Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

Malminkartanon metsän kohtalosta

Eilen Helsingin kaupunki piti kaavakävelyn ns. Malminkartanon keskiosan projektialueella. Malminkartanon keskiosaksi tämän noin 15 hehtaarin alueen kutsuminen on tosin epäiltävissä puhtaaksi hämäysyritykseksi, sillä alue on kokonaisuudessaan metsää, jota kutsutaan Kartanonmetsäksi.

Alue sijaitsee Malminkartanon tunnelissa sijaitsevan juna-aseman päällisellä kalliolla, Pohjois-Malminkartanossa. Se rajautuu etelässä Malminkartanon lounas-koillinen -suunnassa leikkaavaan Malminkartanontiehen, joka yhdistää Konalan ja Kaivokselan. 

Kartanonmetsä. Kuvalähde: http://villistadi.fi.

Kartanonmetsän omistaa kiinteistökehitysyhtiö Sponda, ja alueen luontoarvoja ei ole kattavasti selvitetty. Siellä on kuitenkin lampi (mahdollinen lähde), karua kalliometsää, keloja ja maapuuta. Kannot loistavat poissaolollaan, mikä todistaa alueen luonnontilaisuuden puolesta. Ilman kartoitustakin on selvää, että Kartanonmetsä on Malminkartanon ja sen lähialueiden sekä laajin, yhtenäisin ja arvokkain metsäalue.

Kartanonmetsän päänmenoksi on siis suunnitteilla kaavoitusta. Sitä tilaisuuteen osallistuneet arkkitehdit perustelivat mm. asukaskannan monipuolistamisella ja kuluttajakysynnän lisääntymisellä niin että alueelle suunniteltavat kivijalkakaupatkin saataisiin kannattaviksi. Esitin eilisessä tilaisuudessa huoleni siitä, että on vankat syyt epäillä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Mitä tällä tarkoitan?

Malminkartanoa alettiin rakentaa reilut 40 vuotta sitten. Se oli ensimmäinen sellainen alue Helsingissä, jonne kaavoitettiin rakennusten kivijalkoihin tiloja liiketoiminnalle. Tämä idea oli peräisin Ruotsissa vaikuttaneelta brittiarkkitehti Ralph Erskineltä; samaan ideaan pohjautuivat sittemmin mm. Pikku Huopalahti ja Ruoholahti. Niissä kivijalkatoiminta on joten kuten kannattanut, koska ne ovat kantakaupunkia. Malminkartano ei ole, ja siellä kivijalkayrittäminen on tavannut jäädä aika lyhytikäiseksi. 

Olen asunut Malminkartanossa kolmeen otteeseen lyhyitä aikoja (1991-1993), 1994-1995 kuukauden ja kesällä 2009 kuukauden ja kehittänyt työkseni alueen asukastoimintaa edesmenneessä asukastalo Horisontissa 2006-2007. Kannelmäessä olen asunut pidempään, vuosien 1980 ja 2011 välissä, ja Malminkartano oli kuin olikin aika lähellä, vaikka Mätäjoki olikin sen ajan nuorille suuri, henkinen muuri. 

Horisontin aikoihin huoli oli jo nyt osin rakentamisen alle jääneestä metsästä, joka sijaitsi täyttömäen ja Myyrmäen välissä, alueella, jonne on rakentunut Honkasuon asuinalue. Horisontti oli myös Helkan ja asukasyhdistyksen kanssa laatimassa Malminkartanon kaupunkipolkua, jossa luotiin kävelyreitti yhdistämään alueen historialliset ja luonnonkohteet. Tätä polkua ei enää valitettavasti löydy netistä; kuten monien projektien kohtalo on, niistä jää usein jäljelle vain muistijälki osallisilleen. 

Takaisin Malminkartanon metsään. Sen arvot eivät tyhjene luonnonarvoihin. Malminkartanon metsä sijaitsee alueen korkeimmassa maastokohdassa, ja sen laki on kurkistanut merenpinnan yläpuolella jo aika pian sen jälkeen kun maatamme peittänyt mannerjää hellitti otteensa. Niinpä alueella onkin ollut asutusta jo harvinaisen pitkään. Erään alueen reunalla olevan talon pihalta löytyi äskettäin muinaishauta, ja aivan lähellä, Myyrmäen eteläosissa löytyi aluetta rakennettaessa 60-70 -luvuilla paljonkin merkkejä kivikautisesta elämästä niin että tämä arkeologinen historia edelleenkin näkyy Myyrmäen nimistössä. 

Malminkartanon metsän läpi on kulkenut ilmeisesti jo kivikaudella käytetty tie. Sellaiset ovat Museoviraston erityisessä suojeluksessa, ja tie erottuu edelleenkin erinomaisesti maastossa tuhansien vuosien jälkeen (kun kallion päältä on kerran jäkälät ja sammalet tallottu, ne eivät välttämättä palaudu milloinkaan).

Kävely oli kaavakävelyksi harvinaisen suosittu: yhteensä mukana oli silmämääräisesti lähemmäs satakunta ihmistä. Päättäjistä mukana oli keskeinen vihreä kaupunkisuunnittelupäättäjä Otso Kivekäs, joka muistutti Helsingin tuoreesta kaupunkistrategiasta, jonka mukaan keskeiset luonnonalueet suojataan kaavoitukselta. Jos Kartanonmetsä ei ole keskeinen luonnonalue, mikä on?

Tällaiset karut kalliometsät, joilla ei ole puuntuotannollista merkitystä, voisi jopa sanoa paikoitellen karukkokankaat, ovat erittäin harvinainen metsätyyppi.

Alueen reunaosat ovat rehevämpää sekametsää.

Metsästä löytyy myös tällainen ympäristötaideteos. 

Metsän itäosaa. Kivikautinen tie näkyy tässäkin. 

Alue on varsin kallioinen. Tämä taitaa olla kaikkein korkein kohta.

Kartanonmetsästä löytyy myös kelopuita. Sinne on joskus laitettu tällainen maja kolmen kelon varaan. Kelopuut ovat monelle elävälle tärkeitä. 

Toivottavasti järki voittaa, ja kaupunki ottaa oman strategiansa vakavasti ainakin Malminkartanossa. Kaupunkiluonto ry aikoo olla mukana järjestämässä keskustelutilaisuutta alueen tulevaisuudesta, jonne tulisi mukaan kaavoituksen osallisia. Luontokartoitus alueelta pitää myös teettää mahdollisimman pian. Se viimeistään kertonee, miksi alueelle kaavoittaminen olisi suoranaista vandalismia. 

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Auliksen muistolle

Suru-uutinen pitkäaikaisen Porvoon Vasemmiston puheenjohtajan, entisen Vasemmistoliiton puoluesihteerin Aulis "Aukka" Ruuthin kuolemasta viime sunnuntaina tavoitti minut eilisiltapäivänä. Tiedä, mikä etiäinen minut sitten saavuttikin, mutta olin viime viikkoina miettinyt usein hänen vointiaan. Viimeksi näin hänet alkukesästä. Aukka ehti täyttämään 70 vuotta tammikuussa.

Aukka oli politiikka-aiheisilla Facebook-palstoilla tietorikas, rauhallinen ja provosoitumaton keskustelija, jota arvostivat kaikki siinäkin tapauksessa kun eivät olleet asioista Aukan kanssa samaa mieltä. Aukka, tuo Porvoon Vasemmiston perimätiedon kuljettaja, selkäranka ja soppatykkimajuri kuului tori- ja telttatapahtumien kalustoon samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten edesmennyt Jocke Lybeck. 

Aukka lähti saappaat jalassa. Hänellä ymmärtääkseni oli viime aikoihin saakka Porvoon Vasemmistoa koskeneita suunnitelmia, mm. kaavoitusiltamien järjestämistä. Minä kaavoitusta intohimoisesti harrastavana odotin tätä innokkaasti; nyt minä ja muut jäimme paitsi tätä tiedonsiirtoa.

Aukassa näkyi koko Vasemmistoliiton kaari: SKDL:ssä toimineesta kirvesmies-luottamusmiehestä nykyaikaiseen, suvaitsevaiseen vasemmistoon. Aukka osallistui Prideihinkin. 

Minä en tunne Aukkaa ainoastaan politiikasta, hyvin uutena Porvoon Vasemmiston jäsenenä, joka olin pitkään käynyt flirttailemassa jäsenyyden kanssa ja seurustelemassa Aukan ja muidenkin kanssa vaaliteltoilla. Aukka se minua kosiskeli virallistamaan suhteensa Vasemmistoon; senkin hyvin diskreetisti. Minulle Aukka on ennen kaikkea isäni ehkä paras lapsuudenystävä, jota voi epäsuorasti syyttää sadoista pöytäjääkiekossa saamistani selkäsaunoista; Aukka omisti ensimmäisen isäni näkemän pöytäjääkiekkopelin.

Aukan isoveli Alpo Ruuth oli tunnettu työläiskirjailija, ja kerran hän otti Aukan ja isäni kanssaan saunailtaan. Mukana taisi olla näyttelijä Pekka Laihokin. Aukka ja isäni tapasivat usein kulkea yhdessä oppikoulumatkoja; kerran he ostivat kukin omien varojensa mukaisen kimpaleen makkaraa, ja pysähtyivät jonnekin nykyisen Piispankylän tietämille maistelemaan herkkujaan. 

Minullakin oli Aukkaa koskevia suunnitelmia. Olin kaavaillut, että olisin mennyt hänen ja isäni kanssa katsomaan heidän lapsuutensa kulmia Vantaan Kivistössä, jossa Aukka ei ollut käynyt 50 vuoteen. Onneksi sentään onnistuin yhdistämään vanhat ystävykset; kerran isäni tullessa meille kyläilemään tiesin puolueosaston päivystävän teltalla omalla Kevätkummun ostarillani. Vinkkasin isälleni, että tämän teltan kautta kannattaa pistäytyä. Aukka ja isäni tunnistivat heti toisensa, yli 50 vuoden jälkeen, ja juttu edelleen luisti. Aukka myöhemmin sanoi minulle, että tämä tapaaminen isäni kanssa oli hänelle viime eduskuntavaalikampanjan kohokohtia.

Tutustuin Aukkaan vajaat 10 vuotta sitten vastaleivottuna porvoolaisena eräässä yleisötilaisuudessa, jossa käytin yleisöpuheenvuoron. Siinä kivistöläisjuureni paljastuivat, ja edessäni istuva Aukka sujautti käteeni lapun, jossa hän paljasti kivistöläisjuurensa ja itsensä. Tämänkin hän teki diskreetisti; itseään hän ei muuten välittänyt tuoda esille, vaan mieluummin edustamansa ihmiset, aatteet, yhdistykset ja asiat. 

Aukka on legenda, joka jättää jälkeensä ison aukon. 

Kumpulanmäen vaahterametsä

Hämeentien, Helsingin yliopiston geotieteiden laitosten ja Kumpulan-/Vallilanlaakson välisellä mäellä on ainakin Helsingin mittakaavassa täysin poikkeuksellinen metsä. Poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että mieleeni ei äkkipäätä tule yhtään muuta paikkaa, jossa olisi niin paljon jalopuuta pinta-alayksikköä kohden. Tässä tapauksessa ne jalopuut ovat vaahteroita.

Kumpulanmäen vaahterametsä lienee siis Helsingin edustavin ja runkotihein vaahterametsä. Luonnonsuojelulain mukaan sellainen jalopuumetsä, jossa on hehtaaria kohden vähintään 20 saman jalopuulajin runkopaksuista edustajaa, on suojeltava biotooppi. Runkopaksuisella jalopuulla tarkoitetaan rinnankorkeudelta läpimitaltaan vähintään 7-senttistä; tammen pitää olla vähintään 20-senttinen.

Helsingin yleiskaava on kuitenkin laskenut synkkiä pilviä tämän alueen ylle: siihen suunnitellaan asuinaluetta. 

Osa näistä vaahteroista on hyvinkin vanhoja. Ei ole kysymystään, etteivätkö runkopaksuuskriteerit täyttyisi.

Niitä runkopaksuisia vaahteroita on tosiaan enemmänkin, ja seassa ei vielä aivan runkopaksuisiksi yltäneitä yksilöitä. Muitakin puulajeja alueelta toki tavataan, mm. jokunen vanhaksi ehtinyt koivu.

Aluskasvillisuus on lehtomaisen runsasta.

Jalopuista syntyy hieno vaahteranlehtikatto.

Alueen läpi kulkee etenkin yliopistolaisten suosima polku.

Lähellä Hämeentietä on nähtävissä vanhan rakennuksen kivijalka.

Kumpulan metsä on monimuotoinen. Maa- ja lahopuutakin on runsaasti. Ainut miinus tulee roskaisuudesta, joten siivoustalkoot metsä kyllä kaipaisi.

Helsinki tulee syyllistymään luonnonsuojelurikokseen, jos se aikoo toteuttaa asemakaavan tälle yleiskaavassa kaavoitettavaksi osoitetulle alueelle.

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta.