Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.

Liito-oraville ei riitä pieni metsälaikku

 HS.fi:ssä 7. joulukuuta ja Helsingin Sanomissa 9. joulukuuta julkaistussa kirjoituksessa väitettiin, että liito-oravan elinympäristöksi riittää pienikin metsälaikku. Jutussa esitettyyn johtopäätökseen tultiin Suur-Tapiolan alueella tehdyssä kartoituksessa, jossa seurattiin vuoden ajan kymmenen liito-oravan liikkeitä radiopantojen avulla.

On totta, että liito-oravan (siis naaraan) reviiri on suhteellisen pieni. Liito-oravatuntija Ilpo K. Hanskin mukaan naaraiden elinpiiri on yleensä alle 10 hehtaaria. Uroksilla se on keskimäärin noin 60 hehtaaria. 

Jutussa sentään mainittiin, että alueen koon sijasta sen laadukkuus on tärkeintä. HS:n olisikin suonut valinneen toisenlaisen verkko-otsikoinnin kuin "liito-oravat elelevät hyvin pienillä metsälaikuilla", sillä laiska lukija voi tulkita tämän suoranaiseksi luvaksi katkaista artikkelissakin mainitut liito-oraville elintärkeät levittäytymisreitit eli dispersaalit ja pirstoa laajemmat metsät.

Liito-orava on paitsi riippuvainen elinympäristön monimuotoisuudesta myös indikaattorilaji, joka osoittaa elinympäristön olevan monimuotoista. Kaavoituspoliitikoille tiedoksi: liito-orava ei tunne kompensaatiota. Kaadettua elinympäristöä ei voi korvata säästämällä metsää "jossain muualla". Sama pätee lähivirkistysalueisiin, jotka eivät valitettavasti nauti erityistä lainsuojaa.

Liito-oravan aivan viime vuosina tapahtunut levittäytyminen pääkaupunkiseudulle ei tarkoita lajin elinvoimaisuuden lisääntymistä, vaan sitä, että maakuntien talousmetsänhoito on ajanut sen ahtaalle sen perinteisimmillä esiintymisalueilla.

EU:n luontodirektiivi on määritellyt Suomelle aivan erityisen vastuun liito-oravien säilymisestä, eihän lajia tiettävästi esiinny EU:ssa muualla. Pääkaupunkiseudun kaavoituspaineissa ja näihin kytkeytyvissä infrastruktuurihankkeissa tuleekin muistaa huolehtia siitä, että liito-oravien elinympäristöt eivät pirstoudu.

(lehteen lähetetyssä versiossa oli vielä tämä lisäys, joka ei päässyt julkaistuun juttuun; olikohan siinä liikaa kritiikkiä Helsingin kaupunkisuunnittelua kohtaan: "esimerkiksi suunniteltu Riistavuoren kaavahanke tulee eristämään Pohjois-Haagan liito-orava-alueet - ja etteivät metsät kapenisi liikaa (kuten Pirkkolan valitettava urheiluhallihanke tekee, kaventaen Keskuspuiston vain vähän yli 200 metriin))

Kun metsä kapenee, sen laatukin huononee. Alle 200 metrin metsäkaistale muuttuu kokonaisuudessaan reuna-alueeksi, jolloin indikaattorilajit - kuten liito-oravat - eivät siellä enää viihdy. Aivan erityisellä rakkaudella pitäisi vaalia aiemmin roskapuina pidettyjä haapoja - sillä niissä viihtyvät paitsi liito-oravat - myös monet muut monimuotoisuudesta nauttivat lajit sekä vanhoja kuusia, joita ei pitäisi karsia kirjanpainajatuhojen ehkäisemiseksikään.

Michael Perukangas

luonto- ja ympäristöneuvoja, Kaupunkiluontoliikkeen puheenjohtaja, liito-oravakartoittaja 

Pajamäen itäisin liito-oravareviiri, jonka yhteydet muihin Pajamäen ydinalueisiin heikkenevät merkittävästi Raide-Jokerin itäisen suuaukon aiheuttaman puunkaadon myötä

Kirjoitukseni julkaistiin tänään (17.12.) Hesarin verkkoversion Espoo- ja Helsinki -liitteissä.

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Kenestä Helsingin pormestari?

Paavo Arhinmäki on kokenut kunnallispoliitikko, helposti lähestyttävä ja tunnetusti viheralueiden puolella. Paavo olisi kuin tehty pormestariksi; tosin tämä manööveri edellyttäisi Vasemmiston nousemista ykköseksi, mikä ei kyllä tapahdu ainakaan näissä vaaleissa. 

Anni Sinnemäki voi edustaa tyypillistä Vihreiden kannattajaa, mutta viimeksi nähtiin miten käy kun panostaa väärään hevoseen. Vihreiden kannattaa miettiä, haluavatko oikeasti Stadin ykkösiksi ja aktualisoida potentiaalista kannatusta. Mutta kai heillä on oikeus ampua itseään jalkaan. Anni on varmaan ihan hyvä tyyppi, mutta kun sen tietävät vain hänet tuntevat. Hänellä on ollut epäkiitollisena tehtävänä toimia Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen tuulenhalkojana monien pääkaupungin luonnosta huolestuneiden silmissä, tai jos ei sellaisena niin ainakin tuulettimena. Ja kaikki tietävät, mikä tuulettimeen tarttuu. Sen tietää myös Sinnemäen edeltäjä kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana eli Pekka Sauri. 

Vihreillä hyvä ehdokas olisikin juuri esimerkiksi Pekka Sauri. Saurilla oli sen verran rotia että hän joskus kävi keskeyttelemässä työmaita (kerran minulle ystävä soitti, että Laaksossa oli kauhakuormaajia. Kuiskasin tästä vieressä istuvalle Heidi Hautalalle, joka soitti Saurille, joka hääti kauhakuormaajat). 

Sanna Vesikansan tunnen opiskeluajoilta. Hän osaa positiivisella tavalla yhdistää saman päämäärän taakse, osaa luoda hengen että kyllä me tää hoidetaan. Sanna on myös puolustanut Keskuspuistoa. Mari Puoskari olisi hyvä musta hevonen. Mari oli erinomainen kaupunkisuunnittelulautakuntalainen, joka kävi aikanaan melkein kaikissa kaavoituskohteissa ja vastasi kuntalaisten yhteydenottoihin. Kokomustilla Piha ei huonommasta päästä. Tai Matti Niiranen. Demarit maalasivat jo itsensä nurkkaan sitoutumalla Razmyariin, joka on luonnonystävän ikuisella mustalla listalla Pirkkolan-tötöilystään.

Utopiassa, jossa pormestariksi voitaisiin valita ehdokas edustamansa listan äänimäärästä riippumatta, kannattaisin kuitenkin äärimmäisen työteliästä ja lahjomatonta Yrjö Hakasta pormestariksi. 

Onko maisema jähmettynyt, vai minä?

Luonnon kiertokulussa muutos on vääjäämätöntä, mutta verkkaista, mitä nyt joskus myrskyssä kaatuu joku puu. Ihminen väkivaltaisena vieraslajina puuttuu tähän kiertokulkuun esimerkiksi parturoimalla metsän. Hehtaari monisatavuotista männikköä voi kadota muutamissa tunneissa. 

Huomaan miettiväni 50-vuotispäiväni kynnyksellä suhdettani matkustamiseen, maahan ja maisemaan. Voi olla koronaviruksenkin myötävaikutusta, sitä ei voi varmuudella erottaa ennen normaaliin paluuta tämän ihmiskokeen jälkeen - vai onko sitten maailma tai ainakin käsitys siitä pysyväisesti muuttunut tämän kahdeksan kuukauden aikana - että en osaa juurikaan enää kaivata ulkomaanmatkoille. Lopultakin pisin matka on ihmisen sisimpään; se kestää eliniän. Me kerimme aina tiukentuvaa spiraalia yhä lähemmäs ydintä. 

Olen ymmärtänyt isästäni, että hänen matkustelunsa on matkusteltu. Kyse ei ole siitä, etteikö hän pystyisi, mutta hän lienee kokenut saaneensa ulkomaailmasta ne rakennusainekset, jotka hän on tarvinnut sisäisen maailmansa muodostamiseen. 

Toki maailmassa on lukuisia paikkoja, joiden kokeminen rikastaisi sisäistä maailmaani pysyvästi, ovathan monet kantavimmista ja täyteläisimmistä muistoistani matkoilta. Kuitenkin huomaan vaalivani nimenomaan sisäistä maailmaani, juuriani ne löydettyäni, ja nyt palaankin kernaammin itselleni tuttuihin maisemiin, vaalien suhdettani niihin, ruokkiakseni liekkiä, mutta myös vahvistaakseni muistiani paikoista, joihin olen kasvattanut juuret. 

Luonnon suhteen olen konservatiivi. Dokumentoin eri vuodenaikoina ja eri valossa samoja paikkoja. Oikeastaan vain vuodenajat ja valo muuttuvat. Muutamien vuosien kuluessa, muutaman kuukauden välein tarkkaillen ehdin miltei havaitsemaan hitaasti kaatuvan koivun liikkeen. Se kaatuu yhtä hitaasti kuin mitä askeleeni lyhentyy.

Oma elämä saattaa jyrätä eteenpäin, tai ainakin askeleet rullata metsätiellä. Yleensä laahata, mutta joskus lentääkin. Tai sitten maailma liikkuu, ja itse pysyy paikallaan. Pysähdyn hetkeksi paikalleen jähmettyneeseen, jäätyneeseen maisemaan ikuistamaan sen. En tiedä lopultakaan, olenko minä jähmettynyt paikalleni vai maisema.  

Haen vastauksia luonnosta. Juostessani metsäpolkua pitkin pääsen aika ajoin mitään ajattelemattomaan nirvanaan, sulan alustan kautta ympäristöön, ja tässä tyhjentyneessä tilassa vastauskin saattaa ilmestyä ilman että sitä tarvitsee alkaa esiin houkuttelemaan kuin ketonoidanlukkoa tai lehtonataa. Joskus sen tuo peippo, joskus haavanlehti. 

Lähes 10 vuotta lääkäreiden saneluja purkanut Michael Perukangas tietää, että tekoäly vie lopulta häneltä työn – ja hän on auttanut sen toteutumisessa

Perukangas on yksi HUSin tekstinkäsittelijöistä, joka odottaa tietoa irtisanomisesta. HUS kertoi eilen (10.11.) irtisanovansa 150 tekstinkäsittelijää.

Porvoolainen Michael Perukangas, 49, odottaa sähköpostia ristiriitaisin tuntein. Tänään tai huomenna pitäisi tulla tieto siitä, kuuluuko Perukangas niihin 150 tekstinkäsittelijään, jotka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) irtisanoo.

– Pidän irtisanomista lähes varmana, sillä suhteeni HUSiin on ollut niin polveileva, hankala ja osin traumaattinenkin, Perukangas sanoo.

Hän on työskennellyt HUSissa yhdeksän ja puoli vuotta, ensin osastonsihteerinä ja vuodesta 2012 tekstinkäsittelijänä (toim. huom: tässä välissä kuitenkin pari vuotta taas osastonsihteerinä). Nyt valtaosa tekstinkäsittelijöistä irtisanotaan, koska heidän työnsä korvataan automaattisella puheentunnistusjärjestelmällä. Tämä ei tullut Perukankaalle yllätyksenä.

– Kun tekstinkäsittely-yksikkö perustettiin vuonna 2012, siitä tehtiin minun ja monen muun näkemyksen mukaan konsernin roskapankki, jonne voitiin sijoittaa esimerkiksi iäkkäitä tai heikommin tuottavia ihmisiä.

Hän uskoo päätyneensä tekstinkäsittelijäksi, koska on muun muassa riitauttanut vuosia sitten tilanteen, jossa työnantaja halusi muuttaa työajat toimistotyöajoista vuorotyöksi. (toim. huom. riitautin kyllä, mutta se ei ollut syy päätymiseni tekstinkäsittelyyn, vaan riitauttaminen tapahtui vielä ollessani tekstinkäsittelijä). Myös tämän vuoden yt-prosessista Perukangas jätti nipun kriittisiä kysymyksiä ja eriäviä mielipiteitä.

Toimialajohtaja: "Hyvää työnantajapolitiikkaa"

Tekstinkäsittelijät kuuluvat HUSin terveydenhuollon tukipalveluyksikköön nimeltä HUS Asvia. Toimialajohtaja Tuula Lasander tyrmää väitteet siitä, että tekstinkäsittelijät olisivat konsernissa pohjasakkaa.

– Olen pahoillani, että jollekin on tullut sellainen käsitys. Johtamani yksikkö käsittää 4 300 henkilöä. Me teemme tukipalveluja, mikä ei ole aivan sitä ydintoimintaa, eniten lisäarvoa tuottavaa, mutta kaikki ovat erittäin olennaisia hoitoprosessin kannalta, eli tällainen väite ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

HUS Asviaan kuuluu tekstinkäsittelijöiden lisäksi laitoshuoltopalveluja, potilas- ja henkilöstöruokailupalveluja, asiointi- ja osastonsihteeripalveluja sekä henkilöstö- ja talouspalveluja.

Lasanderin mukaan vuosien mittaan yksikköön on sijoitettu henkilöitä, joilla on esimerkiksi ongelmia sisäilman kanssa tai erilaisia tuki- ja liikuntaelinongelmia, sillä tekstinkäsittelytyötä on voinut tehdä etänä vaikka kotoa.

– Mutta mistään roskapankista ei todellakaan ole kyse, vaan päinvastoin on ollut hyvää työnantajapolitiikkaa, että ihmisiä on voitu sijoittaa uusiin tehtäviin heidän tarpeidensa mukaisesti.

Lasanderin mukaan myös nyt päättyneissä yt-neuvotteluissa noin 80 ihmistä on saatu sijoitettua muihin tehtäviin. Neuvottelujen alussa viime maaliskuussa mukana oli 305 henkilöä, ja tämän viikon maanantaina viimeisessä neuvottelussa heitä oli 221.

Lähtöpassit tulee siis 150:lle, ja loppujen 70 työntekijän työnkuva on lähellä nykyistä, Lasander sanoo.

– Nyt noin 80 prosenttia lääkäreistä käyttää puheentunnistusta. Meillä on myös joitakin erikoisaloja ja -sanastoja, joita puheentunnistusohjelma ei vielä tue. Lisäksi täytyy olla normaali valmius ja turvallisuusvara, koska olemme erikoissairaanhoidon yksikkö, jolla on yhteiskunnallisia vastuita, joista täytyy huolehtia kaikissa olosuhteissa.

Tekstinkäsittelijät ovat itse opettaneet koneälyä

Michael Perukangas kuvailee tekstinkäsittelijän toimenkuvaa ristiriitaiseksi muinaisjäänteeksi.

– Monet ovat tehneet työtä ihan kansakoulupohjalta, ja palkkaluokka on talon alhaisimpia. Silti tässä on pitänyt esiintyä kaikkien lääketieteen erityisalojen asiantuntijana.

Perukangas itse on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Pääaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Hän on lukenut yliopistossa jatko-opiskelijana kaupunkitutkimusta sekä Helsingissä että Oslossa ja tehnyt jatko-opintoja myös HUS-uransa aikana. Vajaa vuosi sitten hän sai luonto- ja ympäristöneuvojan paperit, ja tämän talven ja kevään aikana on tarkoitus suorittaa ammatillisen opettajan pätevyys.

Hänen työuransa HUSissa on venynyt pitkäksi, koska omien sanojensa mukaan työn saaminen muualta on ollut vaikeaa. Samalla on ollut koko ajan selvää, että jossain vaiheessa koneäly vie työt alta.

Perukangas on työpanoksellaan osallistunut oman hautansa kaivamiseen, sillä tekstinkäsittelijöiden työ on viime vuosien ajan ollut samalla koneälyn opettamista. Koneellista tekstinkäsittelyä on kehitetty noin parin vuoden ajan kaksivaiheisena niin, että ensin robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin ja toisessa vaiheessa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly on koko ajan käynyt läpi tekstinkäsittelijän tekemiä korjauksia ja sitä kautta kehittänyt omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

– Jos lääkärin ääni on ollut robotille jo tuttu, se on oppinut itse täydentämään ja rekonstruoimaan esimerkiksi lääkärin yleisesti käyttämiä fraaseja ja lauserakenteita. Jos ääni ei ole tuttu, meidän roolimme on korostunut tällaisen työn tekemisessä, mutta samalla olemme kouluttaneet robottia tekemään työtään paremmin, Perukangas selventää.

HUS: Miljoonien säästöt ja sujuvampi työnkulku

Kun ihmisen tekemä työ korvataan tietokoneella, nousee väistämättä esiin kysymys virheiden ja väärinymmärrysten määrän kasvusta.

HUS Asvian toimialajohtajan Tuula Lasanderin mukaan virheiden mahdollisuus on sama kuin ennenkin, koska uudessa käytännössä lääkäri näkee sanelemansa tekstin välittömästi.

– Tähän asti se on mennyt niin, että lääkäri on sanellut tekstin nauhalle, tekstinkäsittely on kirjoittanut sanelun auki ja lääkäri on tarkistanut sen jälkikäteen. Nyt lääkäri näkee näytöltä tekstin välittömästi ja voi tarkistaa sen saman tien.

Lasanderin mukaan sanelut ovat myös lyhyempiä kuin ennen, mikä johtuu osaltaan uudesta potilastietojärjestelmä Apotista. Siinä tietyt asiat valitaan alasvetovalikoista tai laittamalla rasti ruutuun ja varsinaisen vapaan tekstin osuus on entistä pienempi.

Puheentunnistusohjelmaan siirtymisellä saadaan Lasanderin mukaan miljoonaluokan säästöt, mutta tarkkaa rahasummaa on vaikea vielä sanoa.

– Olemme karkeasti arvioineet, että noin 25 prosenttia kustannuksista jää ja 75 prosenttia lähtee.

Puhelinhaastatteluun perustunut Vesa Marttisen juttu julkaistiin YLE:n uutissivulla 11.11. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Jälkikirjoitus:

Jo pitkään, oikeastaan 8 vuotta mutta nyt ajankohtaisemmin jo keväästä odottamani yt-neuvottelu päätyi kohdallani todella yllättävään lopputulokseen. Olin jo varautunut lähitulevaisuudensuunnitelmanani jatkaa ammatillisen opettajan opintojani ja tämän lisäksi ryhtyä ainakin toistaiseksi vähintäänkin puolipäiväiseksi luonnonsuojelijaksi. Keikkojakin olisi ollut tarkoitus tehdä ainakin Kierrätyskeskuksen neuvojana.

Olin jo pitkälti pohjustanut tätä tulevaisuudenkuvaa polttamalla siltoja takanani niin että yt-päätös olisi kohdallani selkeämpi ja helpompi. Kuitenkin työnantaja minulle osittain mystisistä syistä painotti noppia hieman toisella tavalla kuin kuvittelin, ja tässä ollaan edelleen.

Harkitsin vakavasti vaihtoehtoa jättäytyä tässä vaiheessa vapaaksi taiteilijaksi ja olla tarttumatta työnantajan multaiseen kädenpuristukseen, jolloin olisin voinut 4 kuukauden irtisanomisajan palkalla heittäytyä peräti kokopäiväiseksi aktivistiksi ja opiskelijaksi. Tähän kokonaisuuteen työnantaja antoi kokonaista puolitoista vuorokautta vastausaikaa.

Kuten niin usein, ravakka aamulenkki Humlan maisemissa tyhjensi kuonasta sekoittuneen pääni, ja sen jälkeen vielä keskusteltuani humaanin ja fiksun kollegani kanssa päädyin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että koska nykyisen leipätyön jatkaminen ei kovinkaan kovasti rajoita aktivismiani ja opiskelujani - joista toinen määrittää sen, mitä olen ja antaa elämälleni sisältöä ja toinen parantaa vastaisuudessa työmahdollisuuksiani - niin ollaan sitten edelleen toistaiseksi kuukausipalkkalainen, sivutoiminen aktivisti ja opiskelija.

En kuitenkaan olisi pysynyt kuukausipalkalla, vaan ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi ilman kahta huomioonotettavaa seikkaa. Ensimmäinen on korona, joka rajoittaa keikkaillen tehtävän työn määrää hyvinkin radikaalisti ainakin ensi syyskauden alkuun asti. Toinen on ensi syksyn työsuojeluvaali, jonne toivon yt-prosessin antaneen julkisuuden kantavan.

Moni muu olisi tarvinnut tämän työpaikan minua kipeämmin. Kuitenkaan, en ole ennenkään antanut palkkatyön rajoittaa omaa itsemäärittelyäni, tai oikeastaan edes määrittelevän itseäni. Miksi siis tästä eteenpäinkään?

Hyvästi Pirkkolan metsälle - espoolainen yrittäjä tuhosi metsän laittomasti

Tänään aamuyöstä ja aikaisin aamulla ohikulkija oli huomannut Pirkkolan hallitontilla työkoneita. Muutaman tunnin aikana vanha kalliometsä on suureksi osaksi kadonnut. Poliisi oli paikalla estämässä kansalaisia pääsemästä työmaalle, joka oli niin huonosti rajattu, että se oli turvallisuusriski ohikulkijoille, työmaa-aidoista huolimatta. 

Halliyrittäjä Kirsi Eräkangas oli komentanut työkoneet luihusti aamuyöstä 9.-10.11., paikalle, vaikka Pro Luonto oli 7.11. jättänyt jatkovalituksen KHO:hon ja toimenpidekieltohakemuksen ELY-keskukseen. Työt ovat käsittääkseni tällä hetkellä seisahtuneet, mutta vahinko on peruuttamaton. 

Rakennuttaja tulee saada tihutyöstä edesvastuuseen ja vahinko on kompensoitava metsittämällä sitten Pirkkolasta jokin muu alue; edesvastuuseen saattaminen jo pelotteeksi tuleville yrittäjille, jotka yrittävät näin etukenoisesti ryhtyä laittomasti toimiin voimassaolevan toimenpidekiellon aikana (ja koska kaupungin päätöksentekokoneisto oli ylipäätään mahdollistanut työt vuokraamalla hehtaarin Keskuspuistoa halliyrittäjän tontiksi, kaupunki on mielestäni vastuussa).

Nyt suututtaa ja surettaa suunnattomasti. En tiennyt, että kun eilen kävin viemässä kynttilän maunulalaisen ystäväni kanssa, että kyseessä olivatkin metsän hautajaiset. Eilen metsässä oli siviilimetsänvartijoita kiitettävästi paikalla, mutta hekään eivät osanneet varautua siihen että työt aloitettaisiin luihusti keskellä yötä.

Tätä metsää ei siis enää suurimmaksikaan osaksi ole.

Olen jo jonkin aikaa ounastellut, että seuraava Koijärvi näyteltäisiin kaupungissa. Tässä se taitaa olla.

Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

Ristiriitaisia argumentteja pääkaupungin rakentamisesta

Usein asuntojen lisärakentamista kuuluu perustellun paitsi kysynnän ja tarjonnan lailla, myös trickle down -efektillä, jossa tämä kysyntä ja tarjonta johtaa siihen, että kun joku ostaa (kalliin) uudisasunnon, tällöin vanha (vähän vähemmän kallis, ei kuitenkaan halpa) asunto vapautuu jollekin toiselle asunnontarvitsijalle. Kuitenkin esimerkiksi suurten liikenneinfrahankkeiden - kuten Raide-Jokerin - yhteydessä kaupungit (RJ:n tapauksessa Espoo ja Helsinki) perustelevat hanketta lähiviheralueista huolestuneille asukkaille, että paranevat liikenneyhteydet lisäävät "vanhojen asukkaiden" omaisuuden arvoa. Hetkinen, eikös uudisrakentamisen - jota sellaistakin juuri näiden infrahankkeiden, aivan erityisesti Raide-Jokerin yhteydessä perustellaan juuri liikenneyhteyksien varteen rakentamisella - pitänytkin laskea vanhan asuntokannan hintaa? Hups. Kumpaa siis tavoitellaankaan? Vai onko kyseessä vain viestinnällis-argumentatiivinen kaksoisstrategia? Rakennetaan asuntoja, joiden piti sekä laskea että nostaa vanhojen asuntojen hintatasoa?

Muun muassa tämä metsä on joutumassa edellämainitun skitsofreenisen strategian uhriksi Helsingin Pajamäessä.

Mitä ja minne maaseudun rauhaan toivottelija oikein toivottaa?

 "Muuta maalle!" Näin jossain vaiheessa aina some-keskusteluissa joku osapuoli tiuskaisten toivottaa, jos ilmaisee tyytymättömyyttään siihen, kuinka luonnon määrä kaupungissa pienenee kaavoituspaineissa ja infrahankkeiden takia, tai jos erehtyy ilmaisemaan närkästystään mopoilun aiheuttamista vaaroista ja melusaastasta.

Ilmaisen tähän vahvasti eriävän mielipiteeni, molempiin kohtiin. Nimittäin maaseudulla vasta luontoa kohdellaankin karttuisalla kädellä. Kartassa lukenut suo ei olekaan enää paikallaan mökkiläisen tullessa mökkilaitumilleen talven jälkeen, tai luontoarvoja etsivän luontokartoittajan saapuessa paikalle. Metsälle on voinut käydä samalla tavalla. Samaan törmää kyllä Porvoossakin, joka on samanaikaisesti kaupunkia ja maaseutua; lenkillä ennen metsäinen reitti onkin yhtäkkiä hakkuuaukean katkaisema, yksityisen maanomistajan pelkän metsänkäyttöilmoituksen nojalla katkaisten yleisen virkistysreitin. Pääkaupunkiseudulla taas luonnonhoito - onneksi - on maltillisempaa, ja metsissä onkin luonnonarvoja, monimuotoisuutta, lajikirjoa ja puukuutioita huomattavasti enemmän kuin maakuntien talousmetsissä.

Luonnon hiljaisuudesta sen verran, että argumentti, jossa hiljaisuutta kaipaava toivotetaan maaseudulle, on paitsi väärä, myös epäreilu. Toki esimerkiksi Helsingissä voi olla valitettavan vaikea löytää hiljaista paikkaa, mutta niin on mainitsemassani Porvoossakin, jossa keskelle umpimetsää hakatun asuinalueen rakennustyöt kolisevat kolmenkin kilometrin päähän, Sikosaaren luonnonsuojelualueelle asti. Porvoossa on maalainen liikennekulttuuri, johon kuuluu kaahailu itseilmaisun välineenä ainakin tietyssä sosiokulttuurisessa nuorukaisten viitekehyksessä, ja mopojen aiheuttama hetkittäinen melupiikki erottuu muuten vähäisemmästä liikennemelusta kuin jos Burj Khalifa olisi pystytetty keskelle viljapeltoa. Suuremmassa kaupungissa, kuten Helsingissä, mopoja ei kuulu kahdesta syystä: ensinnäkin, liikenteen taustahälyä on enemmän, ja toiseksikin: turhanaikaisen mopoilun kulttuuri puuttuu.

Joten maaseudulle luonnon hiljaisuuteen toivottelevan toivottelisin sinne, missä pippuri kasvaa.

Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Helsingin AM-(asumisen ja siihen liittyvän maankäytön) ohjelmaan

Kaupunkiluonto ry kiittää mahdollisuudesta ottaa kantaa nyt ensimmäisellä lausuntokierroksella olevaan Helsingin AM- (asumisen ja siihen liittyvän maankäytön) ohjelmaan.

Kaupunkiluonto ry katsoo, että sen tehtävänä ei ole ottaa kantaa muuten ohjelman tavoitteisiin tässä vaiheessa kuin toivoa, että AM-ohjelman strateginen ohjailuvaikutus pohjautuu sellaisiin maankäyttötavoitteisiin, joiden viher- ja muihin virkistysalueisiin aiheutuva vaikutus on mahdollisimman vähäinen. Tämän minimoidun luontovaikutuksen eli luontoviisauden – kaupunkiluonnon itseisarvon - olisimme toivoneet myös ohjelman yhdeksi jatkotyöstöä ohjaavaksi teemaksi, mikä olisi helpottanut ohjelman jatkotyöstöä.  

Kaupunkiluonto ry toivoo myös, että AM-ohjelmassa nostetaan esiin ilmastoviisauden lisäksi myös luontoviisaus, ja että tarkasteluyksikkönä olisi kunta ja kaupunginosa. Tämä olisi linjassa myös vallitsevan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuustulkinnan kanssa, jossa osallisuus tulkitaan ensisijaisesti maantieteellisen läheisyysperiaatteen mukaisesti.

Kaupunkiluonto ry kiittää siitä, että ilmastoviisaus on mainittu teemojen ingresseissä, mutta yksin ilmastoviisaus ei riitä Helsingin strategiseksi ympäristötavoitteeksi, koska ilmastoviisaat ratkaisut eivät aina välttämättä ole luontoviisaita tai edes ilmastoviisaita koko kunnan saati kaupunginosan tasolla; lähiluontoa eli paikallista ekosysteemipalvelua ei voi ulkoistaa toiseen kuntaan tai kaupunginosaan. Näin kuitenkin tapahtuu, jos yhdyskuntarakennetta levitetään luonto- ja virkistysalueille kutsuen sitä virheellisesti tiivistämiseksi. Oikean tiivistämisen yksi tärkeistä tavoitteista ja syistä tulee olla luontoon rakentamisen välttäminen. Jos luonnon strategisen itseisarvon ohjailuvaikutusta ei nosteta jo teemavaiheeseen, vaarana on että asiaan joudutaan kiinnittämään huomiota kaavoitusvaiheessa, silloin kun AM-ohjelman strategisia linjauksia lähdetään jatkotyöstämään ja implementoimaan.

Kaupunkiluonto ry

Hallitus

Kaupunkiluonnon puolustajat järjestäytyivät Pirkkolassa - uuden yhdistyksen nimeksi Kaupunkiluonto ry - Stadsnatur rf

Suomen luonnon päivänä Helsingin Keskuspuistossa pidettiin kaupunkimetsäliikkeen perustamiskokous, jossa oli läsnä 14 henkeä. Kokouksessa perustettiin keskustelun jälkeen yhdistys, joka saa nimekseen Kaupunkiluonto ry- Stadsnatur rf. Tämä siksi, että yhdistyksen on mahdollista puolustaa muutakin kaupunkiluontoa kuin metsiä.

Yhdistys tulee saamaan sisäiseksi keskustelu- ja tiedotuskanavaksi googlegroup-ryhmän. Sen lisäksi se tulee tiedottamaan ja ottamaan kantaa Kaupunkimetsäliikkeen Facebook-ryhmän kautta sekä mahdollisesti muuallakin sosiaalisissa medioissa mahdollisuuksien mukaan Instagramin, Twitterin ja blogien kautta.

Yhdistys valitsi ensimmäiseksi puheenjohtajakseen VTM, luonto- ja ympäristöneuvoja Michael Perukankaan. Hallituksen muodostavat hänen lisäkseen

Susanna Laura Pitkänen

,

Tuomo Pilvijärvi

, Ulla Montin ja Toni Amnell.

Tässä "käräjäkalliolla" Pirkkolaan suunnitellun uuden urheiluhallin kohdalla perustamiskokous pidettiin

Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.

Kaupunkimetsäliikkeen perustamiskokous Pirkkolassa 29.8.

Kaupunkimetsäliike Perustamiskokous 29.8.2020 Paikka: Pirkkola, suunnitellun urheiluhallin ”käräjäkivet”, uimahallista länteen oleva aidattu alue Aika: Lauantai 29.8.2020 kello 19.00 Asialista 1. Paikallaolijat 2. Kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus 3. Järjestäytyminen: kokoukselle valitaan puheenjohtaja, sihteeri, ääntenlaskijat ja pöytäkirjantarkastajat 4. Liikkeen tarkoitus 5. Liikkeen toimintatavat a. viestintä i. kuka ja missä, millä mandaatilla? ii. mielipidekirjoitukset, sosiaalinen media iii. miten? Mikä on viestimme ja viestimistyylimme? b. suora toiminta c. yhteys päättäjiin d. yhteistyö asukasyhdistysten, luonnonsuojelujärjestöjen ja ulkoilujärjestöjen kanssa e. jäsenmaksu? 6. Liikkeen nimi 7. Valitaan puheenjohtaja ja hallitus 8. Seuraavia toimia? a. Pirkkola? b. Riistavuori? c. Pajamäki? d. Kivistön Kartanonmetsä? e. Muuta?

Kansalaistoimijuuden ontologiaa: kaupunkimetsäyhdistystä perustamassa

Tämä Pirkkolan metsä, jonne on suunniteltu urheiluhalli, on halliyhtiön mukaan lähes puutonta, Tämä "lähes puuton" metsä toimi kimmokkeena seuraavaksi esittelemälleni hankkeelle.  
Harrastukseksi ja välillä puolipäivätyöksi kaupunkimetsien kanssa puolitoista vuosikymmentä toimineena, niin aktivistina kuin välillä tutkimuksen kuin politiikankin kanssa flirttailleena, minulle ovat tulleet selviksi niin vapaan, järjestäytymättömän kansalaistoiminnan kuin järjestäytymisenkin hyvät ja huonot puolet.

Kaupunkimetsäliikkeen aktiivisimpina alkuvuosina (2006-2008, ajoittain senkin jälkeen) on aika ajoin keskusteltu siitä, pitäisikö eri puolilla toimivien kaupunkimetsien puolustajien järjestäytyä. Olen nyt kasvanut siihen ymmärrykseen, että kyllä välttämättä pitäisi. Ymmärrän vapaaseen kansalaisliikehdintään liittyvän romanttisen latauksen, mutta latauksista viis. Haluan tuloksia. Koska kuitenkin liike määritelmän mukaan jähmettyy järjestäytyessään, oien suunnitellut yhdistyksen nimeksi Kaupunkimetsäliike r.y., Kaupunkimetsä r.y. tai Kaupunkimetsien ystävät tai puolustajat. Tai miksei Ei enää palaakaan kaupunkimetsistä. Nimiehdotuksia sopii kommentoida. Oma suosikkini on kuitenkin Kaupunkimetsäliike, kunnioittaen liikkeen historiaa, perustajia ja työtä, vaikka tämä nimi sisältäisikin sisäänrakennetun ristiriidan, jähmetetyn liikkeen.

Puoluepoliitiikka on altista kompromisseille, eikä aina ole selvää, että edes kaikilla oman ryhmän jäsenillä on yhteiset prioriteetit tai ainakaan tavoitteiden tärkeysjärjestys olisi sama. Minulle tärkeysjärjestys on selvä: ensimmäiseksi on luonto, toiseksi on luonto ja kolmanneksi on luonto. Luonnolla on minulle sekä itseis- että välinearvo, ja kaikkien muiden sinänsä edistämisen arvoisten tavoitteiden puolustaminen vie aikaa ja energiaa luonnon puolustamiselta. Ajattelin liittyessäni VIhreisiin, saadessani suoran kanavan päätöksentekoon, voivani käyttää tätä kanavaa täysimääräisesti luonnon puolustamiseen. Nyt olen oppinut tämän olevan tehoton kanava, kun huomioon pitäisi ottaa luonnon lisäksi muutakin ei vain yhdyskuntasuunnittelullisine mutta myös kansantaloudellisine heijastevaikutuksineen.

Toki puoluepolitiikkakin on, tai ainakin se on ollut kansalaistoimintaa. Näin ainakin tahdoin ajatella idealistina liittyessäni puoluepoliittiseen liikkeeseen. Kuka tahansa voi liittyä mihin tahansa puolueeseen, ja oikein pelaavalle tie on auki taivaaseen asti. En kuitenkaan halua pelailla, vaan keskittyä asiaan. Sen verran olen tosikko tai asiapentti. Puolueet ovat jähmettyneitä liikkeitä, ja järjestäytymättömällä kansalaistoiminnalla on etunsa. Se on muotisanaa käyttäen "ketterää": siihen voi osallistua vain silloin kun asia kiinnostaa, ja silloin kun asia kiinnostaa, se yhdistää, kun taas puoluepolitiikassa etsitään vain eroja. Ja kyllä niitä löytyy, ainakin kun luupilla katsoo. Mieluummin kuitenkin katselen sillä luupilla sammaleita.

Vapaa kansalaisliike ei kuitenkaan voi ottaa kantaa mihinkään, kun kaikilta jäseniltä ei voi tarkistaa heidän henkilökohtaista kantaansa esimerkiksi siksi, että mitään henkilörekisteriä ei ole esimerkiksi siksi että vapaan kansalaisliikkeen jäsenyydestä ei oikein voi puhua. Kukaan ei oikein edusta ketään, eikä mandaattia voi kysyä. Tämän ymmärsin jo silloin kun minuun otettiin yhteyttä Itä-Helsingistä kun sielläpäin erilaiset pro-liikkeet olivat alkaneet kutsua itseään Kaupunkimetsäliikkeeksi, ja minulta kysyttiin, että voiko perustamani Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liike allekirjoittaa Kaupunkimetsäliikkeen metsämanifestin. No ei voi, vaikka minä voinkin sen kirjoittaa yksityishenkilönä.

Edelläsanotusta seuraa myös se, että vapaan kansalaisliikkeen asema on väistämättä aika lailla olematon. Se on olemassa vain konkreettisen toiminnan kautta, mutta kun tavoitteena kuitenkin on vaikuttaa kaavoitukseen, tämä ei onnistu kun toimijaa ei Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevan tulkinnan mukaan ole edes olemassa. Sen valituksia ei esimerkiksi oteta huomioon, koska se ei ole sen paremmin todellinen kuin juridinenkaan henkilö.

Järjestäytynyt Kaupunkimetsäliike voisi tulla vaarinotetuksi kannanottajana kaavoituksessa. Eikä suoran toiminnan järjestäminen ole sen vaikeampaa tai "epäketterämpää" kuin liikemuotoisessakaan toiminnassa. Kiinnostuneet ilmoittautukoon mukaan, rekisteröitymismaksun voin hoitaa itse. Kun kiinnostuneita on ilmoittautunut hallituksen tarpeiksi, kutsun perustamiskokouksen kokoon.

Mitä virkaa sitten tällaisella järjestöllä olisi? Kannanottojen lisäksi se voisi tarpeen tullen järjestää tapahtumia niin ulkoilmakansanjuhlista metsänteippauksiin ja liito-oravan pönttötalkoisiin. Se voisi laatia ainakin tilata luontokartoituksia ja mahdollisesti jossain vaiheessa tehdä julkaisuja, järjestää näyttelyitä tai kouluttaa asukasliikkeitä esimerkiksi liito-oravahavainnointiin tai pesäpönttöjen rakentamiseen. Lisää kaupunkia -ideologian kidnapatessa ainakin Helsingin kaupunklsuunnittelun, vastavoima tarvitaan.

Yhdistyksen olisi tarkoitus yhdistää eri puolilla asuvat, metsien hoidosta ja käytöstä sekä luontoarvojen heikosta huomioinnista huolestuneet. Itselleni ovat läheisimpiä alueita Porvoon Humlan, Joonaanmäen ja Sikosaaren lisäksi Vantaan Kanniston (Kivisto) Kartanonmetsä, ja Helsingistä Keskuspuisto, Patterinmäki, Veräjämäki-Koskela ja Riistavuori ja muut Haagan metsät. Tiedän, että idemmässä esimerkiksi Ramsinniemi ja Vartiokylänlahti tarvitsevat puolustajansa. Mukaan mahtuu kuitenkin mistä päin tahansa Suomea, ja myös kannatusmielessä. Kaikkien ei tarvitse olla metsän teippaustalkoissa mukana, vaan jokainen voi valita, missä ominaisuudessa haluaa olla mukana tukemassa hyvää asiaa.

Yhdistyksen ei olisi tarkoitus kilpailla jo olemassaolevien toimijoiden kanssa - Suomen Luonnonsuojeluliitto, Luonto-Liitto, Pro Luonto ja niin edelleen - vaan tehdä niiden kanssa yhteistyötä. Fokuksena olisivat aina metsät, ja pyrkimys ripeään toimintaan. Yhdistys on kiinnostunut vain metsistä, eikä sen tehtävänä ole käydä kauppaa siitä, minne saa kaavoittaa tai mitkä metsien luontoarvoista olisivat kaupan. Toki se voi, ja sen pitääkin arvottaa metsiä luonto- ja virkistysarvojen mukaan, ja virkistysarvoissa painavat muutkin kuin silkat luontoarvot, kuten sijainti.

Yhdistyksen toiminnan pääpaino lienee ainakin alussa pääkaupunkiseudulla, mutta mukaan saa liittyä kuka hyvänsä asiasta kiinnostunut. Yksi syy yhdistyksen olemassaololle olisi myös korostaa metsien virkistysarvoja. Ne eivät nauti nykyisellään mitään lainsuojaa, ja siksi ulkoilijoiden onkin ollut aina pakko löytää liittolaisiksiin esimerkiksi liito-oravia tai lahokaviosammalia. Mieleeni muistuu raita Ekhnaton rakastui aurinkoon Hectorin albumilta Herra Mirandos, jossa Hector lausui: "aivan viimeiseksi he yrittivät rauhoittaa jotakin ihmiselle sopivaa". 

Jos haluat olla mukana suunnittelemassa uutta yhdistystä, ota yhteys michael.perukangas at gmail.com tai furttis at hotmail.com. Jos kiinnostuneita alkaa ilmoittautumaan hallituksen tarpeiksi, sitten sovitaan järjestäytymiskokous kesälomien jälkeen tai syksylle. Tiedän, että järjestön pyörittäminen edellyttää jonkin verran lakisääteistä paperityötä; olen siihen valmis.

Pajamäen metsää. Punaisella ristillä merkatut puut kaatunevat, jos Raide-Jokerin tunneli toteutuu.