Suurten taide-elämysten jälkeen ei vähään aikaan jaksa lähteä tarttumaan uuteen. Saatuani Anni Kytömäkin Mirabiliksen luettua valmiiksi, jaksan kuunnella Haydnin pianosonaatteja Alfred Brendelin mainioina levytyksinä, mutta ilmiö on sama kuin konsertin jälkeen, jolloin ei pysty lastaamaan ainakaan saman päivän aikana itseensä lisää ääniaistimuksia. Taidekokemus elävänä on kuitenkin parhaimmillaan niin paljon väkevämpi.
Anni Kytömäen kirjojen kanssa kokemus on samalla tavalla täyteläinen, tavallaan moniaistinen kuin livemusiikin. Ainakin ne pureutuvat jonnekin todella syvälle minussa. Niissä paitsi luonto ja luontokappaleet heräävät henkiin, niin ne tekevät myös omalle luontosuhteelleni. Hänen teoksissaan luonto ja luontokappaleet eivät ole vain tapahtumapaikkoja, taustaa vaan itsenäisiä toimijoita, teemoja, tavallaan päähenkilöitä, vaikka tässä kirjassa kiedotaankin Iso-Riikan, Leonhardin ja Ellan tarinat yhteen kudelmaksi.
Anni Kytömäen kirjojen kanssa kokemus on juurruttava samaan tapaan kuin luonnossa viettämäni aika: sulan osaksi alustaa, kadotan hyvällä tavalla itseni osaksi jotakin paljon tärkeämpää ja suurempaa: luontoa. Ja näin tehdessäni koen olevani minä, eläväni täyteläisemmin ja todellisemmin.
Iida Turpeisen Elolliset - joka tematiikaltaan sivuaa Anni Kytömäen tuotantoa, sillä siinä käsitellään stellerinmerilehmää, johon Mirabiliksessa viitataan siellä täällä - saa odottaa ehkä päivän, kaksikin Mirabiliksen jälkeen, hetkeä, jolloin kirja voi jälleen elää minussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti