Porvoon metsät osayleiskaavatyössä

Torstaina 16.2. Porvoon kaupungintalolla pidettiin info- tai oikeastaan keskustelutilaisuus kaupungin metsänhoidosta ja sen suunnittelusta. Varsinaisesti tilaisuutta ei oltu suunniteltu vuorovaikutteiseksi, mutta kyllä siellä sujuvasti pääsi kysymyksiä esittämään.

Sitä en tiedä, miten suoranaisesti tämä tilaisuus oli viimesyksyisen kuntalaisaloitteeni motivoima: tein kuntalaisaloitteen siitä, että kaipaan Porvooseen tiedotus- ja infokanavaa kaupungissa suoritettavista metsänhakkuista. Tosin metsäinsinööri Tommi Laakkonen (joka on ollut yksin päävastuussa kaupungin metsänhoidon suunnittelusta vuodesta 2001) totesi, että heille on tullut palautetta, jossa kaivataan tietoa tulevista hakkuista ja perusteluja niille.

Mutta liittyi sitten kuntalaisaloitteeseen ja aktiivisuuteeni tai ei, niin ainakin metsäsuunnittelua esiteltiin tässä tilaisuudessa liittyen ajankohtaiseen osayleiskaavatyöhön, josta viime syksyllä esiteltiin vaihtoehtoisia rakennemalleja. Yleiskaavatyöskentelyä esitteli lyhyesti yleiskaavapäällikkö Maija-Riitta Kontio. Nyt keväällä on seuraavaksi tulossa metsänhoidosta yleisökysely, jota Tapio valmistelee. 

Minulle jäi kyllä auki, miten nämä tässä osayleiskaavaprosessia esittelevässä kalvossa mainitut työ- ja projektiryhmät koostetaan. Voiko niin vain ilmoittautua? Sain onneksi varsin seikkaperäisen vastauksen tiedusteluun yleiskaavapäälliköltä: yleiskaavatyöhön liittyvään ilmasto- ja ympäristöohjelman päivitykseen on tulossa maaliskuussa kysely ja huhtikuussa työpaja, mistä saa aikanaan tietoa kaupungin nettisivulta (www.porvoo.fi). Lisäksi hän lupasi, että Kaupunkiluontoliike ry:ltä pyydetään lausunto sitten kun valtuutettujen työpajan pohjalta ollaan valittu jokin Keskeisten kaupunkialueiden osayleiskaavan ehdotetuista rakennemalleista jatkotyöstämisen pohjaksi.

Tommi Laakkonen perusteli kaipaamani tietokanavan puuttumisen kahdella asialla. Ensinnäkin, Porvoo käyttää vanhaa metsänsuunnitteluohjelmistoa, jolla ei pysty piirtämään karttoja. Sen vuosilisenssimaksu on 700 euroa kun taas esimerkiksi Helsingin käyttämä ohjelma maksaisi 30 000. Toiseksi: Laakkonen piti hyvänä sitä, että Porvoossa pystytään reagoimaan "ketterästi" esimerkiksi kirjanpainajiin, joiden ehkäisyä hän perusteli lainsäädännöllä tähdentäessäni sitä, että kirjanpainajat kuuluvat metsän normaaliin sukkessioon ja lisäävät monimuotoisuudelle tärkeää laho- ja kelopuuta. 

Laakkonen esitteli myös kaupungin luonnonsuojelualueiden tilannetta. Jossain tapauksissa kaupungin on mahdollista ostaa luonnonarvoiltaan arvokasta metsää yksityisiltä maanomistajilta ja tarjota vaihtokaupassa omia maitaan. Uusien luonnonsuojelualueiden hankinnassa Laakkonen mainitsi kytkeytyneisyyden tärkeäksi kriteeriksi.

Kaupungin itse suojelemien alueiden lisäksi on vielä Natura-alueita. Ne on lueteltu tässä kalvossa. 

Kysyin tilaisuudessa, että eikö niinsanotun Porvoonkorven suojelua varjosta iänikuinen saaristotien suunnitelma. Laakkonen sanoi, että joka tapauksessa ei ole ajankohtaista pelkoa, että kaupunki lähtisi tätä väylää toteuttamaan ilman valtion subventaatiota. Jos joskus saaristotie tulisi, tällöin Humlan reitti vedettäisiin tunneliin sen alta, mutta ennen kuin se mahdollisesti mihinkään tulee, kytken itseni puuhun kiinni.

Tilaisuudessa sivuttiin myös tulevaa EU:n ennallistamisasetusta, ja osoittautui, että kaupunki tulee kyllä olemaan yllätetty sen kanssa aivan housut kintussa, sillä ennallistamisasetukseen ei olla varauduttu mitenkään. Se tulee ilman muuta asettamaan uuteen valoon sen, voiko metsään ylipäätään rakentaa ja kuinka paljon esimerkiksi tonteille tulee jättää puuta. Ilmastolain ja hiilinielujen suhteen pohtiminen kaavoituksessa on myös pahasti kesken. Kysyttyäni Laakkoselta, missä vaiheessa Kevätkumpu kakkosen itäinen metsä aiotaan kaataa ns. Kevätlaaksonniityn tonteiksi, Laakkonen totesi, että ei kyllä ainakaan vähään aikaan. 

Ilmastolaissa mainitaan, että myös hiilinielujen poistumat on otettava huomioon. "Ilmastoviisaudenkaan" nimissä ei voi tehdä ihan mitä tahansa. 

Laakkonen kehotti olemaan yhteydessä, jos Porvoon metsät ja toimenpiteet niissä askarruttavat. Hyvä tämä on sinänsä tietää, mutta se ei edelleenkään muuta sitä miksikään, että siinä vaiheessa kun ulkoilijana törmää kaadettuihin puihin, maito on jo kaatunut.

Kannattaa nyt joka tapauksessa osallistua siihen Tapion kyselyyn ja olla yhteyksissä askarruttavissa tapauksissa Laakkoseen. 

Onko luonnonystävän pakko alkaa äänestämään perussuomalaisia Helsingissä?

Aloitin äskettäin sosiaalisen itsemurhan tekemisen tässä blogissa. Jatkan nyt kesken jäänyttä työtäni. Otan sen riskin, että menetän asialliset välit jonkun kanssa, mutta silloin antamani peilin osoittava kuva on järkyttänyt. Tai sitten minua pidetään lopullisesti arvostelukykyni menettäneeksi. Otan sen riskin. Jonkun nämä asiat pitää sanoa. 

"Pika"ratikka, jonka eräs Lefa on näppärästi uudelleenristinyt pikara-tikaksi, on Helsingin kaupunkisuunnittelun Troijan puuhevonen, joka tuo mukanaan "Lisää kaupunkia", eli niinsanotusti "tiivistää" kaakelitaloja viheralueille. Eli levittää yhdyskuntarakennetta viheralueille sillä verukkeella, että näin saadaan lisää asukkaita julkisen liikenteen pariin. Ilmeisesti sen liikenteen ei sitten muutoin katsota olevan niin houkuttelevaa, että se olisi kannattavaa, niin pitää sitten tuottaa sille ne toivotut, oletetut ja luulotellut käyttäjät. Ainoa, mikä tästä puuttuu, on se, että HSL kävisi mainostamassa kouluissa ja päiväkodeissa raiteiden autuutta. Voin antaa valmiiksi idean: kun Kierrätyskeskus käyttää oppitunneillaan Lennu Liito-orava -hahmoa, niin tässä on valmis hahmo: Pikara-Tikka. Kas kun ei vielä tämä hahmo laulamassa Raide-Jokeri -laulua.

Kiitos MAL- eli maankäytön, asumisen ja liikenteen ohjelman, keinosta on tullut päämäärä. MAL tarkoittaa suomeksi sitä, että kun valtio lupaa subventoida raiteiden rakentamista, kaupungit samalla sitoutuvat asuttamaan niiden varsille joukkoliikennekansalaisia. 

En tiedä mistään Kokoomuksen puisto-osastoista. Sellaista ei olekaan. On vain ratikka- ja baanaosasto. Norjassa Vihreät ovat vasta äskettäin ylittäneet äänikynnyksen. Tämä johtuu siitä, että muut puolueet ovat tehneet heidät tarpeettomiksi, omaksuneet ja omineet heidän agendansa. Helsingin Vihreät kidnapannut Lisää Kaupunkia Helsinkiin -liike on ekspansiivisen herätysliikkeen tavoin saanut opetuslapsia ainakin lähes kaikista puolueista, ja Vihreät ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi. Jäljelle on jäänyt vain vasemmiston ja oikeiston välissä päämäärättömästi seilaava block party. Kaikki tunnustavat nyt puoluekentän laidasta laitaan ratikka- ja baanauskoa. Keinosta on tullut itseisarvoinen päämäärä an sich.

Olen aina pitänyt itseäni suunnilleen rauhan miehenä, eli autottomana, ympärivuotisena pyöräilijänä ja joukkoliikenteen ystävänä, enkä olisi ikinä uskonut, että joudun kaivamaan kuvitteellisen alppitorveni kaapista eli sanomaan tämän, joka varmaan lopullisesti tuhoaa kaiken uskottavuuteni loputkin rippeet: näyttää siltä, että ainut keino lopettaa tämä hullutus on äänestää perussuomalaisia. Ymmärrättehän: olen epätoivoinen. Eduskuntavaaleissa tämä olisi typerää - paitsi jos he saavat eduskunnassa torpattua MAL-sopimuksen jatkon - kuten eilinen ympäristöaiheinen vaalitentti viimeistään osoitti - vaan kunnallisvaaleissa. Siinä menee sitten pesuveden (tähän oikeasti meinasi lipsahtaa, että "persuveden") mukana aika monta lasta, tiedän valitettavankin hyvin, mutta kaikille täytyisi olla selvää, että ympäristön pitäisi olla tällä hetkellä agendalla sekä numero 1, 2, 67 että kaikki siitä välistä. Nimittäin esimerkiksi ihmisoikeuksilla ei ole paljoa väliä, eikä niistä itse asiassa edes voida puhua, jos ei ole kohta enää ihmiskuntaakaan. 

Timo Soini, tuo mukahauskojen lohkaisuiden automaatti, jota en mainittavammin arvosta, on puhunut fillarikommunismista. Siitä en tiedä, tunnustavatko pyöräilijät oikeaa vai vasenta, mutta viimeisimmän tilaston mukaan fillaroinnin kulkumuoto-osuus Helsingissä (syys-lokakuu 2020) oli 11,2%. Jos Keskuspuistosta tasoitetaan mäet ja asfaltoidaan polut ja levennetään varmuuden vuoksi vielä niin, että lumiaurat ja muu huoltoliikenne pelottaa lenkkeilijät pois pyöräilijöiden tieltä, niin voi toki hyvässä tapauksessa käydä niin, että tämä kulkumuoto-osuus voisi nousta muutamalla prosenttiyksiköllä. 

Minä pyöräilen pääkaupunkiseudulla enää satunnaisesti, mutta vuosikymmeniä siellä säännöllisesti pyöräillyt 72-vuotias isäni sanoo, että pyöräilykulttuurissa on tapahtunut muutos. Sen havaitsin ottaessani muutama vuosi sitten kahdeksi viikoksi fillarin mukaani tehdessäni sijaisuuden Isolla Kirkolla. Koin olevani siinä määrin tientukkeena, että tuntui turvallisimmalta menetellä kuten ajokortittomana tein taannoin erään ystäväni polttareiden mikroautoajossa: jos aistin ohitusyrityksen pyörätiellä - ja niitä tuli paljon, siksi verran koukkupolvipyöräilijä olen - ajoin tienreunaan, jotten vain olisi toisille vaaraksi. Ja itselleni. Helsingin kaupunkisuunnittelun ohjaavana ihanteena on kiire ja siihen kannustaminen. 

Troijan puuhevosen ja Kokoomuksen spora- ja baanaosaston lisäksi olen yrittänyt lanseerata kolmannenkin termin: puhutaan tiivistämisen sijaan levittämisestä. Ja otetaan vielä neljäskin: ilmastotyperyys. Ilmastotyperyys on sellaista kaupunkisuunnittelua, jossa ei oteta huomioon sellaisten hankkeiden puoliintumisaikaa, joiden päämäärä voi sinänsä olla kannatettava. Kaupunkisuunnittelun kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että kun toivotaan baanojen ja sporien vähentävän yksityisautoilua (josta muutenkin on pikavauhtia tulossa lähes saasteetonta, vaikka toki autoiluun liittyy suuria tilankäytöllisiä ja liikenneturvallisuuteen liittyviä ongelmia lähes Intian tiheydellä asutussa kaupungissa, jota kuitenkin halutaan entisestäänkin tiivistää) ja tämän takia raivataan joukkoliikenne- ja pyöräilyinfran alta luontoa pienentäen hiilinielua, niin puoliintumisaika tarkoittaa sitä aikaa, jolloin tämä pienenevä hiilinielu olisi kuitattu vähenevillä päästöillä. 

Suomi on yhden totuuden kulttuuri. Kun nyt ilmastohätätilaan on vihdoin herätty kaikissa puolueissa (perussuomalaisia ehkä lukuunottamatta), niin luonto (luontokato on uudempi tuttavuus julkisessa keskustelussa, mutta asiaa vuosikymmeniä seuranneelle nämä molemmat ovat vanhoja tuttuja. Valitettavasti) jää tässä otatuksessa aina toiseksi. Helsingin kaupunkisuunnittelussa ilmasto ja luonto on ajettu nollasummapeliin vastakkain. Suomessa ei osata kriittistä, asioita molemmilta puolilta kriittisesti tarkastelevaa keskustelua. Niinpä ratikatkin ovat vain yksinomaan hyviä. Kaipaisin enemmän ruotsalaista å ena sidan, å andra sidan -keskustelua ja ranskalaista filosofista väittelyä. Vaikka tämä sitten hidastaisi tai lamauttaisikin päätöksentekoa - meillä Suomessa on konsensuksen perinne, kaikkien on oltava samaa mieltä - niin useinkaan tämä ei olisi vahingoksi; ainakin jäisi toteuttamatta moni hanke, joille ei olla jaksettu, osattu tai pystytty eri syistä etsimään ihanteellista toteuttamistapaa. Ja se ihanteellisin toteutustapa on sellainen, jossa luonto ei kärsi.

Olen seurannut helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua keväästä 1980, leikattuani talteen pitkän Hesari-artikkelin Helsingin keskustasuunnittelun historiasta. Siis 9-vuotiaasta. Valitettavasti se on jossakin muutossa kadonnut. Ilmeisesti sekin oli siinä tynnyrissä, jonka heitin Kannelmäestä Porvooseen muuttaessani roskikseen, kun muuten olisi tullut toinen reissu, sata kilometriä tynnyrin takia, joka on vuosikymmenet vain siirtynyt kellarista kellariin. 

Tänä aikana en ole koskaan kuullut mitään yhtä päätöntä kuin leventää katua (ja kaataa metsää kadunvarrelta) siksi, että kadun keskelle olisi tilaa istuttaa katupuurivistö. Tätä on suunnitteilla Vihdintiellä. 

Siis ryhmyiset katulehmuksethan ovat ihania, sellaiset, joita aiotaan kaataa seuraavaksi Mannerheimintien ja Hämeentien varrelta, jotta niitä ei enää kukaan vahingossakaan keksisi kutsua kaupunkibulevardeiksi, jolloin joku saattaisi huomata, etteivät nämä Stadiin suunnitellut uudet Vihdintien ja muiden sisääntuloväylien kaupunkibulevardit olekaan mikään uusi, uljas keksintö. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, en vastusta kaupunkibulevardeja sinänsä, ja en vastustaisi, jos ne olisivat keino säästää metsiä, mutta ilman näitä "kaupunkibulevardeja" metsiin ei kaavoitettaisi ilmeisesti mitään. 

Tiedän hyvin, että perussuomalaisten äänestäminen on luonnonsuojelijalle epävarma ja todella epätoivoinen teko, mutta ainakin Helsingissä nämä sporat ja fillaribaanat ovat sekä suurin syy että seuraus, sille, että kaupunkiluontoa tuhotaan. En suosittelisi tätä epätoivoista tekoa siksi, että he välttämättä puolustaisivat kaupunkiluontoa, ainakaan vilpittömästi, mutta ainakin he vastustanevat sen tuhoamista näillä infrahankkeilla, jotka kaikki edustanevat heille "kommunismia", joka on kaiken perussuomalaisten kavahtaman päälle heitettävä yleinen pilkkakirves. Epäilemättä yksittäisissä perussuomalaisten ympäristömyönteisissä irtiotoissa voi ainakin osittain olla motivaationa se, että ollaan haistettu "veri", eli kuntalaisten tyytymättömyys poliittisten vastustajien harjoittamaan politiikkaan ja nähdään tämä keinoksi näpäyttää poliittisia vastustajia. Mutta tämän pitäisi olla opiksi niille poliittisille vastustajille.

Täsmennettäköön vielä: en syytä Vihreitä Helsingin pilaamisesta. Ainakaan he eivät sitä tee yksin. Mutta niin asiat usein koetaan, kuten on persujen lähetyskäsky, ja jostain se kumpuaa, että Helsingissä Vihreät ovat paljolti menettäneet luonnosta kiinnostuneiden ihmisten luottamuksen. Ja kertoo paljon Vihreistä, että minä aspergerhenkilönä joudun kertomaan, että ihmisten luulottelut, uskomukset, pelot ja oletukset kannattaa ottaa vakavasti. Ihmisiä ne kuitenkin ovat, jotka äänestävät, niine luuloineen, uskomuksineen, pelkoineen ja oletuksineen.

Syrjäyttääkö turvallinen tila joitakuita?

Teen seuraavaksi ehkä itsemurhayrityksen poliittisena ja yhteiskunnallisena olentona.

Tämänaamuisessa Ylen kolumnissa Miriam Attias nosti ajatuksia herättävästi keskustelua niinsanotusta turvallisen tilan käsitteestä. Mitä turvallinen tila sitten on? Jos luet tästä eteenpäin. niin tee se omalla vastuulla. Blogini ei ole turvallinen tila. 

Googlatessa asiaa ensimmäinen vastaantuleva määritelmä on Suomen YK-liiton. YK-liiton määritelmän mukaan "jokaisella on oikeus osallistua (Suomen YK-liiton) tapahtumiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta". 

Tämä on helppo hyväksyä ja allekirjoittaa. Noista muista tekijöistä mieleeni tulevat ainakin ikä ja vammaisuus. Sitten kun asiaa puretaan tarkemmin osiin, ollaankin jo vaikeammilla vesillä. Jälleen Suomen YK-liiton mukaan tulee välttää esimerkiksi pilkkaamista, ennakko-oletuksia ja toisen tilan loukkaamista ja tulee antaa toisille tilaa, kuunnella avoimesti ja avoimella asenteella ja sitten: pyytää anteeksi, jos on tietoisesti tai tiedostamattaan loukannut toisia.

Olen huomannut, että joidenkin, onneksi aika harvojen ihmisten kohdalla pitää koko ajan olla varpaillaan. Heitä ei ikään kuin osaa olla loukkaamatta, jolloin heikkona hetkenä tulee mieleen, että onko vika omassa itsessä. Kuitenkin minullakin on oikeus ottaa oma tilani ilman että joudun kutistamaan itseäni. Jos ei kerta kaikkiaan käsitä, mikä omissa tekemisissä tai sanomisissa loukkaa toista, silloin kyse ei ole tekemisistä tai sanomisista vaan olemisesta: ihmisten erilaisista olemisen tavoista, mihin nämä tekemiset ja sanomisetkin kuuluvat.

Minulla on asperger, ja siihen kuuluu normaalia vähäisempi herkkyys tulkita toisten oletuksia. En minäkään pidä oletuksista. Omalle kohdalleni tulleita normatiivisia odotuksia ovat esimerkiksi se, että autoilen kuten "kaikki" muutkin ja norjalaisissa neuvoloissa ja synnytyssairaalassa systemaattisesti kokemani lävitseni katsominen, ikäänkuin minua ei olisi ollut olemassa ja parhaimmillaan ihmettelyä siitä, että oho, isäkin osallistuu asioihin. 

Kuitenkaan en halua, että olemiseni tapaa, sanomisiani tai tekemisiäni tarkastellaan joidenkin asperger-lasien lävitse, aivan samoin kuin jos tarkasteltaisiin eurooppalaisen, keski-ikäisen eurooppalaisen mies -lasien - tai mitä laseja nyt itse kullakin sattuu olemaan - lävitse. Kun me kuitenkin ihmisiä kaikki olemme ensin. Sukupuolet, rodut, etnisyydet ja seksuaalisuudet ovat ihmisyyteen nähden toissijaisia.

Miriam Attias kirjoitti kolumnissaan: "Periaatteiden lukeminen keskustelun alkuun ei nimittäin itsessään riko sitä keskustelurakennetta, jonka vastavedoksi ne on alkujaan tarkoitettu - eli sitä, että täytyy puhua enemmistön käsitteillä, jotta voi tulla kuulluksi... Olen kuitenkin kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun. He kokevat, että ne, jotka eivät ole sisällä tasa-arvotyön diskurssissa, eli eivät osaa oikeita termejä, eivät myöskään tule kuulluiksi." Ja: "Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ulossulkeva puhe ei lopu - se vain kohdistuu uusiin ryhmiin."

Minä olen ensisijaisesti asiakeskeinen henkilö, joka on esimerkiksi erilaisiin yhdistysaktiviteetteihin lähtenyt mukaan ensisijaisesti niiden asioiden vuoksi. En ole ajankohtaisesti perillä esimerkiksi sukupuolisuuden, seksualiteetin ja rotukeskustelun viimeisimmistä käänteistä. Onko niistä pakko olla perillä, jotta voi osallistua turvallisen tilan periaatteiden mukaiseen toimintaan, silloinkin kun oikeasti uskoo, että ihmisyys on yhdistävä tekijä ja nämä em. erottelut - myös turvallisen tilan periaatteiden kanssa yhtäpitävästi - ovat jaettuun ihmisyyteen nähden toissijaisia, ja siksi ei ole niihin niin tarkkaan perehtynyt? Entä onko mahdollista olla turvallisessa tilassa tasaveroisena osallistujana, jos kokee, että itselle joskus on sattunut itselle käsittämättömistä syistä tilanteita, joissa kokee loukkaavansa jotain toista? Vai onko varmempi jo etukäteen pyytää kaikkea anteeksi kun ei voi olla varma, mitä joutuu anteeksi pyytämään? Eli: anteeksi, että olen olemassa. Vai peräti olla hiljaa, typistää itsensä ja olla ottamatta sitä omaa tilaansa, joka kuitenkin turvallisen tilan periaatteisiin kuuluisi?

Tiedän kyllä joitakin sanoja, joita ei saa sanoa eikä ole saanut sanoa 80-luvun jälkeen. Vaikka muuten monissa asioissa minulta on jäänyt monia päivityksiä tekemättä. Kaikkia kirjaimia en välttämättä osaa kaikissa lyhenteissä laittaa oikeille paikoilleen.

Mikä on turvallinen tila näille Attiaksen/Attiaan/Attian/Attiasin mainitsemille ihmisille? Perussuomalaiset? Vai syrjäyttääkö turvallisen tilan vaatimus joitakuita? Olisiko varminta, ettei osallistu mihinkään, jossa voi mahdollisesti olla mukana alle 50-vuotiaita tai oletettuja vähemmistöjä, mikä sekin on tilannekohtainen käsite? Lisäisin turvallisen tilan kriteereihin seuraavan: "ettei kukaan tahallaan väärinymmärrä tai loukkaannu". Aina kun menee ihmisten ilmoille, ottaa riskejä. Ainakin sen riskin, että kaikki eivät jaa samoja esioletuksia kanssasi. Ja sen riskin, että voi loukkaantua. 

Allaolevasta linkistä voi lukea tämän mainitsemani kolumnin:

https://yle.fi/a/74-20009782?fbclid=IwAR2dc0qQB64GjB-9S8gY2oRBGHKPcaRkdJKlED_w5QkJltej-euuHjURevw

Miksi en kirjoita luonnosta

Kuka tahansa blogiani vähänkään vilkaissut voisi kummastella tätä kysymystä. Miten niin en kirjoita, kun käytännössä nykyään silloin kun aihepiirini eivät sivua musiikkia, kirjoitan liito-oravista, yleiskaavoista ja kaupunkimetsistä? 

Tarkoitan otsikon kysymyksellä sitä, että en ole kirjoittanut juuri mitään niistä tunteista, mielikuvista tai ajatuksista, joita minulle luonnossa herää. Tai on siitä aina välillä jotain rivien välissä. Mutta miksi en eksplisiittisemmin? Runoissanikaan luonto ei ole ollut läsnä millään tavalla paitsi sulavan lumikasan rippeenä.

Ehkä samasta syystä kuin luonnossa säällä kuin säällä lähes pakkomielteisesti viihtyvä Beethoven ei säveltänyt muuta itsensä tarkoittamalla tavalla luontoon liittyvää kuin kuudennen eli Pastoraalisinfonian. Tai siis hän oli luonnossa, koska ei muutakaan voinut. En tietenkään vertaa itseäni luovana sieluna Beethoveniin, mutta luultavasti kyse on siitä, että me molemmat koemme luonnon olevan sanojen ulkopuolella, niistä riippumatonta todellisuutta. Luontoa voi toki käsitteellistää monin tavoin, sitä voi tutkia ja sen puolustamiseen tarvitaan kynää, mutta siltikin luonto on olemassa käsitteellistämisestämme riippumatta. Tästäkin huolimatta haaparouskut hakeutuvat haapojen seuraan.

Yhtä vaikeaa kuin mitenkään tyydyttävästi "vangita" luontoa sanoihin on myös tämän selittäminen. Luonto on tosiolevaista kun taas sanat ovat vain enemmän tai vähemmän sen korvikkeita ja heijasteita ja sellaisina aika avuttomia. Luonnossa päästään sanojen ohitse, ja sanat ovat sattuman- ja sopimuksenvaraisia, haihtuvia ja katoavia, paperille vangittuinakin. Kun puhumme metsästä, voimme käyttää sanoja wald, forest, bosco, skog ja niin edelleen. Tiedä vaikka jossain kielessä se olisi hmpfh. 

Usein olen hypännyt kirjoja lukiessani yli kohdat, joissa ryhdytään maisemamaalailemaan. Luonnon mukaan ottaminen kirjaan onnistuu hyvin harvoilta. Erinomaisesti se onnistuu ainakin Anni Kytömäeltä, jonka kirjoissa luonto ei ole vain tapahtumapaikka vaan olento, suorastaan henkilö. 

Eikä minulla ole mitään lisättävääkään peippojen lauluun tai puiden lomasta pilkistelevään auringonsäteeseen.