Luonnon kiertokulussa muutos on vääjäämätöntä, mutta verkkaista, mitä nyt joskus myrskyssä kaatuu joku puu. Ihminen väkivaltaisena vieraslajina puuttuu tähän kiertokulkuun esimerkiksi parturoimalla metsän. Hehtaari monisatavuotista männikköä voi kadota muutamissa tunneissa.
Huomaan miettiväni 50-vuotispäiväni kynnyksellä suhdettani matkustamiseen, maahan ja maisemaan. Voi olla koronaviruksenkin myötävaikutusta, sitä ei voi varmuudella erottaa ennen normaaliin paluuta tämän ihmiskokeen jälkeen - vai onko sitten maailma tai ainakin käsitys siitä pysyväisesti muuttunut tämän kahdeksan kuukauden aikana - että en osaa juurikaan enää kaivata ulkomaanmatkoille. Lopultakin pisin matka on ihmisen sisimpään; se kestää eliniän. Me kerimme aina tiukentuvaa spiraalia yhä lähemmäs ydintä.
Olen ymmärtänyt isästäni, että hänen matkustelunsa on matkusteltu. Kyse ei ole siitä, etteikö hän pystyisi, mutta hän lienee kokenut saaneensa ulkomaailmasta ne rakennusainekset, jotka hän on tarvinnut sisäisen maailmansa muodostamiseen.
Toki maailmassa on lukuisia paikkoja, joiden kokeminen rikastaisi sisäistä maailmaani pysyvästi, ovathan monet kantavimmista ja täyteläisimmistä muistoistani matkoilta. Kuitenkin huomaan vaalivani nimenomaan sisäistä maailmaani, juuriani ne löydettyäni, ja nyt palaankin kernaammin itselleni tuttuihin maisemiin, vaalien suhdettani niihin, ruokkiakseni liekkiä, mutta myös vahvistaakseni muistiani paikoista, joihin olen kasvattanut juuret.
Luonnon suhteen olen konservatiivi. Dokumentoin eri vuodenaikoina ja eri valossa samoja paikkoja. Oikeastaan vain vuodenajat ja valo muuttuvat. Muutamien vuosien kuluessa, muutaman kuukauden välein tarkkaillen ehdin miltei havaitsemaan hitaasti kaatuvan koivun liikkeen. Se kaatuu yhtä hitaasti kuin mitä askeleeni lyhentyy.
Oma elämä saattaa jyrätä eteenpäin, tai ainakin askeleet rullata metsätiellä. Yleensä laahata, mutta joskus lentääkin. Tai sitten maailma liikkuu, ja itse pysyy paikallaan. Pysähdyn hetkeksi paikalleen jähmettyneeseen, jäätyneeseen maisemaan ikuistamaan sen. En tiedä lopultakaan, olenko minä jähmettynyt paikalleni vai maisema.
Haen vastauksia luonnosta. Juostessani metsäpolkua pitkin pääsen aika ajoin mitään ajattelemattomaan nirvanaan, sulan alustan kautta ympäristöön, ja tässä tyhjentyneessä tilassa vastauskin saattaa ilmestyä ilman että sitä tarvitsee alkaa esiin houkuttelemaan kuin ketonoidanlukkoa tai lehtonataa. Joskus sen tuo peippo, joskus haavanlehti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti