Nyt kun jalkapallon maailmanmestaruuskisojen vuoden 2022 painos on saatu päätökseen, tulen kaapista. Kyllä, olen katsonut kisoja, enkä ollut niin luja ja vahva kuin moni minuakin kovempi futisfani, kuten Paavo Arhinmäki boikotoidessaan näitä kisoja, jotka ovat taas osoittaneet sen, että kansainväliselle jalkapalloliitolle raha on arvojärjestyksessä jalkapalloa tärkeämpää. Itse asiassa niin, että jalkapallo on väline rahan tekemiselle. En ole kuitenkaan siinä asemassa, että minusta olisi moraaliseksi esimerkiksi ja suunnannäyttäjäksi muille.
Olen seurannut jalkapalloa vuoden 1982 kisoista alkaen. Niistä kisoista muistan paljon, vaikka meillä ei kotona ollut televisiota. Langanlaiha Paolo Rossi, Marco Tardellin tuuletus, Brasilian satumainen keskikenttä ja se, kuinka Länsi-Saksan maalivahti Toni Schumacher melkein tappoi Ranskan Patrick Battistonin. Vuoden 1986 kisoista muistankin sitten aivan kaiken, muutakin kuin Maradonan.
Vuoden 1986 kisat tunnetaan Maradonan kisoina, ja nämä kisat Messin kisoina. Miksi sitten katsoin näitä kisoja? Toki mukana on hävettävän paljon itsekeskeisen nautinnon hakua, jota varmaan ontuvastikin yrittelen peitellä siten, että päätökseni katsoa kisoja omalta hyvin vaatimattomalta osaltaan tahtoo välittää viestin, että tämä peli on paljon suurempi kuin läpikorruptoitunut rahantekokone FIFA tai mikään poliittinen järjestelmä, tässä tapauksessa verirahoilla pöhkörikastunut öljytynnyri nimeltään Qatar.
Jalkapallo on tuonut niin paljon iloa, surua ja muuten sykähdyttäviä hetkiä, että ottakaamme kaunis peli takaisin raharuhtinailta. Jalkapallo kuuluu koko yhteisölle, ja se yhteisö on maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti