Muistan vielä hämärästi, kun Vendla-mummoni täytti 50, ja hänen viisikymppisiään järjesteltiin meillä kotona. Hän oli vieläpä viisi vuotta vanhempi kuin äitini puolen isovanhemmat. Itse juhlista en tosin oikein muista, juuri neljä vuotta täyttäneenä, kun aikuiset varmaankin nauttivat maljoja itse jo yöpuulle sarvikuonojulisteen alle käpertyneenä, ja makuuhuoneen oven alta tunkeutui niin sankka tupakansavu, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. Se oli sitä aikaa. Ei minulla mikään huono lapsuus ollut.
En mielelläni puhu kuplista, sillä ne ovat ainakin hengessä persujen lanseeraamia normaalistavia, vähätteleviä termejä, niin vaikka kyllä parilla entisellä koulutoverillani (ja jopa viisi vuotta nuoremmalla serkullani) on jo lapsenlapsia, niin kyllä suurella osalla tuntemistani viisikymppisistä ei todellakaan ole vielä koteja maksettu ja lapsia muuttanut pois pesästä ja itsellä aikaa keskittyä ihastelemaan omia saavutuksiaan.
Epäilen, että ei johdu pelkästä perspektiivistä, siitä, jossa pöytäkin tuntuu niin kamalan korkealta kun itsellä nipin napin silmät ulottuivat pöytälevyn tasolle, että ennen viisikymppinen oli todellakin jo aika vanha. Vähintäänkin oli sydän ja keuhkot pilattu työmailla, kun oli kiire saada se hartiapankkitalo valmistuneeksi, pojat ammattikoulusta ulos ja tytöt naitettua.
Oma isäni ei ollut kahtakymmentäyhtä eikä äitini yhdeksäätoista täyttänyt syntyessäni. He olivat omassa suvussani poikkeuksellisen vanhoja. Ei ole ihme, että niin monelta jäävät omat arvot, opetukset ja geenit siirtämättä kun asiaan herätään vasta nelikymppisenä. Neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, melkein. Kaksikymppisellä on vielä niitä geenejä kun taas nelikymppisellä on jo niitä arvoja ja opetuksiakin.
Lapsuudessa en tuntenut ketään seitsemänkymppistä, en edes kuusikymppistä. Ei meidän suvussa niin vanhoja ollut. Eivät he kestäneet ehjinä tai edes yhtenä kappaleena kuin useimmat hädin tuskin viisikymppisiksi. Siinä vaiheessa heidät oli loppuun kulutettu, käytetty, heitetty pois kuin kenkärajat. Äitini oli tästä poikkeus; hän oli jo 44-vuotiaana lopussa.
Vanhetessa sanotaan että ihmisen pitäisi jollain tavalla jalostua: muuttua kärsivällisemmäksi ja oppia suhteellisuudentajua. Jotenkin jalostua ja pyöristyä. Minulle on jäänyt mieleeni, mitä isäni sanoi ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten: vanhetessaan muuttuu kärsimättömämmäksi, koska on jo saanut osakseen elämänmittaisen annoksensa epäoleellisuutta ja paskaa, eikä enää ole aikaa siihen. Turhiin asioihin, turhaan tekemiseen, turhiin ihmisiin. Eikä vanhetessa, kun ei enää tarvitse ajatella vaikutuksen tekemistä kun uranäkymiä ei enää ole, tarvitse enää niin ajatella, miten sen oman mielipiteensä paketoisi. Vanhenemisen merkki on se, että alkaa toistamaan itseään isänsä tavoin, luullen, että jo moneen kertaan kerrotut puujalkavitsit ja viisastelut jaksaisivat vieläkin ihastuttaa ja huvittaa toisia.
Isäni, joka ei suinkaan ole kaikessa oikeassa, mutta jota muistutan koko ajan enemmän yhä useammassa suhteessa, on myöskin sanonut, että miksi kummassa vanhenemista oikein kuuluu hehkuttaa, kun mitä siinä nyt oikeastaan voi olla juhlimista, että paikat kangistuvat, askel lyhenee, vauhti hidastuu ja aistit huononevat, nuoruuden rakkaat metsät kaadetaan ja ansioluettelon suosittelijat ovat kuolleet eikä siitä löytyviä tietokoneohjelmiakaan kukaan enää osaa. Sitä minäkään en tiedä, paitsi että toki vauhdin hidastumisessa ja askeleen lyhenemisessä voi olla otollista se, että ehtii nautiskelemaan maisemista vähän pidempään. Ehkä sitten joskus opin tekemään riittävän tiiviin cv:nkin, sitten kun sillä ei enää tee mitään...
Muista en tiedä, mutta ehkä vanhenemisen anti on se, että on vihdoinkin oppinut, mikä on keskeistä. Minulle ne ovat perhe, ystävät, luonto ja musiikki. Lopulta kaikki muu on aika turhaa, paitsi kirjallisuus. Ihan kaikessa ei enää tarvitse pysyä perässä, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää. Tämän oivaltaminen saattaa olla joillekin helpotus.
En tiedä, mitä tarkoittaa se, että joku on uusi musta, mutta sen tiedän, että 40 on uusi 20. Silloin nykyisenä jälkiteollisena aikana - jonka inhimillinen ja kulttuurinenkin tragedia on jatkuvasti pitenevä viive ruumiillisen ja sosiaalisen kypsyyden välillä - saatetaan olla nipin napin aikuistuttu, ja keski-ikäistyminen monessakin tapauksessa pääsee yllättämään salakavalasti ennen kuin ollaan mielletty itseä edes aikuiseksi. Tiedän hyvin sekä kosmologisesti että sosiologisesti sivistyneenä henkilönä, että vuosi on se aika, joka kestää maapallon kiertäessä aurinkoa, eli kyse on inhimillisestä sopimuksesta, mutta kun minä nyt kuitenkin olen ihminen, ja toisaalta, sille sopimukselle on myös vastineensa luonnon kiertokulussa, jolle me ihmisetkään muuten emme ole immuuneja.
Nuorisolaki ei enää auta eikä toisaalta työeläkettäkään ole vielä kertynyt. Maksetaan kyllä veroja, ehkä äänestetään, mutta terveen itsetietoisuuden kohdalla on joku aukko. Siinä vaiheessa kun ei enää ole markkinoilla, kaikkein suurin kohteliaisuus on kun joku itseäsi nuorempi luulee lapsesi kummilusikkaa omaksesi. Vaikka tarkoittaa se nuorekkuuskin sitä, että aikuistuminen olisi jotenkin mennyt mönkään...
Tahdon uskoa, että jo alkaneen vuorokauden puolella täyttämäni 50 on uusi 30. Parasta siinä on se, että luontokartoittajan termein ilmaistuna olisi vielä fyysisen kunnon puolesta kenttäkelpoinen, ja huonointa se, että enää ei ole aikaa hankkia sitä muodollista kenttäkelpoisuutta. Ehkä tässä kuitenkin on juuri ehtinyt oppia kaikeksi onneksi nauttimaan siitä, miten valo heijastuu lehtien lomitse, niin että oppii pysähtymään sitä ihailemaan siinä vaiheessa kun ei enää jaksa juosta siitä ohitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti