Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli

Mirabilis

Suurten taide-elämysten jälkeen ei vähään aikaan jaksa lähteä tarttumaan uuteen. Saatuani Anni Kytömäkin Mirabiliksen luettua valmiiksi, jaksan kuunnella Haydnin pianosonaatteja Alfred Brendelin mainioina levytyksinä, mutta ilmiö on sama kuin konsertin jälkeen, jolloin ei pysty lastaamaan ainakaan saman päivän aikana itseensä lisää ääniaistimuksia. Taidekokemus elävänä on kuitenkin parhaimmillaan niin paljon väkevämpi. 

Anni Kytömäen kirjojen kanssa kokemus on samalla tavalla täyteläinen, tavallaan moniaistinen kuin livemusiikin. Ainakin ne pureutuvat jonnekin todella syvälle minussa. Niissä paitsi luonto ja luontokappaleet heräävät henkiin, niin ne tekevät myös omalle luontosuhteelleni. Hänen teoksissaan luonto ja luontokappaleet eivät ole vain tapahtumapaikkoja, taustaa vaan itsenäisiä toimijoita, teemoja, tavallaan päähenkilöitä, vaikka tässä kirjassa kiedotaankin Iso-Riikan, Leonhardin ja Ellan tarinat yhteen kudelmaksi. 

Anni Kytömäen kirjojen kanssa kokemus on juurruttava samaan tapaan kuin luonnossa viettämäni aika: sulan osaksi alustaa, kadotan hyvällä tavalla itseni osaksi jotakin paljon tärkeämpää ja suurempaa: luontoa. Ja näin tehdessäni koen olevani minä, eläväni täyteläisemmin ja todellisemmin. 

Iida Turpeisen Elolliset - joka tematiikaltaan sivuaa Anni Kytömäen tuotantoa, sillä siinä käsitellään stellerinmerilehmää, johon Mirabiliksessa viitataan siellä täällä - saa odottaa ehkä päivän, kaksikin Mirabiliksen jälkeen, hetkeä, jolloin kirja voi jälleen elää minussa.

Henri Hirvenoja: Djiboutin aavikon paino

Vanha ystäväni Henri Hirvenoja on taas julkaissut runomuotoisen teoksen, joka avaa hänestä ainakin minulle tuntematonta elämänvaihetta: Henrin seikkailuja Afrikan sarvessa. Kuitenkaan Henri ei ole mikään ylimielinen siirtomaaherra, joskaan ei Ahtisaarikaan. Hirvenojan kaltaiset virkamiehet, näkymättömät mahdollistajat ovat pysyneet suurelta yleisöltä piilossa, tähän asti.

Uusimmassaan Hirvenoja on edelleen kiteyttänyt ilmaisuaan poistamalla jopa apuverbit. Hänen kielensä on lähes sähkösanomamaisen prosaallista, toteavaa. 

Djiboutin aavikon paino ei ole kronologia, vaan paperille pantuja tuokiokuvia elämänvaiheesta Afrikan sarvessa. Paikka paikoin hän onnistuu tiivistämään yhteen kappaleeseen tai jopa yhteen lauseeseen toteavalla kielellään absurdeja, traagisia ja huvittaviakin tapahtumia siten kun hän on ne osallistuvana havainnoijana, oman elämänsä Hunter S. Thompsonina kirjannut. Suolakauppiaiden esilaulaja on mezzosopraano, vuohet ovat akateemisia, uutiset haisevat ja aikaa ei tapeta vaan aika tappaa. 

Teoksen liitteenä oleva lyhenneluettelo saa kaikessa absurditeetissaan epätoivoiseksi lukijan, joka on vaihtanut substanssialaa elämässään niin monta kertaa, että on tehnyt päätöksen välttää kaikkia alakohtaisia lyhenteitä ja pitäytyä YK:n ja NATO:n kaltaisissa sanoiksi muuttuneissa vakiintuneissa lyhenteissä. Ja apuverbit ottaisin kyllä takaisin, mutta kyse on omasta mieltymyksestäni. Ilman apuverbiä aikamuoto katoaa, mutta juuri ehkä se onkin ollut Henrin tarkoitus, kuten hän kirjoittaakin sivulla 15:

"Ajantunne katosi. Aika-avaruus taittui. Aika oli tuolloin vielä ystävämme".

Omassa yt-prosessissani minua puhutteli esimiehen kohtaamista seuranneen eroamisen luonnehdinta: kumpikin jatkoi kohti valoa. Tämä voisi olla koko kirjan motto. Kuitenkin Henri sivulla 67 tähdentää sitä, että kaikkein tärkeintä on se, jota ei voida kirjata, koska tärkeämpää on nyt-hetki: nähdä, kuulla, haistaa, elää. Rivien väliin jättämisestä en pysty sanomaan aspergerlaisena mitään. 

"Kuvat, joita ei otettu. 

Kaikista kauneimpia.

Videot, joita ei tallennettu.

Niitä muistellaan hymysuin.

Kokemukset, jotka jäivät.

Tunne sormenpäissä pitkään.

Haavat, jotka paperi viilsi.

Niiden kanssa meni aikaa."

Henri Hirvenoja: Djiboutin aavikon paino. Basam Books 2024.

Mielipiteeni Itäradasta

Muuttaessani tänne 2011 pidin radan toteutumista elämän ja kuoleman kysymyksenä, en vain Porvoolle vaan itsellenikin, ajattelinhan sen madaltavan kynnystä päästä Helsinkiin. Madaltaa se siinä mielessä, että se mahdollistaisi pyörätuolilla liikkuvan matkustamisen; nykyiselläänhän pitkänmatkan joukkoliikennehän on esteellistä, mikä on häpeällistä. Kuitenkin, Porvoon näkökulmasta tämä on sen verran pieni kaupunki, että en näe kannattavaksi kaataa pelkkään hankesuunnitteluun 10 miljoonaa varsinkin kun on epäselvää, toteutuuko koko hanke. 

Mitä tulee pääsyyn Helsinkiin, niin matka-aika useimmilla ei tulle lyhenemään verrattuna moottoritiebusseihin, ja Espoon länsimetrosta - Espoossa on kuusinkertainen asukasluku Porvooseen verrattuna, ja joukkoliikenteen luulisi kannattavan sillä väestöpohjalla Porvoota paremmin - oli seurauksena monien matka-ajan piteneminen, koska moni bussilinja kävi kannattamattomaksi. Epäilen, että joukkoliikenne näivettyisi entisestään ainakin länsipuolella kaupunkia - ajattelen Hamaria, Eestinmäkeä, Gammelbackaa, joista joutuisi vaihtamaan valitsemastaan liikennevälineestä junaan, jolloin matka-aika lisääntyisi siinä määrin, että tuloksena saattaisikin olla autoilun lisääntyminen. 

Toki juna parantaisi pääsyä täältä Itä-Suomeen. Siitä olen jäävi sanomaan mitään, harrastan niin vähän kotimaanmatkailua. 

Sitten on tietystikin ympäristövaikutukset. Rata muodostaa estevaikutuksen monille eläimille, tuottaa melua lähiasukkaille ja pirstoo tontteja ja metsäalueita. Juna on siinä mielessä myös epäluotettava, että jos syystä tai toisesta - onnettomuus, sähköhäiriöt, mahdoton keli - liikenne on seis, tällöin koko kaupunki ja itse asiassa koko ilmansuunta on motissa. Saasteettomien polttoaineiden aikoihin esimerkiksi nopeat bussit ovat luotettavampia, voidaanhan ne aina poikkeustilanteissa ajaa poikkeusreittiä. Porvoon näkökulmasta näen enemmän miinuksia ja epävarmuustekijöitä kuin oikeasti kannattavan hankkeen.

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta                     

Keskuspuistoryhmä/Kaupunkiluontoliike ry/Paloheinä-Torpparinmäen kaupunginosayhdistys

Vastustamme Metsäläntien varteen suunniteltua lumenkaatopaikkaa. Tämä paikka kuuluu Helsingin Keskuspuistoon, ja on nykyisessä kaavassa - joka on vuodelta 2014 - virkistysaluetta (VR), ja sen käyttötarkoituksena on ollut toimia esimerkiksi lasten harrastuspaikkana. Alueella on nyt toiminut useamman vuoden epävirallinen lumenkaatopaikka ilman tarvittavia ympäristölupia. Aiemmin kentällä ovat harjoitelleet mm. koiraharrastajat ja rugby-pelaajat. Nykyään alueella on voimassa merkintä MTK, jonka mukaan alue tulisi valtaosaltaan olla esimerkiksi pallopeleihin soveltuvana niittynä, vastaten alueen aiempia em. käyttötapoja.

Helsingin Keskuspuistoa on vähitellen reunoiltaan nakerrettu milloin milläkin verukkeella. Pirkkolaan alettiin v. 2020 rakentamaan urheiluhallia, jota vastustettiin laajasti mm. yli 14000 allekirjoitusta keränneellä adressilla.  Kaupunki lupasi tämän olevan kaupunginvaltuuston hyväksymän kaupunkistrategian mukaisesti viimeinen Keskuspuistoa pienentävä hanke. Tämä lupaus on kuultu monia kertoja, ja aina Keskuspuiston ystävät ovat saaneet pettyä. Lumenkaatopaikka rikkoo siis hyväksyttyä kaupunkistrategiaa.

Lumenkaatopaikan suunnitelman selosteissa väitetään virheellisesti, ettei lumenkaatopaikka poistaisi käytössä olevia ulkoilureittejä. Alueella kulkee vilkkaasti käytettyjä ulkoiluteitä ja Maunulan luontopolun reitti. Keskuspuiston 100-vuotisjuhlavuonna asukkaiden ja kaupungin yhteistyönä laaditun luontopolun opastaulu kertoo aiemmin ruderaattialueena toimineesta kentästä ja sen luonnon monimuotoisuudesta. Epävirallinen lumenvastaanottopaikka on tuonut kentälle niin paljon hiekkaa ja soraa, ettei se enää ole luontainen niitty. Luontopolun reittiä jouduttaisiin muuttamaan lumen vastaanottopaikan takia ja poistamaan kyseinen opastustaulu tarpeettomana. 

Juurisyy uuden lumenkaatopaikan käyttöönotolle on se, että kaupunkia kaavoitetaan niin tiiviiksi, ettei tilaa lumelle jää rakennetussa ympäristössä, ja nykyään taloyhtiöt ja kaupunki kuljettavat lunta pois silloinkin, kun lumikasoista ei olisi haittaa esim. katujen turvallisuuden kannalta. Lisäksi kaupungin nykyisistä yhdeksästä lumen vastaanottopaikasta suunnitellaan poistettavaksi viisi. Poistaminen johtuu kolmen lumen vastaanottopaikan osalta siitä, että niille aiemmin varatuille alueille on kaavoitettu rakentamista. Ehdotamme, että näitä lumen vastaanottopaikkoja ei tässä vaiheessa poistettaisi ja pyrittäisiin etsimään pienempiä hajautettuja varastointipaikkoja. Lumi on järkevintä säilyttää lähellä sen sadanta-aluetta, mikä vähentää kuljetustarvetta. 

Rakentamisen leviäminen viheralueelle saatiin estettyä edellisessä yleiskaavaprosessissa Hämeenlinnantien bulevardisuunnitelmien kaatuessa Korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Nyt lumenkaatopaikka muodostaa uuden uhan, joka taas nakertaisi viheraluetta. Nyt Keskuspuistoa ei nakertaisi suoraan asuinrakentaminen, mutta kylläkin välillisesti, sillä liian tiivis asuinrakentaminen ei jätä tilaa lumen varastoinnille asutusalueilla, jolloin varastointi ulkoistetaan viheralueille.

Lumenkaatopaikka olisi erityisen haitallinen Haaganpurolle, eli uhanalaisen taimenpuron kalakannoille, puroympäristölle ja Keskuspuiston luonnolle muutoinkin. Suunnitelmassa ei esitetä mitään uskottavaa ja teknisesti toimivaa, testattua vedenpuhdistusjärjestelmää, joka estäisi sulamisvesien tuhoisia vaikutuksia puroluonnolle. Helsingin muillakaan lumenvastaanottopaikoilla ei ole olkipaaleja kummempaa suodatusta. Esimerkiksi Maununnevan lumenkaatopaikasta valuu jo nyt koko ajan saasteita ja kiintoainetta Haaganpuroon. Taimenpuro ei kestä yhtään lisää kuormitusta, ja Haaganpuro kulkee useiden Keskuspuistoon suunniteltujen luonnonsuojelualueiden lävitse. 

Ennen kuin kaupunki esittää uutta jättikokoista lumenkaatopaikkaa herkän puron läheisyyteen, pitäisi olla varmuus lumen sisältämistä haitta-aineista ja sulamisveden käsittelytapojen toimivuudesta. Lumien sulamisvesiä voitaisiin periaatteessa käsitellä erilaisilla suodatus- ja saostusmenetelmillä, joita yleensä jätevesille käytetään. Arvelemme kuitenkin, että tehokkaan vedenpuhdistusjärjestelmän rakentaminen lumenkaatopaikan yhteyteen saattaisi olla tähän tarkoitukseen kaupungin näkökulmasta liian kallista. Lisäksi alueen pohjarakenteita pitäisi tiivistää, ettei epäpuhtauksia pääsisi valumaan sitä kautta.

Lumessa voi olla monenlaisia epäpuhtauksia, kuten ravinteita, raskasmetalleja, PAH- aineita, öljyä ja mikromuoveja. Lisäksi lumen mukana tulee liukkauden torjunnassa käytettyjä suoloja ja runsaasti kiintoainetta, kuten hiekkaa ja soraa sekä erilaisia roskia. Epäpuhtauksien määrä vaihtelee suuresti. Vilkkaasti liikennöityjen teiden vierestä kerätty lumi on kaikista likaisinta. Joissakin kaupungeissa on ehdotettu, että lumen sijoituspaikat jaettaisiin lumen alkuperän mukaan, niin että paikoille, joilla on herkästi häiriintyvää luontoa, sijoitettaisiin lunta vain “puhtailta” alueilta. 

Metsäläntien lumenkaatopaikan kapasiteetiksi on kaavailtu n 30000 kuorma-auton kuormaa vuosittain, mikä voi tarkoittaa ainakin 300000 m3 lunta. Tällaisessa määrässä aurattua lunta voi olla kymmeniä kiloja raskasmetalleja. Vaikutus puroon lumenkaatopaikan kohdalla on erityisen haitallista, koska päästö tulee keskitetysti vain yhden purkuojan kautta. Myös liukkauden torjunnassa käytetyillä suoloilla voi olla hyvin haitallinen vaikutus puroon. 

Ehdotamme ensisijaisesti Maununnevan lumenkaatopaikkaan panostamista ja tilan jättämistä kaavoituksessa paikallisille lumenvarastointipaikoille. Sulamisvesien vedenpuhdistus pitäisi ensin kehittää toimivaksi Maununnevan lumenkaatopaikalla, ennenkuin lisää lumenkaatopaikkoja rakennettaisiin herkkien purojen varteen. Kokemukset Maununnevalta eivät ole nykyisellään rohkaisevia hulevesien puhdistuksen osalta ja sen osalta, millaista jätettä sieltä kulkeutuu Keskuspuistoon ja läheiselle Maununnevan asuinalueelle.

Lumenkaatopaikkahanke osoittaa jälleen kerran Keskuspuiston lainsuojattomuuden; miten se nähdään maareservinä kaikille muille maankäyttötarkoituksille kuin ensisijaiseen maankäyttötarkoitukseensa, eli virkistykseen.

Väkivaltainen miessukupolvi?

Viidennes miehistä tänään julkaistun ja päivässä jo paljon siteeratun mielipidetutkimuksen mukaan katsoo, että naisten satuttaminen on oikeutettua ja jopa heidän oma syynsä. Tämä mielipidetutkimus, jonka tulokset kieltämättä järkyttävät, osoittaa sen, että maailma ei ole valmis, semminkin kun tutkimuksen nuorimmat ikäluokat katsoivat naisten satuttamisen useammin oikeutetuksi kuin keski-ikäiset (45-64).

Sosiologi Erik Allardtin klassikosta Sosiologia I mieleeni jäi Allardtin puhe arvojen syklistä. Allardt kyseenalaisti ajatuksen jatkuvasta kehityksestä, joka vieläpä näyttäytyisi edistyksellisyyden jatkuvana voittokulkunsa. Arvojen syklillä hän tarkoitti sitä, että aina välillä tulee sukupolvi, joka on keskimäärin konservatiivisempi kuin edeltäjänsä.

En ymmärtänyt 19-20 -vuotiaan vielä hieman yksioikoisella elämänkokemuksellani, mitä Allardt tarkoitti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oma historiani ei vielä kattanut kuin yhden sukupolven. Olen nyttemmin laajentanut Allardtin ajatusta siten, että sukupolvia on paitsi lisääntymisen määrittämällä tavalla biologisessa mutta myös kulttuurisessa merkityksessä, ja nämä kaksi sukupolven käsitettä koko ajan loittonevat toisistaan.

Teknologian ja joukkotiedotuksen muuttuessa ja muuttaessa maailmaa koko ajan nopeatempoisemmin, kulttuurinen sukupolvi lyhenee kun taas biologinen pitenee. Lisääntyvä epäjatkuvuus näiden välillä aiheuttaa yhä useammissa hämmennystä. Aina vain useampi kokee pudonneensa kärryiltä, ei ymmärrä omaa aikaansa eikä hahmota itseään siinä ajassa. Tämä selittää myös tällaiset ilmiöt, joiden olisi jo luullut unohtuneen jonnekin historian romukoppaan.

Nepsy-ystävällinen työpaikka

Osallistuin eilen Autismiliiton Töitä kirjolla -tapahtumaan, jonka lopuksi teetettiin osallistujilla kysely siitä, millainen olisi heidän mielestään neuroesteetön työpaikka. Tässä omat vastaukseni siitä, millainen olisi oma näkemykseni unelmien työpaikasta, tai oikeastaan työelämästä:

Millainen on sinun unelmatyösi?

Itsenäinen työ tutkijana, luontokartoittajana tai valokuvaajana. Kaikkein eniten olen elämässäni nauttinut työstä tai siihen verrattavasta toiminnasta kolutessani Loviisan takametsiä tehdessäni Särkjärven valuma-alueen kartoitusta ja kädet mullassa Kumpulan koulukasvitarhalla. Myös Horisontin elokuvakerho ja eduskuntavaalipaneeli sekä Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeen sihteerinä toimiminen ovat kuuluneet huippuhetkiini. 

Millaista tukea toivot työnhakuun?

Konkreettista neuvoa, missä niitä piilotyöpaikkoja on. Ja konkreettista ansioluettelon viilaamista, kun koulutusta vastaavat työt ovat vuosikymmenien takaa ja ansioluettelon karsiminen on mahdotonta.

Mitä tukea/mukautuksia tarvitset, jotta pystyt tekemään töitä?

Työohjeet eivät saa muuttua koko ajan, varsinkaan edestakaisin. Käytettävä teknologia ei saa muuttua ainakaan kovin usein, koska se vaikuttaa työnteon tapoihin.

Selkeät tietojärjestelmät. Selkeät rooliodotukset, jotka on kirjoitettu auki. Ei jatkuvia organisaatiomuutoksia. Mahdollisuus itse priorisoida.

Millaisia kokemuksia sinulla on työnhausta tai työelämästä?

Olen koulutukseeni ja lahjoihini nähden alisuoriutunut. Otan kirjaimellisesti työhaastatteluiden mantran "rohkaisemme sinua esittämään kritiikkiä". En ymmärrä kirjoittamattomia sääntöjä tai hiljaista tietoa, joita organisaatioissa on.

Millainen olisi juuri sinulle paras työympäristö?

Metsä.

Millainen on sinusta neuromoninainen työympäristö?

Omat työhuoneet, selkeät kirjalliset työohjeet, jotka saa printattua vaikka seinään oman työpöydän yläpuolelle, helppokäyttöiset tietokoneohjelmat, jotka eivät muutu tai päivity jatkuvasti, organisaatio, jota ei myllätä jatkuvasti. Ei pyydetä ajattelemaan omilla aivoillaan tai käyttämään "maalaisjärkeä", koska tällöin pitäisi myös kertoa, missä kohdassa se omilla aivoilla ajattelu pitäisi ymmärtää lopettaa.

Neuromoninaisuuden huomioiva, kognitiivisesti esteetön ja erilaiset olemisen ja tekemisen tavat suvaitseva työpaikka on kaikille hyvä, ei vain neurovähemmistöihin kuuluville aivan samoin kuin tasa-arvon ja vähemmistöystävällisyyden kanssa on yleensäkin. Kaikki hyötyvät aistikuorman keventämisestä ja sääntöjen ja odotusten selkeydestä. 

Ennen omaa asperger-diagnoosiani olin jo mieltänyt itseni työpaikoissani eräänlaiseksi indikaattoripaperiksi. Autistiset työntekijät ovat työelämän indikaattoripapereita. 

Olli Salinin (1952-2024) muistolle

Julkaisen maaliskuun 2012 kirjoitukseni uudestaan, Olli Salinin muistolle. Tieto hänen poismenostaan elokuussa 72-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään tavoitti minut vasta nyt, Yrjö Hakasen nettisivulta. 

Kiitos Olli Salinille, hengenpelastajalleni

Kun vanhempani erosivat, sain mahdollisuuden sanoa sanaseni siitä, halusinko asua jatkossa äitini vai isäni kanssa. Valitsin äidin, koska kuusivuotiaan oikeudentunto sanoi isäni tehneen väärin. Toinen minua samaan suuntaan motivoiva seikka oli mahdollisuus pysyä lapsuudenkodissani. Lähtiessäni isäni matkaan, olisin samalla hyväksynyt elämääni toisen naisen äitini lisäksi, ei sentään sijaan.

Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.

Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!

Riistavuoron norosto

 Norot ovat vesilain mukaan suojeltavia, pienehköjä virtoja. Viime keväänä kävin tutkimassa Riistavuoren näköalakallion pohjoispuolista, Riistavuorenpolkua seurailevaa uomaa, ja sen on Uudenmaan ELY lausunut ojaksi. Eivät Riistavuoren noroehdokkaat kuitenkaan tähän uomaan (josta ELY on kuitenkin tarkemmin todennut, että heidän mielestään kyseisen uoman keskiosa vaikuttaa luonnonvaraiselta, ja rakentaminen ei heidän käsityksensä mukaan vaikuttaisi siihen) tyhjene. Kyseinen uoma ottaa vesiään Riistavuorenkuja 4:n viereisestä kosteikosta, mutta myös Riistavuoren alueen pohjoisilta kallioilta valuvista lumien sulamisvesistä ja Riistavuorenpolun ja kallioiden välisestä soistumassa olevasta kosteikosta.

Kuitenkin Riistavuoren alueella on muitakin virtauksia. Sanotun näköalakallion eteläpuolella avautuu suoranainen norojen verkosto. Yksi näistä noroista on kausiluontoinen - millaiset myös kvalifoituvat noroiksi - ja se ilmenee etupäässä lumien sulamisen ja suojakelien aikaan, valuttaen lumien sulamisvesiä "ylempää" maastosta, niin näköalakallioiden suunnalta pohjoisesta kuin Riistavuoren eteläisiltä kallioilta, jotka jäävät onneksi sentään kaavoituksen ulkopuolelle. Virtaus on ihan todellista, mistä kertoo se, että suojakelillä ja lumien sulamisen aikaan polku on vaarallisen liukas. Tämä noro virtaa kuvan esittämässä paikassa, alueen ainoan roskiksen vierestä. Tämän paikan - jossa noro ylittää ulkoilupolun - maastokoordinaatit ovat käsivaralla otettuina noin N66773906/E382787.

Edellisestä kuvanottopaikasta katsottuna parisenkymmentä metriä länteen, eli juuri kuvan ulkopuolelle sen vasemmalla puolella, aivan lähellä Vihdintietä on kosteikko, joka jäisi rakentamisen alle. Se kosteikko jatkuu kuvassa näkyvän roskiksen takavasemmalle lähtevän polun toiselle eli eteläpuolelle. Paikan, jossa norot tulevat näkyville, erottaa kyseisestä polusta vain muutama metri metsään olevasta Strömbergin koulun suunnistusrastista. Rastin koordinaatit käsikopelolla otettuina ovat N6677391/E382767. 

                               Strömbergin koulun rasti, jonka takana näkyy kosteikkoa, jonne on 

                               yhteydessä kaksi noroa.

Kaavan käsittely jatkuu huomisessa lautakunnassa, jossa se kannattaa hylätä, ettei tulla samanlaiseen tilanteeseen kuin Stansvikissa, jossa jo hyväksytty kaava jouduttiin avaamaan noron takia.  

Eusebius ja Florestan

Säveltäjä Robert Schumannin itsensä mukaan hänen persoonallisuudessaan vaikutti kaksi voimaa, jotka hän personoi Eusebiukseksi ja Florestaniksi. Eusebius oli pohdiskeleva, hidastempoinen, runollinen introvertti, kun taas Florestan oli ekstrovertimpi, räiskyvämpi ja maailmallisempi, kärsimätön ja tempoileva hahmo. Schumann itse luonnehti näitä kuvitteellisia hahmotelmiaan parhaiksi ystävikseen; epäilemättä hän luovana taiteilijana hyötyi molemmista persoonallisuutensa piirteistä. Oikeastaan ne olivat hänelle välttämättömiä.

Vaikka Robert Schumannin tuotanto onkin suhteellisen monipuolista - neljä sinfoniaa, kolme konserttoa, kamari- ja vokaalimusiikkia - niin siltikin pidän merkittävimpänä hänen panostaan pianomusiikissa. Schumannin pianomusiikki myös parhaiten valaisee Eusebiuksen ja Florestanin merkitystä ja läsnäoloa.

Schumannin musiikki vaatii keskittymistä. Pianotuotannosta ei ole montaakaan täydellistä kokonaislevytystä, mutta tunnetuista merkkipianisteista Wilhelm Kempff ja Vladimir Ashkenazy ovat levyttäneet melko kattavan valikoiman hänen tunnetuinta pianotuotantoaan: Kempff 4 cd-levyn ja Ashkenazy 7 cd:n verran.

Kempff on Eusebius, Ashkenazy on Florestan. Tai ainakin Kempffillä on eusebiusta enemmän ja Ashkenazyllä florestania. Ei olekaan yllätys, että Kempff tekee parhaiten oikeutta Schumannin rauhallisemmalle, pohdiskelevammalle tuotannolle, kuten Metsäkuville tai Humoreskille, kun taas Ashkenazy loistaa Sinfonisissa etydeissä tai Karnevaalissa. Tietenkään nämä kaksi pianistia eivät tyhjennä koko Schumannin tuotannon kaikkia merkityksiä, ja Ashkenazyltä onnistuu myös keskittynyt, hiljainen introversio. Kuitenkin nämä valikoimat aika hyvin täydentävät toisiaan, ja sitten kun vielä lisätään mukaan nuorena kuolleen Juri Egorovin levytykset, varsinkin Kreisleriana, Clara Haskilin Lapsikuvia, Benno Moiseiwitschin Fantasia ja Radu Lupun harvalukuiset levytykset, etenkin Kreisleriana ja Humoreski, sitten aletaan olemaan jo aika edustavan valikoiman äärellä. Myös Yves Natin, Svjatoslav Richterin, Alfred Cortotin ja Geza Andan Schumann-levytykset on syytä tuntea.

Toki Eusebius ja Florestan ovat arkkityyppejä, jotka molemmat ovat läsnä Schumannin musiikissa, useimmiten samanaikaisesti ja kaikki menestyksekkäät Schumann-tulkit oivaltavatkin tämän. Jollakin vain Eusebiusta on enemmän, toisella Florestania. 

Kannanotto ns. Länsi-Haagan kaavaan

Nk. Länsi-Haagan eli Riistavuoren kaava käväisi taas kaupunkiympäristölautakunnassa. Ohessa kannanotto kaavasta. Se meni lautakuntalaisille, niin varsinaisille kuin varajäsenillekin.

Kannanotto ns. Länsi-Haagan kaavaan

Suosittelen kaavan hylkäämistä seuraavista syistä:

1.     Otso Kivekkään aloite laatia Vihdintien toisella puolella olevalle Valimon/Pitäjänmäen teollisuusalueelle oma osayleiskaava menee eteenpäin, ja ainakin suurin osa alueelle kaavaillusta asuinrakentamisesta mahtuu Vihdintien toiselle puolelle. Vihdintien toiselle puolelle tulevan rakentamisen tulee olla Riistavuoreen rakentamiseen sijasta, ei sen lisäksi.

2.     Kaikkein pahin kipupiste kaavasuunnitelmassa ovat nykyisen ulkoiluväylän itäpuolelle sijoitetut pistetalot Riistavuoren kaikkein kapeimpaan kohtaan, jotka kutistavat puiston kapeimmillaan 30-40 metriä kapeaksi soiroksi. Muun muassa dosentti Kati Vierikon tutkimuksien mukaan metsän on oltava vähintään 200 metriä leveä, jotta se olisi monimuotoinen. Ulkoiluväylän poistaminen tekee jäljellejäävästä Riistavuorenpuistosta selvästi nykyistä huonommin virkistykseen soveltuvan, ja väylän poistaminen lisää metsänpohjan kuluneisuutta. Mahdollinen korvaava ulkoiluväylä heikentää entisestään metsän monimuotoisuutta, sillä tällöin koko jäljelle jäänyt kapea metsäkaistale altistuu reunavaikutuksille.

3.     Kapeneva metsä toimii huonosti liito-oravien dispersaalina eli kauttakulkureittinä. Pohjois-Haagan runsaiden liito-oravakantojen todennäköisin ja oikeastaan ainoa toimiva reitti kulkee Riistavuoren kautta. Kaikkein kriittisin yhteys on radan alittavassa kohdassa, ja tämä yhteys uhkaa katketa kokonaan.

4.     Kaavoitus katkaisee nyt suositun ulkoiluväylän, vaikka muuten kaupungin strategiana on suosia kevyttä liikennettä. Kyseessä on seudullisesti käytetty ulkoiluväylä, joka siis katkeaa suunnitelmassa. Vuorovaikutusraportissa useaan kertaan mainittu ”virkistysalueiden kehittäminen” tuntuu tätä taustaa vasten sanahelinältä, ellei hämäykseltä.

5.     Englantilaiselle koululle myönnetty tontti pienentää tosiasiallista Riistavuorta ja tuhoaa sieltä liito-oravien ydinalueen. Jos pistetalot jätettäisiin rakentamatta, tätä ei voisi sanoa aivan kompensaatioksi, sillä se olisi ”katkaisen molempien käsien sijasta yhden” -tyyppinen ratkaisu, mutta sekin olisi parempi kuin ei mitään.

6.     Riistavuorenpolun alittaa noro, jollaiset ovat vesilailla suojeltuja.

7.     Monilla Etelä-Haagan ja Pitäjänmäen koululaisilla matka metsään pitenee ratkaisevasti ja heillä ympäristökasvatuksen jatkuminen on vaakalaudalla.

8.     Alueella on voimassa Sisäasianministeriössä vahvistettu puistoasemakaava, jota ei olla missään kumottu, eikä Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanota mitään vahvistetun puistoasemakaavan kumoamisjärjestyksestä.

9.     Riistavuoren kangaskorven (joka on äärimmäisen uhanalainen suoluontotyyppi) vesitalous muuttuu rakentamisen myötä. Lisäksi rakentaminen hävittäisi alueelta Helsingissä vaarantuneita lajeja, kuten suokukka ja pikkukarpalo sekä huomionarvoisia lajeja, kuten raate ja maariankämmekkä.

10. Kaavoitus on ristiriidassa kaupungin oman LUMO-ohjelman ja EU:n ennallistamisasetuksen ja Euroopan Komission Green City Accord -julistuksen kanssa.

11.  Alueelta ei ole tehty kattavia luontokartoituksia, mutta Luontoliiton kartoittajien käynnit antavat viitteitä edustavasta sammal-, jäkälä- ja kääpälajistosta.

12. Alueen kaavoitus pohjautuu epäläpinäkyvään MAL-sopimukseen, jonka osalta on hämärää, missä määrin se on demokraattisen kontrollin ulottuvissa. Kuitenkin kunnalla on kaavoitusmonopoli alueellaan; MAL-sopimuksella kunnat käytännössä luovuttavat tätä monopoliaan valtiolle.

13. Uudet asunnot menevät tällä hetkellä huonosti kaupaksi, ja metsää ei kannata tuhota, kun asuntojen kaupaksi meneminen on epäselvää.

14.  Katupuut ovat kivoja, mutta on hölmöläisten matonkudontaa kaataa metsää, jotta olisi tilaa istuttaa katupuita ja toteuttaa pyöräilyväylä Vihdintien varrelle, vaikka nyt jo alueen läpäisee hyvin suosittu ja viihtyisästi metsässä kulkeva kevyen liikenteen väylä.

15. Toisen korttelirivin rakentaminen perustellaan sillä, että se olisi välttämätön ”viihtyisän kaupunkitilan” aikaansaamiseksi. Tällöin unohdetaan se, että kaupunkiluonto on itsessään viihtyisää kaupunkitilaa. Korttelikaupunkiajatus sulkeistaa julkisen kaupunkitilan (kaupunkimetsän) yksityispihoiksi.

Kahden korttelirivin sijaan pidän mahdollisena kaavoittaa yhden lamellikorttelin (nk. käärmetalon) Vihdintien nyt rakentamattomaan reunaan, alueelle, jossa nyt kulkee voimajohtoja, samantyyppisesti kuin Niemenmäkeen, Huopalahdentien reunalle on suunnitteilla, edellämainituilla edellytyksillä. Lisäksi on huolehdittava, että näköalakallio säilyy näköalakalliona.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Luonto- ja ympäristöneuvoja, kaupunkitutkimuksen entinen jatko-opiskelija, valtiotieteiden maisteri

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

                            Tähän tulisi pistetaloja. 

Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

Vaarallinen luonto Porvoossa

Porvoossa pidetään luontoa vaarallisena. Puut pitää poistaa ulkoilureittien varsilta, vaikka kantoja tarkastelemalla niiden arvioiminen lahovikaisiksi on ollut monasti hätävarjelun liioittelua. Nyt Humlan reitiltä ja Kevätkummusta aiotaan poistaa joitakin siirtolohkareita, jotka ovat olleet paikallaan kymmenisen tuhatta vuotta, eivätkä ne ole aiheuttaneet vaaraa kenellekään. Nyt Porvoossa yksi virkamies on ryhtynyt pelkäämään luontoa: puita ja kiviä. 

Tosiasiallisesti nämä halutaan poistaa luisteluhiihtäjien ja tilannenopeudeltaan liian vauhdikkaiden pyöräilijöiden takia. Kuitenkin veikkaisin, että hiihtäjät ja pyöräilijätkin menevät luontoon liikkumaan ollakseen luonnossa. Täällä on yhdellä viranhaltijalla liikaa (mieli)valtaa; mielestäni yhteistä ympäristöä koskevat suunnitelmat pitäisi käsitellä lupa- ja valvontalautakunnassa, jollaiseksi entinen ympäristö- ja rakennuslautakunta on uudelleennimetty, ehkä siksi, että heikkopäisemmät eivät osaisi kääntyä oikean tahon puoleen? 

Näin pienessä kaupungissa luulisi tiedon voivan kulkea viranhaltijalta toiselle, jos niin haluttaisiin. Kuitenkin Kevätlaaksossa jyräävät työkoneet suojelluista hämähäkeistä ja rauhoitetuista vaskitsoista piittaamatta, ja kentällä siimaleikkureita ja kaivinkoneita käyttävät työntekijät eivät luultavasti tunnistaisi suojeltavaa lajia, vaikka jäisivät sellaisen alle.  Alueella elää havaintojeni mukaan myös hömötiaisia. Luontokartoituksia ei tehdä kaava-alueilla, koska se on maan tapa, ja kuntalaiset joutuvat valvomaan viranhaltijoiden toimien asianmukaisuutta ja tekemään luontokartoitukset kaavoittajan puolesta.

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoaktivisti

Kirjoitus lähetettiin Uusimaa-lehteen, jonka mielipidepalstalla se julkaistiin tänään eli torstaina 12.9.2024.

Miksi politiikassa äänestetään itsensä kaltaisia?

Toimiessani Vihreissä osallistuin puoluekokoukseen kolmasti. Ensimmäisellä kerralla puolueelle valittiin varapuheenjohtajia. Ennen äänestystä Helsingin Vihreiden toiminnanjohtaja Olli Aalto kiersi lobbaamassa omiaan, eli helsinkiläisiä edustajia, että rivit pysyisivät taatusti suorina. Hän teki selväksi, että meidän piti äänestää helsinkiläisiä ehdokkaita, joita olikin ehdolla varapuheenjohtajaksi kokonaista kolme kappaletta. 

Pidin tätä aivan ääliömäisenä ideana. Jos puolueen halutaan saavuttavan mahdollisimman hyvin omat päämääränsä, sen kannattaa silloin maksimoida kannatuksensa. Ja puolue voi maksimoida kannatuksensa vain silloin, jos se on valtakunnallinen puolue. Vihreät oli varsinkin vielä tuolloin aivan liiaksi helsinkikeskeinen tai ainakin yliopistokaupunkikeskeinen, että jo tuo ehkäisi joillakin äänestämistä, Kehä kolmosen raja. Tarvitseeko tuota asetelmaa sitten vielä erikseen lähteä vahvistamaan noin typerällä äänestyskäyttäytymisellä? Pidin pääni, ja äänestin yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä ehdokasta.

Jos siis puolueiden halutaan mahdollisimman tehokkaasti parantavan maailmaa, silloin se maailma kannattaa saada mukaan siihen maailmanparannustyöhön mahdollisimman kattavasti. Eikä se tapahdu siten, että Kallion kupla äänestää toisiaan. Siksi Helsingin Vihreät ovat jo kahdesti veikanneet väärää hevosta kunnallisvaaleissa ja asettaneet pormestariehdokkaakseen sellaisen ehdokkaan, jonka erinomaisuuteen harva uskoo Kallion ulkopuolella. Ja Kokoomus kiitti.

Ollakseni rehellinen Vihreitä kohtaan, samaan omanapakeskeisyyteen, ei tälle kyvyttömyydelle ajatella taktisesti ja strategisesti omaa nenäänsä pidemmälle olla immuuneja muissakaan puolueissa. Nyt kun Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka surffata loistavasti menneen EU-vaalin jälkiaallokossa valitessaan käsittämättömän suositulle Li Anderssonille seuraajaa, tällöin valinta kannattaa tehdä sen perusteella, kenen puheenjohtajakandidaatin uskoo tuovan puolueelle eniten uusia ääniä sen lisäksi, että puheenjohtajaehdokas pitää omat ydinkannattajat Vasemmistolla siten, etteivät he vahingossakaan lipsahda Vihreille tai demareille. Silloin ei ole oleellista, tuleeko ehdokas Uudeltamaalta, Turunmaalta, Savonmaalta vai Keminmaalta.

Toivoisin siis poliittisille piirijärjestöille ja näiden jäsenille kykyä ajatella omaa siltarumpua pidemmälle. 

Jaettu luontokokemus, köyhempi luontokokemus?

 Opiskelin 2018-2019 luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ja tämä syvensi omaa luontosuhdettani ja antoi luontoharrastukselleni lisää sisältöä. Olen vetänyt joitakin sieni- ja yrttiretkiä, mutta siltikin minusta on pääasiassa tullut oman itseni luonto- ja ympäristöneuvoja, oman elämäni eräopas. Yhtäältä olen iloinen yhä useamman löytäessä luonnossa ulkoilun riemut, toisaalta en haluaisi jakaa omia paikkojani. Ne ikään kuin ovat omia salaisuuksiani, joiden en halua kuluvan käytöstä ja joiden rauha vähenisi ulkoilijoiden määrän lisääntyessä.

Osallistuin alkukesästä tutkimukseen, jossa kiersin itselleni merkityksellistä luontokohdetta - tässä tapauksessa Keskuspuiston lounaisinta nurkkaa, Laaksoa - tutkijan kanssa. Tutkijan kysellessä minulta kysymyksiä liikkuessamme Keskuspuistossa huomasin, että oma luonnossa liikkumisen nautintoni pieneni, ikään kuin luonto olisi kakku, josta riittäisi vähemmän jaettavaa siitä nauttijoita ollessa enemmän. Kuitenkin läheisen ystävän kanssa voin jakaa luontosuhdettani, ja järjestäessäni kansanjuhlia oma luontosuhteeni syvenee, joten kyse ei ole ihan puhtaasti erakkomaisesta suhteesta luontoon.

Luultavasti kyse on siitä, että yrittäessäni vastata tutkijan kysymyksiin en kykene keskittymään luonnosta saamieni elähdyttävien aistimusten vastaanottamiseen yhtä täyteläisesti kuin jos olisin paikalla yksin tai hyvän ystävän kanssa. Tutkijassa vika ei ole, sillä tutkija oli hyvin vastaanottavainen ja myötämielinen kuuntelemaan kokemuksiani ja olemaan johdateltavanani. Ikään kuin pinnistelyni oman kokemukseni sanallistamiseksi ja järkeistämiseksi tukkisi vastaanottokanavani. 

Kyse lienee sukulaisilmiöstä perhejuhlien valokuvaamiselle: kun keskittyy dokumentoimaan perhejuhlia, katsoen niitä tähtäimen läpi, menettää itse paljon. Kannattaa keskittyä elämään hetkessä ja dokumentoida ja sanallistaa vähemmän. 

Pystyn kyllä haistamaan sienet, mutta siltikin löydän sieniä paljon enemmän, jos käytettävissäni on näkö- ja kuuloaistin antamaa lisäinformaatiota. Sienet eivät ehkä puhu, mutta minä kuulen ne. Siksi minua niin harmittaakin metsään kantautuva rakennustyömaan kalke tai liikenteen melu, sillä se pakottaa minut laittamaan vastamelukuulokkeet korville ja estää minua kuulemasta paitsi linnunlaulua ja haavanlehtien havinaa, myös sieniä. 

Unohdettuja näkökulmia kaupunkiluontoon

Rakentamisen ja asukasluvun kasvusta johtuvista haitoista luonnolle unohtuu yleensä ainakin kaksi: rakentamisen aiheuttama melusaasta ja ihmisten ympärilleen levittämä roska, jota tulee paitsi rakennustyömailta mutta ihan "normaalistakin" elämisestä. 

Kotiseudullani Porvoon Kevätkummussa lähiön ympäristö on ollut jatkuvakestoista rakennustyömaata "ekotehokkaiden" Toukovuoren, Skaftkärrin ja Kevätlaakson rakennusprojektien takia. Nämä rakennustyömaat toteutetaan alue, tai oikeastaan alueen sirpale kerrallaan, ja viimeisin eli Kevätlaakso hartiapankkiperiaatteella. Tämän seurauksena alueen ympäristöön leviää roskia, etupäässä styroksia ja muovia ikään kuin luonnonlakina, sillä rakentajat ja/tai rakennuttajat eivät osaa peittää rakennustyömaitaan. Tuuli kuljettaa, ja näitä muovijätteitä löytyy alueen puroista ja ojista aivan samaan tapaan kuin Valkovuokontietä rakennettaessa reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin säännönmukaisesti työmatkoja Pihlajatietä pitkin pyöräillessäni poimin Pihlajatien toiselle puolelle, Joonaanmäelle lentäneitä roskia. 

Ei roskaaminen kuitenkaan rakennusroskiin pysähdy. Maastosta löytyy ihmeellistä asiaa, pesukoneista sohviin, polkupyöriin ja kirjoihin, kun on se niin helppo ulkoistaa omat roskansa ja ongelmansa toisten niskoille. Eivät ne roskat kuitenkaan itsestään maastoon päädy, vaan ihmiset ne sinne kantavat. Mitä enemmän rakennetaan, sitä enemmän ihmisiä, jolloin herää epäilys rakentamisen ja roskien välisestä syy-yhteydestä.

Ihmisasutuksesta koituu muunkinlaista saastaa kuin roska. Taloista ja katuvaloista kajastavasta valosaastasta eivät lepakot ja yöperhoset kiitä. Lisäksi varsinkin rakennusvaiheessa kuuluu monenlaista kilkatusta ja kalkatusta, porausta, sahaamista ja vasarointia, joka varsinkin silloin kun rakennustyömaa rajautuu asumattomaan luontoon kantautuu helposti useankin kilometrin päähän. Muutettuani 2016 Kevätkumpuun en muista montaa kertaa Humlan reitistöillä tai metsissä olleen hiljaista. Jos kaupunkimetsissä haluaa nauttia hiljaisuudesta (ja lintujenlaulusta), on pakko käyttää vastamelukuulokkeita, jotka kyllä valitettavasti leikkaavat suuren osan lintukonsertista pois.  

Kaupunkiluonto aiheuttaa hyvinvoinnin lisäksi myös ahdistusta. Viimeksi Humlassa käydessäni kuulin kolinaa, jonka syyksi haastattelemani kaivinkoneenkuljettaja paljasti varautumisen kymmenien vuosien aikaiseen ikuisuusprojektiin eli Saaristotiehen, jonka toteuttaminen tulisi pirstomaan Porvoonkorven kahtia. 

Suomalaisuuden neuropsykiatrinen diagnoosi

Jos neuropsykiatrin koulutuksen saanut kulttuuriantropologi saisi tehtäväkseen diagnosoida suomalaisen kulttuurin, se saisi diagnoosikseen Aspergerin syndrooma, tai nykyäänhän se on liudennettu autismiin.

Aspergeriin liittyy tyypillisesti joustamattomuus sääntöjen noudattamisessa, sosiaalisten tilanteiden lukemisen vaikeus ja asioiden kirjaimellisesti ottaminen. Suomalaisten taas sanotaan olevan sääntökansaa, jonka pitää erikseen varmistaa, mihin pöytään tuopin kanssa saa istahtaa ja joka ei kävele punaisia valoja päin tyhjälläkään tiellä. Suomalaisilta ei suju "small talk", ja asperger-ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Jos joku kysyy "mitä kuuluu", asperger-ihmiselle on luonnollista sosiologi Harold Garfinkelin tavoin kaivata tarkennuksia, että mitä kysymyksellä tarkoitetaan, että haluaako kysyjä tietää jotain mahdollisesti kysymyksen kohteen terveydentilasta, työtilanteesta tai ihmissuhteiden tilasta. 

Asperger-ihminen pitää tarkasti kiinni rutiineista ja sopimuksista. Jos päivällinen on kello 17, niin silloin se on kello 17, oltiin sitten Härmässä, Britanniassa, Italiassa tai Kiinassa. Suomalainen saattaa ylikuormittua suurkaupungeissa, suurissa juhlissa tai ruuhkissa ja alkaa kaivata luontoon. Asperger-ihmisellä taas mitta tulee täyteen hänen saadessaan yliannostuksen sosiaalisia ärsykkeitä. 

Samantyyppisen diagnoosin suomalaisuudesta voisi laatia melkein kuka tahansa ulkomaalainen, toisen kulttuurin kasvatti, jos hänellä vain on kulttuurista herkkyyttä ja tietoa autismista ja aspergerista. Suomalaisuus on maailman asperger.

Lausunto Pohjoisbaanasta (väliltä Käpylän asema – Oulunkyläntie)

KAUPUNKILUONTOLIIKE ry

Lausunto Pohjoisbaanasta (väliltä Käpylän asema – Oulunkyläntie)

Helsingin kaupunginhallitus teki päätöksen 6.2.2023 jatkaa niin sanotun Pohjoisbaanan suunnittelua; Pohjoisbaana on Käpylän juna-asemalta tai oikeastaan laiturilta pohjoiseen junarataa myötäilevä pikapyörätie. 

Luonnon kannalta hankkeen kriittinen kohta on heti reitin alkupäässä, Taivaskallion kohdalla Käpylässä kohdassa, jossa nykyinen pyörätie tekee mutkan. Sen mutkan kohdalla on kaksi liito-oravien ydinaluetta, ja Käpylän toinen baanatoteutus Louhenpuistosta antaa ymmärtää, että baanan toteuttaminen merkitsee sitä, että puita kaadetaan käytännössä leveämmältä alueelta kuin mitä suunnitelmassa on määritelty. Tämä tuhoaa radanvarteen rajoittuvan liito-oravien ydinalueen, jonka rajaa kaupungin suunnitelmissa on tarkoitushakuisesti siirretty.

Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy on antanut tästä suunnitelmasta kriittisen lausunnon; hanke ei vaaranna ainoastaan näitä Taivaskallion pohjoispuoleisia ydinalueita vaan myös niiden yhteyden radan pohjoispuoleisiin ydinalueisiin, jos jo nykyiselläänkin kapeimmillaan 60-metrinen puuton alue vielä nykyisestään levenisi. 

Uudenmaan ELY-keskus taas on todennut omassa kriittisessä huomautuksessaan, että tällainen hanke tarvitsisi poikkeusluvan, jollaiseen ei tässä tapauksessa ole kovinkaan hyviä edellytyksiä, sillä ei voida sanoa, etteikö toinen reitti (kuten esimerkiksi vakiintunut, vieressä kulkeva suosittu kevyen liikenteen väylä) olisi mahdollinen. ELY-keskuksen mukaan tällä linjaosuudella ei oltu ollenkaan tarkasteltu vaihtoehtoa VED6C, jossa tukeuduttaisiin nykyiseen linjaukseen ja poikettaisiin baanasuunnittelun ohjeellisesta vähimmäisleveydestä, kuten on tehty muuallakin. ELY-keskus jakaa lisäksi käsityksemme siitä, että lienee perusteetonta optimismia olettaa, että tässä riittäisi puidenkaato keskimäärin 7 metrin levyiseltä kaistalta, vedoten juurikin Louhentien baanan toteutukseen. ELY-keskus esittää myös Helsyn kanssa samansuuntaisesti huolenaan, että puidenkaato vaarantaa liito-oravan yhteyden junaradan ylitse. 

Hankkeessa on kyllä luvattu istuttaa uusia puita radanvarteen, mutta radanvarren jo nyt noin 60 metriä leveän ja siitä hankkeen takia kriittisesti levenevän puuttoman alueen – nuoret liito-oravakoiraat kykenevät parhaimmillaan ylittämään juuri noin 60-70 metriä leveitä puuttomia alueita edellyttäen, että yhteyspuut ovat reilusti yli 20-metrisiä - leveyden vuoksi niistä ei pitkään aikaan ole mitään iloa liito-oraville, ja junaradan ylittävä yhteys tulee baanan takia mitä ilmeisimmin katkeamaan. Hyppypuiden toimivuudesta kokemukset muualla ovat huonoja. Hankkeessa unohtuu täysin myös se, että liito-orava on monimuotoisen elinympäristön indikaattorilaji, ja kaadettaviksi suunniteltuja vanhoja haapoja ja suuria kuusia eivät istutettavat puut mitenkään voi korvata. Käytännössä työkoneiden takia jouduttaneen kaatamaan selvästi hankesuunnitelmaa enemmän puita, ja tällöin luonnoltaan monimuotoinen elinympäristö menetetään kokonaisuudessaan tai lähes kokonaan.

Jos Pohjoisbaana toteutetaan Taivaskallion kohdalta suunnitellun kaltaisena, se todistaa oikeaksi valitettavan yleisen epäilyn, jonka mukaan pyöräily ja lähiluonto ovat Helsingissä vastakkain, ja antaa lisää aihetta epäillä, että näissä vastakkainasettelutilanteissa pyöräily voittaa aina. Tästä esimerkkinä on esimerkiksi Louhenpuiston baanahanke, jossa tätä liito-oravienkin hyödyntämää jalopuumetsää kaadettiin suunniteltua leveämpi kaistale. Pohjoisbaanan kaltaiset hankkeet vähentävät pyöräilyn hyväksyttäväksi kokemista, ollen huonoa julkisuuskuvaa pyöräilylle. Näin ollen on kyseenalaista, edistävätkö Pohjoisbaanan kaltaiset hankkeet pyöräilyn asiaa, sillä baanahankkeiden aiheuttama paikallisluonnon tuhoaminen lisää pyöräilyn vastakkainasettelua muiden liikennemuotojen kanssa, vaikka baanojen ideana on nimenomaan osoittamalla pyörille oma väylä vähentää näitä mainittuja konflikteja muiden liikennemuotojen kanssa. Pyöräily tarvitsee ja ansaitsee tukea, ja tämän tuen osana myös positiivista julkisuuskuvaa ja hyväksyttäväksi kokemista, joita tämän hankkeen ongelmat eivät ainakaan edistä.

Suosittelemme Helsingin kaupunkia pitäytymään jo nyt käytössä olevassa linjauksessa, joka hyödyntäisi vieressä kulkevaa, suosittua kevyen liikenteen väylää, jonka mutka ei haittaa pyöräilyä, vaan on nimenomaan vetovoimatekijä: sehän tarjoaa pyöräilijöille varjostavan, viihtyisän metsäreitin, toisin kuin suunniteltu Pohjoisbaana, joka suoraan junarataa seurailevana ei tarjoa hetkenkään varjostusta pyöräilijöille. Tämä nyt käytössä oleva väylä voidaan yhdistää tulevaan Pohjoisbaanaan Taivaskallion metsäalueen pohjoispuolella. Mutkia on myös raidelinjoissa ja autoteissä, joten miksi niitä ei saisi olla ainuttakaan pyöräilyväylissä?

Vakuudeksi

Manki Perukangas, puheenjohtaja, Kaupunkiluontoliike ry

Riistavuoren noro

 Toukokuussa 2019 opetellessani liito-oravakartoitusta kävin myös Riistavuoressa. Silloin tein paljolti vääriä johtopäätöksiä alueesta, sillä en tuolloin tuntenut aluetta niin hyvin, että olisin osannut sieltä etsiä merkkejä liitureista, mutta sen sijaan löysin itä-länsisuuntaisen noron. 

Nyt kun alueen päälle on laskeutunut synkkä pilvi, muistakaamme, mitä tapahtui viime syksynä Laajasalossa, Stansvikissa. Siellä "löydetty" noro pysäytti jo hyväksytyn kaavan ja pakotti kaavan uudelleentarkasteluun. No, Stansvikissahan noroa ei löydetty, vaan se kyllä oli jo paikallisten asukkaiden, aktivistien ja kaupungin omassakin tiedossa. Tai ainakin olisi pitänyt olla, sillä noro havaittiin kaupungin jo vuonna 2005 tekemässä luontoselvityksessä. Kaupunki tunnetusti vain on luontotiedon hautausmaa; johtuu tämä sitten jatkuvista atk-muutoksista tai organisaatiomuutoksista vai siitä, että kaupungilla olisi erityisen löperökätisiä työntekijöitä, tiedä häntä. 

Vesilaki määrittelee noron olevan "puroa pienempi vesiuoma, jonka valuma-alue on vähemmän kuin 10 neliökilometria ja jossa ei jatkuvasti virtaa vettä eikä kalankulku ole merkittävissä määrin mahdollista".

Huhtikuun 27. päivänä lähdin uudestaan paikantamaan noroa. Ja löytyihän se. 

Noro virtaa kaakosta luoteeseen, pian Haagan asuinalueelta Vihdintielle kulkevan Riistavuorenpolun eteläpuolella ja sitä seuraillen. Kuvassa kajastelevat Vihdintien toisella puolella olevan teollisuus-/toimitila-alueen rakennukset.

Tästä kohtaa noro tulee ulos Riistavuorenmetsästä, virtaillen kohti Vihdintietä. 

Sama kohta Vihdintien suunnasta. Noro ehtyy maahan, eikä jatku Vihdintien toiselle puolelle. Tästä etelään alkavatkin pengertymään Vihdintien varren maisemakalliot.

Tässä noro meanderoi Riistavuorenmetsässä.

Taustalla näkyvän lumilaikun kohdalta kulkee Riistavuorenpolku. Tässä kohtaa noron päälle on laitettu ad hoc -silta palvelemaan kävelijöitä ja maastopyöräilijöitä.

Noro ottaa vetensä allikosta, joka sijaitsee Riistavuorenmetsässä välittömästi Riistavuorenkuja 6:n talojen takapihalla. Toissijaisesti se ottaa vetensä Riistavuorenpolun toiselta puolelta; Riistavuorenpolun alta on kaivettu salaojaputki, joka kuljettaa Riistavuorenpolun pohjoispuolen kosteikoista tihkuvaa vettä ja Riistavuorenmetsän pohjoisosien kallioilta keväisin valuvaa lumien sulamisvettä tähän noroon. Kuva esittää Riistavuorenpolun pohjoispuoleista kosteikkoa.