan ketään tilille. On siltikin tärkeää yrittää. Rakenteellisen väkivallan kyseenalaistaminen ja institutionalisoituneiden käytäntöjen murtaminen alkaa yksittäistapauksista, eikä se mistään muualta voikaan alkaa.

Jos esimerkiksi työllistyminen on mahdotonta siksi että työnhakija on täyttänyt 50 vuotta tai hän on "väärää" sukupuolta, tästä jokainen työnantaja on voitava vaatia tilille, ja tätä auttaa se, että rekrytointipäätösten perusteiden ja pätevyysvaatimusten tulee olla julkisia.

Jos nyt on käynyt niin onnellisesti että työpaikkaan kiinnittyminen on tapahtunut, se on toki hyvä osallisuuden alku, mutta ei mielekkyyden kokemus ihan työpaikan olemassaoloon palaudu. Minulla ei ole vertailukokemuksia muista kuin suomalaisista työyhteisöistä, mutta luulen positiivisen palautteen olevan täällä erittäin annosteltua. Jos työntekijä ei saa koskaan tunnustusta tekemisistään, tämä tappaa motivaation, innon ja palon, jolloin sitä tunnustusta lähdetään hakemaan muualta, kuten harrastuksista. Ihmisellä on tarve kokea olevansa jossakin hyvä, ja vielä edes joskus kuullakin se, että joku toinenkin on huomannut sinun tekevän hyvää työtä. Ilmaiseksi vinkiksi siis jokaiselle esimiesasemassa olevalle: kehu alaistasi edes joskus. Ja kyllä kollegoitakin saa kehua. Ei maksa mitään.

Jos kuitenkaan osallisuuden tarve ei tyydyty työn kautta, tällöin vaihtoehtoja ovat esimerkiksi yhdistystoiminta ja perhe, tai ehkä tarkemmin sanottuna mahdollisuus kiinnittyä subjektiivisesti läheiseksi koettuun primaariryhmään, jossa yksilö hyväksytään sellaisena kuin on ja jossa saa myös läheisyyttä. Perhe ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus siinä mielessä että kukaan, esimerkiksi valtio, voisi sellaisen taata, eikä jokainen perhettä edes halua. Joillekin kaveripiiri voi toimittaa perheen funktiota. Kuitenkin on tärkeää, että julkiset palvelut ja hyvinvointivaltion rakenteet tukevat mahdollisuutta perustaa perhe. 

Tunnustuksen tarve on sitä tärkeämpi mitä vähemmän itse toiminnan sisältö tuottaa tyydytystä. Jos ihminen ei saa kykyjään käyttöön ja toteuttaa omia intressejään, tällöin käsitys omista kyvystä vähin erin rapautuu, ja itsetunnon rapautuessa rapautuvat kyvytkin.

Hiljainen tolkun enemmistö mahdollistaa kiusaamisen

Sen jälkeen kun presidentti Niinistö peukutti lehtikolumnin, jossa suuri enemmistö nimettiin "tolkun ihmisiksi" ja esitti tämän esikuvalliseksi toiminnaksi, tolkun ihmisiksi on julistautunut vähintäänkin pieni enemmistö. Ei kuitenkaan kannattaisi. Tolkun ihmiset eivät liudenna keskusteluilmapiiriä tai sosiaalisia ongelmia muka jättäytymällä ulkopuolelle. He pakoilevat vastuutaan.

Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka pahimmillaan nauroivat, parhaimmillaan vaikenivat kääntäen katseensa toisaalle ollen muka näkemättä kun koulukaverini takinselkämykseen oli kiinnitetty käytetty kortsu nuppineulalla. He ovat niitä, jotka muodostavat jos ei muuta niin passiivisen yleisön työpaikkojen mehiläiskuningattarille ja aikasyöpöille. Tolkun ihmiset ovat niitä joiden niska taittuu aina vain vähän kumarammaksi heidän altistuessaan esimerkiksi työpaikallaan epäinhimilliselle johtamiselle, jolloin taas kynnys altistaa toisia työntekijöitä moiselle on vastaisuudessa taas hitusen matalampi.

Tolkun ihmiset mahdollistavat koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja kaikenlaisen rakenteellisen väkivallan. He ovat se seinä, josta pilkkapuheet kimpoavat, solvauksien kaikupohja. He muodostavat sen normaaliuden, johon suhteessa poikkeamat mitataan, osoitetaan ja laitetaan näytille. 

Alkukesän 1981 aloitin jokaisen aamuni kävelemällä läheiselle Vanhaistenpuiston kentälle potkimaan palloa palloseinää vasten. Niistä sessioista on peräisin nykyinenkin alkeellinen louhikkotekniikkani. Rinnastakaamme tämä toimitus kiusaamiseen: jos potkija on kiusaaja ja pallo kiusattu, palloseinä on se hiljainen tolkun enemmistö, joka mahdollistaa potkimisen. Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka eivät mene väliin kun näkevät bussissa tummaihoista solvattavan ja hänen päälleen syljettävän. Jos menisivät, niin tällaista ei tapahtuisi. 

Joskin tämä tolkullisuutta oikeammin pelkuruus onkin yksilöllisesti ymmärrettävä selviytymissstrategia, tolkun ihmiset ovat osa ongelmaa, eikä ilman heitä kiusaamista tapahtuisi, sillä kiusaaja tarvitsee toiminnalleen yleisön. Ilman että edes kaivaisi natsikorttia, niin jos Tolkun ihminen kerran on sellainen joka välttyy ottamasta kantaa, hänenhän olisi loogista pidättäytyä äänestämästä. 

Lapsilta, jotka vasta opettelevat sosiaalisen elämän vastavuoroisuutta, lammasmainen käytös eli tolkullisuus on vielä ymmärrettävää. Mutta että aikuisetkin. 

Leikataan ja luodaan tulevaisuutta

Porvoolaisiinkin koteihin on jaettu sumutusta painotuotteen muodossa. Sitä on tarjonnut entisen sivistyspuolueen, tai ainakin sellaiseksi itsensä mieltäneen Kokoomuksen vaalilehti. Sen mukaan ainakin Porvoossa Kokoomukselle ovat tärkeitä lapsiperheiden palvelut, koulut ja päivähoito. Ilmeisesti eivät kuulu samaan puolueeseen kuin juustohöyläministeri G-L, tai kieltäytyvät tietämästä, että juuri hänen rootelistaan on leikattu: ammattikoulutuksen lähiopetusta on leikattu, yliopistojen perustehtävää vaikeutettu ja päivähoidon ryhmäkokoja kasvatettu. Tämän jälkeen on hurskastelua tulla kertomaan, että tavoitteena onkin koko ajan ollut maksuton päivähoito!

Ei Kokoomus pienituloisia vihaa, he vain muodostavat heidän maailmassaan näköharhan, he kun tulevat todistaneeksi hallituskuiskaajana toimineen EK:n saneleman valinnanvapauden koskevan vain hyvätuloisia ja hyvinvoinnin valumisvaikutuksen turhaksi luulotteluksi.

Varoittaisin äänestäjiä uskomasta näin vaalien alla kaikkeen siihen hyvään tahtoon, jota parhaiden mainostoimistojen paketoimana tarjotaan. Kyllä minä psykologisesti ymmärrän, mikä logiikka on Kokoomuksen kannattamisessa, kai voittajiksi itseänsä brändänneisiin samastuminen saa osan kultapölystä tarttumaan itseenkin.

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaan yleisönosastolle lauantaina 25.2.

Itse hankitut vaivat?

Näitä kunnallisvaaleja tuntuu oudolta katsella sivusta kotisohvalta, kun puoliso vieressä täyttää vaalikonetta. Mitä pitäisi ajatella arvokysymyksestä "pitäisikö omilla elämäntavoillaan omaan sairastumiseensa "myötävaikuttanut" (sitaattimerkit omani) velvoittaa osallistumaan hoitonsa kustannuksiin?"

Ymmärrän, että tällä viitataan tupakoitsijoihin ja alkoholisteihin, ja mukana on aimo annos moralismia: on esimerkiksi huonompaa ja oikeampaa alkoholin suurkulutusta. On aivan eri asia, hankkiiko kirroosinsa Martellista vai Jormasta, ja johtuuko tämä liiallisten edustusillallisten määrästä "oikeissa" sosiaalisissa verkostoissa vai vääränlaisissa verkostoista eli ostarin takametsän jengeistä.

Kysymys kieltäytyy ottamasta kantaa esimerkiksi sellaisiin tapauksiin, jossa työntekijä on hankkinut työperäisiä vaivoja, kun kuitenkin töissäkin kai pitäisi käydä? Vai olisiko parempi jäädä kotisohvalle nyhjöttämään, ja oman vapaan valinnan mukaan hakeutua joko siihen ostarin takametsän porukkaan tai sitten kun aikaa on vapautunut, lenkkeillä itsensä huippukuntoon? Mitään välimuotoja ei tietenkään ole.

Miten pitäisi suhtautua siivoojan hankkimiin kulumiin? Entä istumatyön aiheuttamiin selkävaivoihin, II tyypin diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään? Ovatko ne oma vika? Onko oma vika, että työläinen on sidottu konttorituoliin, jopa siinä määrin että THL mittaa työpisteellä vietettyjä aikoja, ja poikkeukset tästä pitää perustella ja varmaankin hyväksyttää jossakin?

Juokseminen ei ole lifestyle, vaan elämäntapa

Aika ajoin muuten erinomaisesta lehdestänne välittyy vaikutelma, että juokseminen liittyisi jotenkin downshiftaamiseen: siihen, että ihmisen luopuessa jostakin, juokseminen antaisi hänelle elämänsisällön ja vastauksia kysymyksiin. Downshiftaaminen on kuitenkin extreme-laji, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Soisin, että menestyjien lisäksi lehti tekisi juttuja selviytyjistä, ihmisistä, jotka juokseminen on pitänyt kaidalla tiellä, hengissä tai kuntouttanut, kuten sen ystäväni, joka vaikean auto-onnettomuuden jälkeen kuntoutti itsensä juoksemalla taas korkeakouluopiskelijaksi. Ihmisistä, jotka eivät downshiftaa, koska heillä ei ole mahdollisuutta säästää kolmen vuoden palkkaa.

Me kaikki emme ole huippuosaajia, menestyjiä tai sankareita. Siltikin tämä ystäväni, joka ei paljoa vaadi, kotitarvesienestäjä ja kalastaja, jonka työhistorian onnettomuus pyyhki pois, kelpaa sankariksi. Selviytyjät, he, jotka ovat nostaneet itsensä ylös sairaalasängystä, laittaneet lenkkitossut jalkaan ja kuntouttaneet itsensä selviytymään, ovat todellisia voittajia. Mainitsemani ystävä on muistutus siitä, että terve sielu terveessä ruumiissa, eikä extreme-kokemuksia tarvitse aina lähteä hakemaan niin kaukaa ja kalliilla varusteilla. Ei tarvita satojen eurojen rannetietokoneita ja seitsemän mantereen kiertämistä; kaksi jalkaa, Keskuspuisto ja kuluneet Brooksit riittävät.

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Juoksija-lehden Lukijalta-palstalle. 

Ansaitseeko Helsinki Väyrysen?

Demokratian edellytyksenä on vastavoimat, ja yksi taho voi olla hyväksi toisaalla ja vähemmän hyväksi toisaalla, vähän kuin sama aina voi olla kohtuudella nautittuna lääke ja liiallisesti otettuna myrkky. Ylipäätään moniäänisyys ja vakiintuneiden käsitysten tai trendien kyseenalaistaminen ovat päätöksenteossa demokratian edellytys. Jos ei muuten, niin saadaan niitä väistämättöminä pidettyjä trendejä vähän avattua ja pureskeltua lisää. Yksi tällainen on pääkaupunkiseudun kasvaminen.

En ole yksiselitteisen vakuuttunut hajauttamisen itseisarvoisesta siunauksellisuudesta valtakunnallisessa mittakaavassa, mutta sen sijaan tuntemani helsinkiläiset keskustalaiset ovat kaupunkisivistynyttä väkeä, vaikka en tosin ole varma, mitä yhteistä on Laura Kolbella ja Paavo Väyrysellä. Annan tässä anteeksi sen, että Keskusta puolustaa Malmin lentokenttää, sillä tähän vastuuttomuuteen syyllistyy moni muukin. Jos lopputulos on sama eli Helsingin viheralueiden pelastuminen, silloin on sivuseikka, tapahtuuko tämä nimenomaisesti ja tarkoituksellisesti vai keskittämiskriittisyyden sivutuotteena.

Keskustan vastapooli suhteessa hajauttaminen - keskittäminen ovat Vihreät. Mitä suuremmaksi pääkaupunkiseutu kasvaa, sitä suuremmaksi kasvavat siellä Vihreätkin lähes luonnonlainomaisesti. Syrjäseudut ja maakunnat tarvitsisivat ehdottomasti lisää vihreitä, kun taas pääkaupunkiseudusta en ole niin varma. Joukkoliikenteen ja lähiluonnon merkityksen ymmärtäminen ei ole minkään puolueen yksinoikeus.

On muitakin vaihtoehtoja kuin Kokoomus ja Demarit, ja äänestäjällä on oikeus valita oma sijoittumisensa realismin ja idealismin akselilla. Joka on tästä eri mieltä, pitänee pahana esimerkiksi Ralph Naderin asettumista presidenttiehdokkaksi. Protestiäänestäminenkin on ihan o.k. Niin että tervetuloa vaan hämmentämään soppaa Väykkä. Sitä vaan toivon, ettei Väykän Terve Helsinki -liike ole heijastumaa kansainvälisesti rajat kiinni -trendistä.

Ota työntekijöiden lomarahat ja juokse

Elinkeinoelämän keskusliitto julistaessaan yksipuolisesti omalta osaltaan liittokohtaisen sopimisen ajan päättyneeksi, samalla se moraalisesti irtautuu kaikista keskitetyistä ratkaisuista. Eikä vain moraalisesti, sillä hallitusohjelmankin sanellut EK julkilausutusti tavoittelee paikallisen sopimisen lisäämistä. 

Tässä vain sattuu olemaan sellainen performatiivinen ristiriita, että nyt EK näyttää aika huonoa esimerkkiä. Mitä muuta liittokohtaisista sopimuksista luopuminen onkaan kuin keskitetty ratkaisu, sitä, että se sanelee, miten keskusliittojen pitää sopia. Ilmeisesti keskitetty sopiminen on ok vain silloin kun se tapahtuu Häkämiehen sanelusta ja hänen valvonnassaan, sillä silloin sitä ei sanota keskitetyksi vaan kilpailukyvyn varmistamiseksi. 

Nyt EK:lle pitää kyllä antaa peili käteen. Ei sellaisen kanssa voi neuvotella, joka ensin keskitetysti vaatii KiKy-sopimusta ja sen jälkeen yksipuolisesti julistaa keskitetyn sopimisen ajan olevan ohi. Se on pelkurimaista: ensin haastetaan riitaa ja sitten juostaan karkuun kun ollaan ensin ulosmitattu työnantajille edut. 

Ensin ulosmitataan lomarahat, sitten yhteistyössä hallituksen kanssa varmistetaan että leikatulla palkalla ostetut palvelut on ulkoistettu veroparatiisiin, tästä palkitaan hallitustoveri nostamalla tämä vihreällä oksalla laulavaksi satraapiksi, jonka tulospalkkiota nostetaan onnistuneesta ulkoistuksesta. 

En lähtisi neuvottelemaan EK:n kanssa, varsinkin jos EK on jo tullut osoittaneeksi tällä teollaan että neuvottelemisen aika on ohi. Miten neuvottelet sellaisen osapuolen kanssa, joka julistaa toisen neuvotteluosapuolen olevan vailla valtuuksia, ja kyseenalaistaa koko neuvotteluprosessin?

Kansan Uutisten jutun, jossa Metalliliitto sanoutuu irti tästä keskitetystä hajauttamisesta, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Kiitos maestro Nicolai

Yksi ikimuistoisimpia konserttejani on ollut kesäyönä, tai oikeastaan myöhäisenä kesäiltana Espoon tuomiokirkolla, tai oikeammin kirkkomaalla kuulemani ruotsalaistenori Nicolai Geddan ja Uspenskin katedraalikuoron konsertti, jossa laulettiin ortodoksista kirkkomusiikkia. Kaikki eivät mahtuneet kirkkoon sisään, sillä Suomessa tiedettiin kyllä, kuka oli nyt tullut laulamaan: mies, josta moni oli varmaankin hämmästynyt, että hän oli vielä ylipäätään hengissä, saati lauloi.

Kotiani ei voi pitää varsinaisena musiikkikotina, mutta siltikin Geddan tunsin nimenä niin kauan kuin muistan mitään. Jos kotona on ollut radio auki, kuten ilmeisesti äitini lapsuudenkodissa oli, niin Geddalta on ollut mahdoton välttyä.

Noin kuukausi sitten vaikeni Geddan ääni ikuisesti, mutta hänen perheensä julkisti tiedon vasta nyt. Aivan poikkeuksellisen pitkään siitä saatiinkin nauttia: kuulemani konsertti taisi olla Geddan viimeinen, vaikka ei hän koskaan virallisesti jäänyt eläkkeelle. Vielä 80-vuotiaana ääni oli ihmeellisen kaunis, vaikka ei toki enää niin vahva kuin nuorempana, jolloin häneltä onnistuivat myös Heldentenor-roolit.

Sankaritenorin lisäksi Gedda oli liedlaulaja, oratoriosolisti, mitä tahansa. Gedda lienee ollut kaikkien aikojen monipuolisin klassisen oopperakoulutuksen saanut laulaja, joka lauloi millä kielellä tahansa ja joidenkin arvioiden mukaan hän oli myös kaikkien aikojen äänilevyjä tehnyt laulaja, joka esiintyi jo 40-50 -lukujen vaihteesta, esimerkiksi Maria Callasin kanssa.

Geddan viimeinen konsertti jäi mieleeni maagisena kokemuksena: harras musiikki ja uskomattoman kaunis ääni yövalaistulla kirkkomaalla loivat haihtumattoman tunnelman. Kiitos Maestro Nicolai.

Tallenteen Geddan viimeisestä konsertista voi kuulla klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Keskusvaalilautakunta ei ole työssäkäyville

Keskusvaalilautakuntaa voi suositella vain eläkeläisille tai työttömille. Kokoukset ovat kyllä äärimmäisen hyvin valmisteltuja ja kompakteja, yleensä, eivätkä ole mitään aikasyöppöjä. Kuitenkin, jos ääntenlaskenta alkaa maanantaina kello 9.00, ja siihen menee etukäteen määrittelemätön aika, lienee selvä, että toisessa kaupungissa sukkuloivan jäsenen varaan ei voi laskea.

Ei luottamustehtävillä rikastuta, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta ei tulonmenetyskään liene tarkoituksenmukaista, sillä vaikka työnantajan onkin päästettävä työntekijänsä kunnallisiin luottamustehtäviin, nämä poissaolot ovat lähtökohtaisesti palkattomia, eikä vaatimaton lautakuntapalkkio kata päivän palkatonta virkavapaata.

Luottamustehtäviin voi etenkin pienissä kunnissa joutua kissojen ja koirien kanssa houkuttelemaan kuntalaisia, eikä se ainakaan näin käy yhtään helpommaksi. Joko ääntenlasku viikonlopulle tai sitten siitä pitää saada kunnon palkkaa. Ei liene tarkoituksenmukaista, että lautakuntalainen joutuu teeskentelemään sairasta saadakseen huijatuksi itselleen palkallisen poissaolon.

Kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa

Kyllä nelikymppisen elämä on niin mahtavaa, kun voi heittäykse ajattelemaan vain itseään! Kun lapset ovat kasvaneet jo isoiksi, toinen on jo melkein yhdeksän ja toinen kaksi, ja urakehityksen huipulla voi jättää kaiken, ja lähteä vaikka purjehtimaan vuodeksi, kibbutsille tai kirjoittamaan omaelämäkertaa, kun siitä huippuosaajan, osastonsihteerin palkasta on saanut säästettyä kahden vuoden palkan. Jos vain malttaa ja ehtii, kun niitä alituisia ***:n headhuntereita pitää ravistella harteilta.

Nelikymppisenä voi keskittyä vaikka naurujoogaamiseen tai potkupyöräilemään. Vaikka ei se kai paljoa naurata, kun se asuntolainakin pitäisi selvittää. Jos polvet ovat kuluneet nöyristelystä ja lasten kanssa kyykkyhyppelystä, voit valita yksityisen ortopedin, joka kyllä kirjoittaa sinulle lähetteen kuntayhtymälle, samalle ortopedille joka laittaa sinulle uuden kierukan. Siis polvi-.

Ei se oikeasti ihan näin mennyt. Siltikään, elämäni ei ole ollut koskaan niin jännää kuin nyt, sovitetussa toimenkuvassa osastonsihteerin työstä, kuukausipalkalla Youtubea kuunnellessa sen mitä taukojumppaamiselta kerkeää. Työpäivä on jatkuvaa taukojumppaa, viimeksi töitä tuli kaksi kuukautta sitten. Olenkin aika hyvässä kunnossa, kun työt eivät häiritse kuntoilemistani.

Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia kuin vaikkapa eristysvangilla. Itseäänkään ei enää katso ylikriittisesti, joten blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, ja miksei toisen, kolmannen ja seitsemännenkin sitten yli nelikymppisenä, kun sitä itsekritiikkiä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.

Niin että kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa, kun sitä suorastaan hukkuu virikkeisiin ja työtarjouksiin ja kylpee rahassa niin että joutuu eväämään pojaltaan ruokailun uimatreenien jälkeen uimahallin kahvilassa, kun palkka on loppu kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää. Minua inspiroineen Anna Saivosalmen Kauneus ja terveys -blogin voi lukea kilkkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kerjääminen, voimaannuttavaa downshiftausta?

En tiedä, mitä on vaikuttajaviestintä, mutta en siltikään aio istua siihen miinaan, että arvostelisin Demareiden uutta vaikuttajaviestijätoveri Rönnholmia vain siksi, että en ymmärrä, mitä on vaikuttajaviestintä. Sen on selvästikin ymmärtänyt toveri Micke "Mikael" Jungner, joka oli tehnyt muutaman havainnon leipäjonosta (kopsattu toverin Feseseinältä):

Suora sitaatti alkaa:

Muutama havainto leipäjonoista.

1. On arvokasta että leipäjonoja on. Maailma ilman leipäjonoja olisi ankeampi. Enkä nyt tarkoita köyhyyttä joka ajaa jonoihin vaan sitä leipäjonoa epäkaupallisena vaihtoehtona saada ravintoa.

2. Sellaista julkishallinnollista systeemiä, joka ottaisi huomioon kaikki inhimillisen elämän vivahteet, ei ole. Siksi on tärkeää, että leipäjonot antavat valinnanvaraa niille, joille systeemi ei sitä tarjoa.

3. Leipäjonossa ei ole itsessään mitään hävettävää. Sitä tekee hävettäväksi se porukka, joka säälii ja voivottelee jonottajia.

4. Kauhistelemalla leipäjonoja tulee samalla luoneeksi juuri sitä ilmapiiriä, joka saattaa saada jonottajan kokemaan arvottomuutta.

5. Poliittinen jeesustelu leipäjonoista on käytännössä oman kannatuksen nostamista leipää jonottavien omanarvontunnon kustannuksella. Tuota tehdään toki vahingossa ja vilpittömin mielin, mutta väärin se silti on.

6. Leipäjonoja tulisi edistää, niiden kautta avun saaminen normalisoida sosiaalisesti ja leipäjonoja pyörittäviä vapaaehtoisia ylistää heidän konkreettisesta pyyteettömyydestä.

7. Leipäjono on ekologisesti kestävä tapa korjata kaupallisessa logistiikassa olevaa tehottomuutta. Syöty leipä on maapallolle arvokkaampi kuin pois heitetty leipä, olkoon tuo leipä hankittu ostamalla tai jonottamalla.

8. Yksi mutkaton tapa tehdä hyvää on pysähtyä leipäjonoon ja kätellä siellä jonottavia sekä rohkeudesta murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maapallon pelastamisesta.

9. Leipäjono ei ole kirosana tai merkki yhteisön epäonnistumisesta. Leipäjono on toimiva sosiaalinen innovaatio ja merkki yhteisöllisestä empatiasta. (suora sitaatti päättyy)

Tässä toveri Jungner ei oikeastaan syyllisty muuhun kuin rehellisyyteen, tunnustaessaan tarkkailevansa leipäjonoja. Mihinkään muuhun hän ei pysty, norsunluutornistaan. Ja olisihan se paitsi aika teennäistä mennä itse jonottamaan, ja sitäpaitsi pois yhden oikeasti tarvitsevan suusta. Eli paitsi epärehellistä, myös rosvoamista. 

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin tovereille Rönnholm, toveri Jungner ja kaikki demaritoverit: jos pitää leipäjonossa seisomista merkkinä rohkeudesta ja leipäjonoa sosiaalisena innovaationa, tervemenoa Kokoomukseen. Kuten Sakari Timonen olikin todennut, sen demareiden jäsenkirjan voisi palauttaa. Kas kun leipäjonossa seisominen ei ole lifestyle-valinta, köyhäilyä. Tämän toveri Rönnholm olikin osittain ymmärtänyt, toivottaessaan toverinsa ulos kokoushuoneesta oikeiden ihmisten pariin. Jos nimittäin aikovat tavoittaa edes osan niistä nyt Perussuomalaisiin pettyneistä sieluista, jotka muutoin jäävät kotiin. Tämän luulisi olevan edellytyksenä sille, jos demarit haluavat seuraavissa, joskin vielä valitettavan kaukaisessa horisontissa siintävissä eduskuntavaaleissa odottavan varman voiton muodostuvan vähän pysyvämmäksikin. Nyt kun nykyhallitus on suorastaan antanut tarjottimella demareille avaimet, luulisi niiden kiinnostavan. 

Varmaan sosialidemokratia kaipaisi jonkinlaista päivitystä, esimerkiksi sellaiseksi että se tunnistaisi epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden. Ei ehkä kuitenkaan tällaiseen Tölö (j)ung(ner) labor -suuntaan, joka on mennyt Kokoomuksen sosiaalisiivestä oikealta ohi normalisoidessaan leipäjonot paitsi normaaleiksi, myös hyväksyttäviksi osiksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää, täydentävästä oleellista, epänormaalista normaalia. Hyvinvointiyhteiskunnan saneeraus ei tarkoita sen purkamista. 

Köyhyystutkija, parhaillaan leipäjonoista väitöskirjaa valmisteleva Maria Ohisalo ehtikin jo vastaamaan Jungnerille osuvasti: (lainaus alkaa): leipäjonoon liittyy lahjan antajan ja saajan välisiä valtaepätasapainoja, vastavuoroisuuden ja toimintamahdollisuuksien puuttumista jne.tyydytetään perustarpeita, vaikka hyvinvointivaltio rakennettiin poistamaan leimaavaa köyhäinapua ja tarjoamaan universaaliutta selektiivismin sijaan. (lainaus loppuu)

Jungnerin kirjoitusta ruotivan bloggauksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Minä suosittelen näissä kunnallisvaaleissa äänestämään oppositiopuolueita, jos ei muuten niin viestinä siitä, että hyvinvointivaltiota pitää puolustaa. Mieluiten todellisia vasemmistolaisia, jotka tämän ymmärtävät, työstä ja toimeentulosta tietonsa päivittäneitä punavihreitä tai sitten sellaisia kuin Maria Ohisalo. 

Alkuvuoden parasta musiikkia

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.

Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.

Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.

Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.

Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.

Terveydenhoito säästää sairaanhoitoa, suussakin

Jaoin Facebookiini linkin Hesarin mielipidekirjoitukseen,  jossa hammaslääkäri kirjoitti Sote-uudistuksen tuhoavan lasten hampaat. Tämä tuho on seurausta siitä, että valinnanvapauksena seurauksena ennaltaehkäisevät tietyt ikäluokat läpäisevät hammastarkastukset tullevat Soten myötä jäämään historiaan.

Sain tähän jakoon kommentiksi, että "asia on tärkeä, mutta miksi aina vedotaan siihen että vanhemmat eivät jaksa huolehtia".  

No, oikeassa maailmassa asia kuitenkin menee siten, että jotkut eivät jaksa, ja tämän toteaminen ei ole niiden syyllistämistä, jotka jaksavat. Tämän vuoksi on myös erilaisia lapsiperheiden tukitoimia, kuten lastensuojelu, joita ei kannata julistaa turhiksi siksi että suurin osa kuitenkaan ei niitä tarvitse. Jos joku syyllistyy, minä en voi mitään sille ettei siihen peiliin olla katsottu ajoissa.

On turha perustella, että tähän(kään) tai tähän ei ole varaa, koska puoli miljoonaa työtöntä tai koska ziljoona pakolaista. Heidänkin asioidensa hoitamiseen olisi varaa säästämällä terveydenhoidosta. Ja siitä säästetään ennaltaehkäisemällä. Ennaltaehkäisy säästää sairaanhoitoa. 

Eihän kukaan kuluta niitä lastensuojelupalveluiden resursseja huvikseen, jos ei niitä tarvitse. Sama vika hammaslääkäreissä. Vai tietääkö joku jonkun, joka menee hampilekurille silkkaa iloisuuttaan, nauttiakseen ko. toimituksesta, jotta saisi kivalta hampilääkäritädiltä tai -harvemmin sedältä kivan tarran? 

On kummallista, miten ennaltaehkäisyn tarpeellisuutta joutuu aina todistelemaan. Jos tunnustaa syy-seuraussuhteen olemassaolon, tällöin luulisi olevan selvää, että hammaslääkärissä on parempi käydä aiemmin kuin liian myöhään.

Yllämainitun Feseen jakamani hampilääkärin puheenvuoron voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Eduskunta-avustajan muistihäiriö

Kansanedustaja Lea Mäkipään (PS) avustaja Terhi Kiemunki (myöskin PS) lausahti tässä eräänä päivänä, että ei muista tai tiedä, kuuluiko Facebookin MV-ryhmään. Ainakaan hän ei tunnustanut muistaneensa, että olisi liittynyt tähän ryhmärähmään. Sitten kun edellisestä muistamattomuudesta hädin tuskin oli savu laskeutunut, hän ei muistanut, oliko hän mahdollisesti joskus kirjoittanut sinne jotain. Oli kuulemma voinut joskus.

Millaisia muistamattomuuksia mahtaakaan vielä paljastua. Terhin työnantaja Lea Mäkipää taitaa totisesti olla anteeksiantavainen tai ainakin sallivainen, sillä yleensä työnantaja passittaisi alaisensa tutkimuksiin, jos on syytä epäillä tämän muistihäiriöitä, oli kyse sitten työmuistista, tai kuten tässä tapauksessa, pitkäkestoisemmasta muistista. Työmuistin ongelmista on silloin kyse kun työntekijä unohtaa saamiaan suullisia ohjeita, ja pidempikestoisen muistin ongelmista taas silloin jos hän ei muista, minkä parissa hän puuhaili vaikkapa viime viikolla. Jotkut työnantajat jopa kiirehtivät hutikoimaan maallikkopikadiagnooseja, voihan keski-ikäistä ihmistä kohdata jopa varhais-Alzheimer.

Minä en tee diagnooseja, kirjoitan vain niitä. Mutta on niitä työssäkäyviä pienemmästäkin tutkittu.

Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.