Pyöräilen kesät talvet, ja minun luulisi ilahtuvan aina kun pyöräilyn olosuhteita kehitetään. Pyöräilyväylät ovat retorisesti kaksiteräinen miekka: ne eivät ole liikenneväyliä, koska ne jotenkin mystisesti eivät muka vie kaupunkitilaa silloinkaan kun niitä toteutetaan reiteille, joilla niitä ei ennen ole kulkenut. Silloin ne palvelevat liikuntaa, mikä taas on hyödyllistä. Sekä kansanterveys että -talous kiittävät. Kuitenkin ne ovat liikenneväyliä silloin kun tulee kiista katupuista.
Katupuita puolustavat, pyöräilymyönteiset päättäjät syyttävät autoja, jotka eivät suostu luopumaan saavutetuista eduistaan edes kymmenen sentin vertaa. Jos siis pyöräily ja autoilu taistelevat samasta tilasta, kyseessä on ilmiselvästi liikennemuoto, minkä puolesta puhuu sekin, että "pyöräilyväylästön tavoiteverkosto" perustuu pyöräilyn kulkutapaosuuden kasvattamiseen.
Pyöräily on siis liikuntaa silloin kun sitä halutaan perustella puolustamisen arvoiseksi, mutta liikennettä silloin kun se taistelee autojen kanssa samoista senteistä ja metreistä aina sen mukaan, kumpi on retorisesti hyödyllisempää. Silloin kun pyöräkaistan tai baanan alta joudutaan kaatamaan puita, kyseessä on liikunta, silloin kun syytetään autoilijoita siitä, että he eivät luovu sentistäkään autoille varatusta katutilasta, kyseessä on liikennemuoto.
Tämä tuli mieleeni jälleen kerran, kun Mannerheimintien varrelta kaadettiin katupuita, kauniita ryhmyisiä lehmuksia. Toki Mannerheimintien alta on syytä uusia tsaarinaikaisia putkia, mutta puiden kaataminen on hyväksyttävää vain siltä osin kuin puut kasvavat näiden putkien päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti