Katsoin pitkän tauon jälkeen Charlie Chaplinin klassikkofilmin Diktaattori. En muistanut, että se oli näin loistava, vaikka jo murrosikäiseen filmi oli tehnyt suuren vaikutuksen, siihen samaan johon Veikko Huovisen Veitikka oli vielä mennyt täydestä. Yleisen historiallisuuden ymmärryksen lisääntyminen, psykologian ja varsinkin joukkopsykologian parempi ymmärtäminen ja poliittisten prosessien tajuaminen elettyjen vuosikymmenteni aikana on avannut minulle filmistä vielä uusia kerroksia.
Filmi on pelottavan ajankohtainen: siinä kerrotaan, miten kansan enemmistön voi voittaa puolelleen lietsomalla vihaa ja kuinka helposti ennakkoluulot ovat mobilisoitavissa kun lamasta kärsivä haluaa syntipukin. Vallanhimossa kaikki on kaupan, ja raha kelpaa jopa vihatulta juutalaiselta. Vasta juutalainen parturi opettaa, kuinka rakkaus on kuitenkin lopulta vihaa suurempi.
Aatu ja Charlie olivat aikalaisia, Chaplin neljä päivää Aatua vanhempi. Toinen heistä toi 1900-luvulle enemmän iloa ja valoa kuin monikaan, toinen vihaa ja pimeyttä. Toinen oli diktaattori, toinen humanisti, joka varoitti aikalaisiin ja tulevia diktaattoreista. Kommunisti tai ei, humanisti Chaplin, ainakin oli, mistä Diktaattori on ikuisena muistomerkkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti